”Kuin kananmunat korissa” – Ofnetin luolan myöhäismesoliittiset kallolöydöt

HuK Sanni Salomaa – Turun yliopisto

Vuonna 1908 löydettiin Etelä-Saksasta Baijerista pieni Ofnetin luola, jonka kaivauksissa havaittiin sen sisältävän useita kulttuurikerrostumia paleoliittiselta kivikaudelta eteenpäin. Luolan myöhäismesoliittiselle ajalle ajoitetusta kerrostumasta löydettiin kaksi kuoppaa, jotka oli täytetty huolellisesti ihmisten pääkalloilla. Suurin osa kalloista kuului lapsille, joiden lisäksi kuopissa oli miesten ja naisten kalloja. Analyyseissä havaittiin, että osassa kalloista oli todennäköisesti kuolettavan väkivallan merkkejä. Kallot on kuvailtu asetetuiksi kuoppiin kuin ”kananmunat korissa” (Frayer 1997: 209), mikä kuvaa sekä kallojen sijoittumista suhteessa toisiinsa että länsimaisen tutkijan suhtautumista jokseenkin makaaberiin näkyyn. Nämä arkeologian alan varhaisvaiheessa tutkitut, huolellisesti muodostetut kuopat ovat kiehtoneet mysteerisyydellään ja poikkeavuudellaan tutkijoiden mieliä alusta asti, ja niistä on 2000-luvulle saakka muodostettu useita eriäviä tulkintoja. Moni tutkija on todennut turhautuneena olevan mahdotonta lopulta kovinkaan varmaksi selvittää, miten ja ennen kaikkea miksi kuopat on aikanaan tehty.

Tämän jutun tarkoitus on koota yhteen Ofnetin luolasta saatavilla olevat tiedot sekä niiden pohjalta muodostetut tulkinnat. Ofnetin luolan kuoppiin haudattuja kalloja tarkastellaan suhteessa Euroopan myöhäismesoliittisen ajan hautaustapoihin sekä Tonavan ja Reinin yläjuoksun mesoliittisen kulttuuripiirin piirteisiin. Lisäksi pohdin lyhyesti Ofnetin luolasta tehtyjen tulkintojen teoreettisen pohjan kestävyyttä ja kohteen tutkimuksen tulevaisuutta.

Myöhäismesoliittinen aika

Mesoliittisen kivikauden elinkeinoina toimivat pääasiassa metsästys ja keräily. Ajanjakson on yleisellä tasolla määritelty alkavan noin 9700 eaa. ja loppuvan vähitellen maanviljelyksen alkaessa (Price 2015: 61). Myöhäismesoliittinen aika lasketaan Ofnetin ympäristössä alkavaksi 7800 eaa. ja päättyvän 6500-6000 eaa. välisenä aikana (Jochim 2008: 208). Keski-Euroopasta tunnetaan vähemmän asuin- ja hautapaikkoja kuin rannikkoalueilta, eikä asumisessa ole nähtävissä vielä paikoilleen vakiintumisen merkkejä. Keski-Euroopassa luolissa sekä järvien läheisyydessä sijaitsevat asumukset ovat yleisimpiä. Rannikkopainotuksen taustalla on nähty olevan useita eri tekijöitä, joista yksi on ilmaston muuttumisesta seurannut elämäntapojen muutos, jonka vuoksi ihmiset olisivat siirtyneet enemmän rannikolle päin. (Jochim 2008).

Myöhäismesoliittisen ajan Euroopassa hautausrituaalit olivat hyvin monimuotoisia ja vaihtelevia (Jochim 2002b: 138). Hautauksia tehtiin edelleen myös yksittäin, mutta uutena ilmiönä aikakaudella ovat laajat kalmistot. Hautausasennot vaihtelevat selinmakuulta istuma-asentoon ja taivutettuun kylkiasentoon. Vainajia on haudattu sekä yhden vainajan sisältäneisiin hautakuoppiin että joukkohautoihin. Niin lapset kuin aikuiset miehet ja naisetkin ovat saaneet hautauksen, ja kaikilla ikäryhmillä esiintyy hauta-antimia ainakin puolessa tapauksista. Yhdistäviä hautausrituaaleja aikakaudelle on punamullan käyttö hautauksissa, hauta-antimien monipuolisuus sekä hautaustapojen sukupuolittuneisuus. (Jochim 2002b: 138–139). Hautauksissa on tulkittu näkyvän myös lisääntyvä yhteiskunnan hierarkisoituminen sekä merkkejä mm. suvun mukaan periytyvästä arvovallasta.

