Suomen pronssikautiset röykkiöt – Moninaisia hautaustapoja ja merkityksiä

HuK Anu Soikkeli-Jalonen – Turun yliopisto

Pronssikaudella (1700–500 eKr) vainajia haudattiin sekä ruumishautauksena että polttohautauksena kiviröykkiöihin. Suomen rannikkovyöhykkeellä kiviröykkiöitä on arvioitu yhteenlaskettuna olevan noin 10 000 (Salo et al. 1992: 6), joista pronssikaudelle ajoittuu noin 3000 (Meinander 1954: 91; Edgren 1993: 118). Röykkiötä tunnetaan rannikolla Viipurinlahdelta Simojoelle ja järvialueella Kymijoen latvoilta Päijänteen pohjoisosiin ja Pohjois-Savoon, Kainuuseen ja Kuusamoon asti. Kemiä pohjoisempaa ei pronssikautisia röykkiöitä tunneta. (Salo 1984: 111, 180–181; Edgren 1993: 118, 142). Sisämaan röykkiöistä metallikautisina pidetään useimmiten lapinraunioita, jotka on yhdistetty pyyntiväestön hautauksiin tai rituaaleihin (Salo 1984: 180; Vilkuna 1993; Taavitsainen 2003a: 15; 2003b: 35; Saipio 2011a: 19). Sisämaan ja rannikon röykkiöperinteet on usein nähty toisistaan erillisinä, vaikka niiden erottamiselle ei ole ehdottoman selviä kriteereitä (Taavitsainen 2003a: 15; 2003b: 35).

Lounais-Suomen ja Ahvenanmaan röykkiöiden vanhimmat pronssiesinelöydöt ja radiohiiliajoitukset ajoittuvat pronssikauden toiselle periodille (1500–1300 eKr), minkä vuoksi röykkiörakentamisen ja polttohautauksen on ajateltu saapuneen tuohon aikaan rannikolle Skandinaviasta (mm. Edgren 1969; Dreijer 1979: 39; Kaskinen 1980: 48; Hirviluoto 1991: 67; Andersson 1992: 17; Burenhult 1999: 424-426; Salo 1984: 133; 2010: 21-24; Asplund 2011: 44; Bläuer et al. 2013). Sisämaan röykkiöiden varhaisimmat ajoitukset ovat kuitenkin jo kivikauden lopulta (2000–1700 eKr) ja vanhemmalta pronssikaudelta (1500–1100 eKr) (Pohjakallio 1978: 23–24, 114–115; Taavitsainen 2003a: 8-9; 2003b: 29; Saipio 2011a: 20-22; 2011b: 7).

Todennäköisesti hautauksettomien kiviröykkiöiden rakentaminen on mm. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla alkanut jo varhain kivikaudella, noin 3000 eKr alkaen (Okkonen 2003: 219–236). Suomen alueelta tunnetaan myös kivikaudelle ajoittuvia hautauksia, joihin on liitetty kivirakenne (Salo 2008: 83; Mökkönen 2011; 2013), ja myös ruumiiden polttamisesta on meiltä merkkejä jo kivikaudelta (Forss & Tuovinen 2001: 6; Ikäheimo et al. 2004: 6; Katiskoski 2004: 118; Koivisto 2010: 15–17; Tourunen & Troy 2011: 12). Näiden seikkojen vuoksi etenkin sisämaan röykkiöperinteen alkua on viimeisen vuosikymmenen aikana alettu pitää huomattavasti aiemmin luultua vanhempana (Okkonen 2003; Taavitsainen 2003a; 2003b). On myös tuotu esille mahdollisuus, että rannikollakin röykkiöiden rakentaminen olisi alkanut aiemmin kuin niihin tehdyt polttohautaukset ja esinelöydöt antavat olettaa (Asplund 2008: 72). Röykkiöiden rakentaminen rannikolla voisi siis myös pohjautua paikalliseen traditioon (Jansson 2005: 67; Asplund 2008: 72; 2011: 46–47).