Vainajien kuolemanjälkeinen käsittely Tonavan ja Reinin yläjuoksun mesoliittisessa kulttuuripiirissä

Baijerin alue, jossa Ofnetin luola sijaitsee, kuuluu kulttuuripiiriin, joka on ollut mesoliittisella ajalla hyvin yhtenäinen (Jochim 2008: 203–204). Tähän kulttuuripiiriin kuuluvat Tonavan ja Reinin yläjuoksulla sijaitsevat alueet, eli osia Etelä-Saksasta, itäisestä Ranskasta ja Pohjois-Itävallasta. Alueen arkeologiset löydöt sekä tunnetut muinaisjäännökset poikkeavat selvästi ympäröivien alueiden aineistosta. Alueella on valtava määrä muinaisjäännöskohteita, joille tyypillistä on mm. moniperiodisuus ja sekoittuneet arkeologiset kerrostumat, orgaanisen aineksen huono säilyvyys ja löytöaineiston koostuminen suurilta osin iskoksista.

Asuminen ei alueella vaikuta olleen ympärivuotisesti paikoillaan, sillä pysyviä rakennuksen- tai majanpohjia ei ole havaittu kuin muutamassa kohteessa (Jochim 2008: 213–214). Alueelta on löydetty lähinnä yksittäisten luiden muodostamia kokonaisuuksia, ja selkeitä hautauksia tunnetaan vain muutamia, lähinnä mesoliittisen kauden alkupuolelta. Sen sijaan alueelta on löydetty ainakin kaksi muuta Ofnetin luolan kaltaista kohdetta, joista on löydetty pelkkiä ihmisen kalloja ilman muuta ruumista. Löydöt ovat kirvoittaneet teorioita alueella vallinneesta ns. kallokultista. (Jochim 2008: 217–218) Tiedot Tonavan ja Reinin yläjuoksun kulttuurialueen hautaustavoista ovat vielä siis varsin vajavaiset.

Vainajien ruumiiden ja luiden käsittelystä osana hautausrituaaleja on merkkejä Euroopassa jo paleoliittiselta ajalta (Schulting 2013: 23–24). Erityisesti neandertalien kohdalla on pohdittu kannibalismin mahdollisuutta, ja sen seurauksena on yritetty muodostaa kuvaa siitä, miten erottaa kannibalismi ja rituaalinen ihmislihan nauttiminen toisistaan (Jochim 2002a: 48). Madeleinen kulttuurin ajalta (17 000–12 000 eaa) tunnetaan useita kohteita, joissa pelkät vainajien päät ovat saaneet rituaalisen hautauksen. Myös mesoliittisesta Euroopasta tunnetaan useita kohteita, joissa kalloa on käsitelty kuoleman jälkeen esimerkiksi skalpeeraamalla tai pehmytkudosta poistamalla (Schulting 2013: 25–26). Pään saamilla erityisillä merkityksillä ja muusta ruumiista poikkeavalla käsittelyllä on pitkät perinteet Euroopassa, vaikka alueellista variaatiota onkin runsaasti. (Weiss-Kreijci 2010).

Tonavan ja Reinin yläjuoksun kulttuuripiiristä tunnetaan Ofnetin lisäksi kaksi muuta samanaikaista kohdetta, jossa luolaan on antimien kera haudattu yksi tai useampi pää. Toinen kohteista oli Hohlenstein-Stadelin luola, josta löytyi miehen ja naisen sekä lapsen pääkallo niskanikamineen. Ne oli koristeltu punamullalla, asetettu samansuuntaisesti ja mukaan oli laitettu myös kalan hampaita. Kaikissa oli merkkejä päähän kohdistetuista iskuista sekä kurkkujen viiltämisestä auki. Mannlefelsenin luolasta löydettiin aikuisen miehen pääkallo, joka oli ympyröity huolellisesti kivillä ja peitetty punamullalla. Myös tässä kallossa oli merkkejä teräaseen viilloista leukaluussa ja kallon pohjassa. (Jochim 2008: 218).