Perinteisesti pronssikautisiksi tulkitut röykkiöt on koottu pyöreistä, 20–50 cm halkaisijaltaan olevista kivistä, jotka ovat olleet yhden ihmisen kannettavissa tai siirrettävissä, mutta röykkiöissä esiintyy myös suuria, vain kankeamalla liikutettavia kiviä (Salo 1984: 127; Edgren 1993: 119). Röykkiöiden koko vaihtelee muutamasta metristä yli kymmenen tai jopa yli kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleviin raunioihin (Tuovinen 2002: 66). Tavallisimmin röykkiöt ovat läpimitaltaan  noin 10–15 metrisiä ja 1-2 metriä korkeita (Edgren 1993: 119). Joskus röykkiöt on rakennettu suurten kiinteiden kivien, ns. silmäkivien ympärille, jolloin latomuksen kokoa on saatu helpommin suurennettua (Salo 1984: 127–128). Useimmiten röykkiöt ovat ulkoapäin tarkasteltuna puolipallon muotoon koottuja ja röykkiön päällä voi olla kuoppamainen vajoama merkkinä joko haudan ryöstämisestä tai sisäisen rakenteen romahtamisesta (Edgren 1993: 120). Röykkiöiden pinnalle on valittu pienempiä kiviä, jotta niiden pinta on saatu rakenteeltaan sileäksi ja muoto kokonaisuudessaan säännölliseksi (Salo 1984: 128). Suomen suurin kiviröykkiöhauta on Euran Panelian Kuninkaanhautana tunnettu röykkiö, joka on halkaisijaltaan 36 metriä ja korkeudeltaan viisi metriä. Sen oletetaan ajoittuvan nuoremmalle pronssikaudelle, vuosien 1100–500 eKr välille (Edgren 1993: 119–120).

Merkkeinä röykkiöihin tehdyistä hautauksista on pidetty röykkiöiden sisällä olevia kehiä, arkkurakenteita ja palaneiden luiden jäännöksiä (Salo 1981: 153–156, 178–185; Salo 1984: 128–129). Hautauksia voitiin tehdä samoihin hautaröykkiöihin niin ruumis- kuin polttohautauksina, ja nämä hautaustavat ovat voineet myös olla käytössä osittain samanaikaisesti (Salo 1981: 188; 1984: 139–141; Goldhahn 2009: 368). Suomen alueella ruumishautausta käytettiinkin polttohautausten rinnalla koko pronssikauden ajan (Salo 1984: 139–140; Hiekkanen 2010: 274). Ruumiin polttaminen on yhdistetty indoeurooppalaiseen auringon palvontaan ja sielun vapauttamiseen, mutta myös pronssinvalantaan ja pronssisepän suorittamiin rituaaleihin (Kaliff 1997: 81; Kaliff 2005: 84; Goldhahn 2007: 226). Skandinaavisten tulkintojen mukaan vainaja voitiin jumalille uhraamiseen liittyvissä riiteissä polttamisen sijaan kypsentää eri tavoin (Oestigaard 2000: 43–45). Ruumiin polttaminen tapahtui haudan ulkopuolella, minkä jälkeen luut poimittiin hautaan roviolta valikoiden (Salo 1981: 186–187; Kaliff & Oestigaard 2004: 85). Palaneet luut saatettiin sijoittaa eri paikkoihin haudan sisällä ja sen ulkopuolella (Kaliff 1997: 95). Osa ruumista voitiin antaa maalle, ilmalle, tulelle ja vedelle, mitä mahdollisesti symboloivat hautarakennelmat, polttamisen tuli ja savu sekä luiden peseminen ennen hautaan asettamista (Kaliff & Oestigaard 2004: 93). Röykkiöön asettamisen lisäksi luut saattoivat olla osa muitakin yhteisön rituaaleja (Kaliff & Oestigaard 2004: 96).

Kaikista kiviröykkiöistä ei ole löydetty luuta tai muita merkkejä hautauksista, tai luuta on vaihtoehtoisesti erittäin vähän. Siksi käsitys siitä, ovatko röykkiöt olleet ensisijaisesti lainkaan hautoja, on toisinaan kyseenalaistettu (Okkonen 2003: 126–127; Kaliff & Oestigaard 2004: 85; Kaliff  2005: 93; Asplund 2008: 77-79). Haudoista löytyneiden luiden määrien perusteella on havaittu, että vain osa vainajan jäännöksistä asetettiin röykkiöön (Salo 1981: 186–187; Kaliff 1997: 92; Kaliff & Oestigaard 2004: 85; Mägi 2007: 9; Lang 2011: 120; Tourunen & Troy 2011: 15). Tunnettujen hautausten ja röykkiöiden lukumäärien perusteella on myös päätelty, että vain osa pronssikauden ihmisistä sai osakseen näkyvän hautauksen (Kaliff 1998: 193; Kaliff & Oestigaard 2004: 85; Asplund 2008: 78–79; Lang   2011: 110). Siitä, mihin useimpien yhteisön jäsenten jäännökset joutuivat, ei ole varmuutta. On esitetty, että vainajan jäänteet olisivat voineet päätyä esimerkiksi virtaavan veden mukaan, viljelysmaahan tai tuulen ja veden vietäviksi (Kaliff 1997: 92; Kaliff & Oestigaard 2004: 96; Mägi 2007: 9; Lang 2011: 120). Röykkiöllä on myös ollut hautausta laajempi merkitys osana ympäröivää maisemaa (Tuovinen 2002: 63–66). Niiden merkitys on myös vaihdellut eri aikoina ja eri yhteisöjen välillä (Okkonen 2001: 27; 2003: 126–127). Röykkiöt ovat esimerkiksi voineet liittyä uskonnollisiin käsityksiin, olla merkkinä asutuksen ja kulttuurin jatkuvuudesta sekä perheen tai ihmisryhmän yhteenkuuluvuudesta ja omistussuhteista maahan, tai osoituksena yksilön asemasta yhteisössä (Salo 1984: 133; Jennbert 1993: 74, 76–77; Olausson 1993: 95–97, 101; Rausing 1993: 191; Feldt 2005: 203).