Ruumiiden paloittelu ja käsittely leimautuvat helposti länsimaalaisessa perspektiivissä poikkeavaksi ja jollain tasolla kauhistuttavaksi toiminnaksi. Kun asiaa katsoo laajemmasta perspektiivistä, erilaiset ruumiisiin kohdistetut, länsimaalaiselle hautaustavalle vieraat käytännöt näyttäytyvät lähes säännöllisesti eri kulttuureissa. (Croucher 2010: 7).  Monissa kulttuureissa vainajan jäännökset eivät lakkaa olemasta osa yhteisöä hautaamisen jälkeen, vaan ne säilyttävät suhteen yhteisön jäseniin. Myös ruumiin eri osat voivat saada yhteisössä täysin länsimaalaiselle ajattelulle vieraita merkityksiä, jotka ovat vaikuttamassa siihen, miten vainajien ruumiita käsitellään (Lorentz 2010: 20–21; Chapman 2010: 30). Vainajan merkitys yhteisössä sekä erilaiset käsitykset ihmisruumiista ja kuolemasta ovat kaikki monimuotoistamassa vainajien käsittelyä, jättäen sijaa niin vainajan hautaamiselle kokonaisena kuin lihan poistamiselle, paloittelulle, ruumiin eri osien levittämiselle laajemmalle alueelle, niiden hyödyntämiselle muuhun yhteisön toimintaan tai haudan sekundääriseen kajoamiseen – täysin yhteisön silmissä toimivana ja järkeenkäypänä toimintana. Tutkijalle haasteellista on yrittää erottaa poikkeava hautaamisrituaali arvottamatta normaalia tai epänormaalia tapaa oman kulttuurinsa näkökulmasta.

Ofnetin luolta

Ofnetin luola on melko pienikokoinen ja matalakattoinen, ja sinne avautuu yksi sisäänmenoaukko lounaasta (Frayer 1997: 184). Kohteesta löydettiin kaksi suurin piirtein yhtä syvää kuoppaa, jotka sijaitsivat noin metrin päässä toisistaan (Gleeson 2011: 43). Toinen kuopista oli halkaisijaltaan toista suurempi. Kuoppiin oli aseteltu sisäkkäisiin ympyröihin ihmisten kalloja niin, että kallojen kasvot oli asetettu kohti länttä. Kallojen lukumäärä suuremmassa kuopassa on hieman epäselvä, sillä arviot vaihtelevat 28:sta 31:een (Gleeson 2011: 44). Pienemmässä kuopassa kalloja oli kuusi.

Ostelogisen analyysin mukaan kuoppien kalloista 14 kuului aikuisille, joista yhdeksän on määritetty naiseksi ja viisi mieheksi (Gleeson 2011: 45). Lasten kalloja kohteessa oli 20 kappaletta. Lasten luista sukupuolta on vaikea määritellä, mutta erään arvion mukaan kahdeksan voisi olla mahdollisesti tyttöjä ja kaksi poikia. Kallojen lisäksi kuopista löytyi vain muutamia selkänikamia, ja on arvioitu, että kallot olisi leikattu irti muusta ruumiista pian kuoleman jälkeen. Kalloissa oli kuolettavia väkivallan merkkejä erityisesti niiden takaosissa (Gleeson 2011: 46). Arviot siitä, kuinka monessa kallossa iskujälkiä on, vaihtelevat kuudesta 18:aan. Iskut on aiheutettu todennäköisesti tylpällä esineellä. Luiden lisäksi luolasta löytyi kaikkiaan 215 kappaletta peuran hampaita ja 4250 kappaletta simpukankuoria. Ainakin osa näistä on muodostanut jonkinlaisen korun joidenkin vainajien kaulalle (Gleeson 2011: 45; Frayer 1997: 209–210). Kallojen päälle oli myös siroteltu punamultaa.

Löytö on radiohiiliajoitettu aikavälille 6460–6180 eaa., eli myöhäisimesoliittisen ajan loppupuolelle (Gleeson 2011: 47). Kuoppien uskotaan olevan samanaikaisia (Frayer 1997: 187). On esitetty, että kallot on todennäköisesti asetettu kuoppiin yhtä aikaa, minkä jälkeen ne olisi peitetty maa-aineksella (Frayer 1997: 208). Asiasta on kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä, joiden mukaan kalloja on voitu asettaa kuoppiin pidemmän ajan kuluessa (Gleeson 2011: 46–47). Aluksi oletettiin, että kalloista olisi poistettu kuoleman jälkeen kaikki pehmytkudos. Sittemmin on kuitenkin arvioitu, että kuoppiin olisi aikoinaan asetettu vainajan pää pehmytkudoksineen, ehkä kuivattuna (Frayer 1997: 201; Schulting 2013: 29, 31). Joka tapauksessa kalloissa ei ole merkkejä aivojen poistamisesta, ja vain noin kuudessa kallossa on merkkejä lihan kaapimisesta pois luiden pinnalta.