Käytetyt lähteet:

Andersson, J. 1992. Ett dolkblad från bronsåldern. Åländsk Odling 1990: 17–20.

Asplund, H. 2008. Kymittae. Sites, centrality and long term settlement change in the Kemiönsaari region in SW Finland. (Turun yliopiston julkaisuja B312). Turku: Painosalama.

Asplund, H. 2011. Early Bronze Age Cairn Dates from Burned Bone, teoksessa J. Harjula, M. Helamaa & J. Haarala (toim.) Times, Things and Places. 36 Essays for Jussi-Pekka Taavitsainen: 42-49. Raisio: Newprint.

Bläuer, A., K. Korkeakoski-Väisänen, L. Arppe & J. Kantanen. 2013. Bronze Age Cattle Teeth and Cremations from a Monumental Burial Cairn in Selkäkangas, Finland: New Radiocarbon Dates and Isotopic Analysis. Estonian Journal of Archaeology 17: 3-23.

Burenhult, G. (toim.) 1999. Arkeologi i Norden 1. Borgå: WSOY.

Dreijer, M. 1979. Det åländska folkets historia. I:1. Från stenåldern till Gustav Vasa. Marienhamn: Ålands Tidnings-Tryckeri Ab.

Edgren, T. 1969. Kotokallio in Lieto. Ein Grabfund aus der älteren Bronzezeit im Dorf Vanhalinna. Suomen Museo 76: 74-84.

Edgren, T. 1993. Den förhistoriska tiden. Finlands historia 1. Ekenäs: Ekenäs Tryckeri Ab.

Feldt, B. 2005. Synliga och osynliga gränser. Förändringar i gravritualen under yngre bronsålder-förromersk järnålder i Södermanland. Stockholm Studies in Archaeology 37. Stockholm: Stockholms universitet.

Forss, A. & Tuovinen, O. 2001. Oulu Hangaskangas. Varhaispronssikaudelle ajoittuvan hautauksen kaivaus 1998. Kaivausraportti.

Goldhahn, J. 2009. Bredarör on Kivik: a monumental cairn and the history of its interpretation. Antiquity 83:359–371.

Hiekkanen, M. 2010. Burial Practices in Finland from Bronze Age to the Early Middle Ages, teoksessa B. Nilsson (toim.) Från hedniskt till kristet. Förändringar i begravningsbruk och gravskick i Skandinavien c:a 800-1200: 271-379. Södertälje: Mandarin AB.

Hirviluoto, A-L. 1991. Salon esihistoria. Jyväskylä: Gummerus.

Ikäheimo, J., J.-P.  Joona & M. Hietala. 2004. Wretchedly Poor, but Amazingly Practical: Archaeological and Experimental Evidence on the Bone Arrowheads of the Fenni. Acta Borealia 23: 3-20.

Jansson, H. 2005 Det nyländska maritima landskapet i focus. Nordenskiöld-samfundets tidskrift 65: 36-71.

Jennbert, K. 1993. Släkters hågkomst. Om bruket av bronsåldershögar, teoksessa L. Larsson (toim.) Bronsålderns gravhögar. Rapport från ett symposium i Lund 15.XI-16.XI 1991: 69-78. Bloms Boktryckeri AB.

Kaliff, A. 1997. Grav och kultplats. Eskatologiska föreställningar under yngre bronsålder och äldre järnålder i Östergötland. Uppsala: Textgruppen.

Kaliff, A. 1998. Grave structures and altars: archaeological traces of Bronze Age eschatological conceptions. European Journal of Archaeology 1: 177-198.

Kaliff, A. 2005. The Vedic Agni and Skandinavian Fire Rituals. A Possible Connection. Current Swedish Archaeology 13: 77-97.

Kaliff, A. & T. Oestigaard. 2004. Cultivating Corpses. A Comparative Approach to Disembodied Mortuary Remains. Current Swedish Archaeology 12: 83-104.

Kaskinen, I. 1980. Vanhemman pronssikauden hautaraunio Liedon Kotokalliolla. Karhunhammas 4: 43-55.

Katiskoski, K. 2004. The cemetery and the dwelling site Vaateranta in Taipalsaari, southeastern Finland. Suomen Museo 110: 81-125.

Koivisto, S. 2010. Vantaa Hommas – myöhäismesoliittinen asuinpaikka kehäratalinjalla. Kentältä Poimittua 7: 5–18.

Lang, V. 2011. Traceless death. Missing burials in Bronze Age and Iron Age Estonia. Estonian Journal of Archaeology 15: 109-129.

Meinander, C.F. 1954. Die Bronzezeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 54.

Mökkönen, T. 2011. Keelaharju. Kivikautisen asuinpaikan ja punamullalla täytetyn kivilatomuksen arkeologinen kaivaus 7.6.–1.7.2011. Tutkimusraportti.

Mökkönen, T. 2013. Stone Setting Filled with Red Ochre from the Keelaharju Site, Northernmost Baltic Sea Region. A Stone Age Grave in the Context of North European Burial Traditions. Fennoscandia archaeologica XXX: 13-36.

Mägi, M. 2002. At the Crossroads of Space and Time. Graves, Changing Society and Ideology on Saaremaa (Ösel), 9th-13th Centuries AD. (CCC papers: 6). Tallinn.

Oestigaard, T. 2000. Sacrifices of raw, cooked and burnt humans. Norwegian Archaeological Review 33: 41-58.

Okkonen, J. 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä – Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. (Acta Universitas Ouluensis B52). Oulu: Oulu University Press.

Olausson, D. 1993. The Bronze Age Barrow as a Symbol, teoksessa L. Larsson (toim.) Bronsålderns gravhögar. Rapport från ett symposium i Lund 15.XI-16.XI 1991: 91-113. Bloms Boktryckeri AB.

Pohjakallio, L. 1978. Kuopion muinaisuus esihistoriallisten löytöjen valossa. Aarni 17: 7-32.

Rausing, G. 1993. Mounds, Monuments and Social Mobility, teoksessa L. Larsson (toim.) Bronsålderns gravhögar. Rapport från ett symposium i Lund 15.XI-16.XI 1991: 191-196. Bloms Boktryckeri AB.

Saipio, J. 2011a. Lapinrauniotradition kehitys ajoitusten valossa. Muinaistutkija 4/2011: 19-35.

Saipio, J. 2011b. Kaakkois-Suomen lapinraunioiden ikä ja kulttuurikonteksti. Pro gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto.

Salo, U. 1981. Satakunnan historia 1,2. Satakunnan pronssikausi. Rauma: Oy Länsi-Suomi.

Salo, U. 1984. Pronssikausi ja rautakauden alku, teoksessa E. Laaksonen, E. Pärssinen & K.J. Sillanpää (toim.) Suomen historia 1: 98-249. Espoo: Weilin+Göös.

Salo, U. 2008. Ajan ammoisen oloista – Satakunnan ja naapurimaakuntien esihistoriaa. Vammala: Vammalan Kirjapaino Oy.

Salo, U. 2010. Pronssikauden miekat, teoksessa K. Hintsala (toim.) Miekka Suomessa: 14-31. Turku: Finepress Oy.

Salo, U, T. Tuovinen & J-M. Vuorinen. 1992. Luettelo Suomen rannikon hautaraunioista. Karhunhammas 14.

Taavitsainen, J.-P. 2003a. Lapinraunioiden kronologis-funktionaalisten kysymysten hahmottelua – uusia AMS-ajoituksia Keski-Suomen lapinraunioiden palaneesta luusta. Muinaistutkija 1/2003: 2-23.

Taavitsainen, J.-P. 2003b. Lapp Cairns as a Source on Metal Period Settlement in the Inland Regions of Finland. Acta Borealia 20: 21-47.

Tourunen, A. & C. Troy. 2011. Tuloksia ja tulkintaa: osteologisen analyysin tuomia uusia näkökulmia vanhoihin kohteisiin. Muinaistutkija 1/2011: 11–20.

Tuovinen, T. 2002. The Burial Cairns and the Landscape in the Archipelago of Åboland, SW Finland, in the Bronze Age and the Iron Age. (Acta Universitas Ouluensis B46). Oulu: Oulu University Press.

Vilkuna, J. 1993. Keski-Suomen lapinraunioista, teoksessa P. Purhonen (toim.) Lapinraunioita ja hiidenkiukaita. Kansallismuseossa pidetyn ”Epämääräisiä kiviröykkiöitä” koskevan seminaarin alustukset: 48-51. Helsinki: Yliopistopaino.