Ofnetin luolan kallokuopista kirjallisuudessa saatavilla oleva tieto on hyvin ristiriitaista ja osin puutteellista. Eri artikkeleissa ja teoksissa kallojen lukumäärä vaihtelee, samoin tiedot osteologisista analyyseistä. Esimerkiksi arviot siitä, kuinka monessa kallossa on mahdollisesti kuoleman aiheuttaneita iskujälkiä, vaihtelevat suuresti (6-18). Ofnetin luolan kallokuopista puhuttaessa ei useinkaan mainita luolan muita kulttuurikerrostumia, eikä anneta kokonaiskuvaa edes saman aikakerrostuman löydöistä. Esimerkiksi vain yhdessä teoksessa (Jochim 2008: 218) kerrotaan, että kalloja sisältävien kuoppien välissä olisi kolmas kuoppa, joka sisältäisi hiiltä ja palaneita luita. Tutkija on ehdottanut kolmannen kuopan funktioksi muissa kuopissa olevien kallojen vainajien loppuruumiin sijoituspaikkaa.

Tulkintoja

Ofnetin luolan kalloja on kuvailtu massamurhan tai sotatoimien seurauksena tehtyinä rituaalisina hautauksina (Gleeson 2011: 48). On ajateltu, että luolan tapahtumien taustalla olisi aikakaudelle tyypillinen ihmisten liikkuminen ja siitä syntyneet yhteentörmäykset. Osassa kalloista havaitut väkivallan merkit sekä haudattujen kallojen sukupuoli- ja ikäjakauma johtavat tutkijat usein johtopäätökseen, jonka mukaan kyseessä on tapahtuma, jossa suurin osa yhteisön miehistä olisi ollut muualla (sotimassa), ja viholliset olisivat iskeneet asutuksen pariin jääneisiin naisiin ja lapsiin (Gleeson 2011: 48). Tulkinnan taustalla on varsin moderni länsimaalainen tapa ajatella sotaa ja lasten roolia yhteiskunnassa. Lisäksi on huomautettu, että ainakin tiukemman määritelmän mukaan vain pienessä osassa (kuudessa) kalloissa on merkkejä tappavista osumista, vaikkakin osumat ovat voineet olla muualla ruumiissa. Lisäksi huolellinen hautaaminen ja päiden mukaan laitetut esineet eivät muutamien mielestä viittaa ainakaan vihollisten suorittamaan hautaamiseen tai pääkallojen käyttöön voitonmerkkeinä (Schulting 2013: 30–31; Gleeson 2011: 49). Mielenkiintoinen seikka on lisäksi se, että päät on todellakin haudattu maan alle näkymättömiin, samalla kun ne on aseteltu huolellisesti ”katsomaan” samaan suuntaan. Lisäksi päihin ei näytettäisi kajotun hautaamisen jälkeen ainakaan pehmytkudoksen kadottua, sillä selkänikamat olivat löydettäessä edelleen paikoillaan. Voisi siis olettaa, että joko kallot on asetettu kuoppiin yhdellä kertaa tai että niitä on lisätty suhteellisen nopeasti pehmytkudoksen vielä tukiessa nikamia. Kallot eivät ole siis olleet yhteisön nähtävissä, eikä niitä ole fyysisesti liikuteltu kuopistaan. Näin ollen tuntuu, että juuri kallojen asetteleminen tietyn suuntaisesti sekä niiden sijainnin luolassa on täytynyt olla merkittävä tekijä.

Ofnetin luolan kallokuopista tehtäviä tulkintoja vaikeuttaa erityisesti se, ettei alueen myöhäismesoliittisen ajan hautauksia juuri tunneta. Joko vainajat oli tavallista haudata vain niin, että pelkkä vainajan pää haudattiin rituaalisesti maan alle tai sitten muunlaisia hautauksia ei ole vielä havaittu. Koska kallohautauksiakin tunnetaan alueelta kuitenkin vain muutama, ja myöhäismesoliittisten hautaustapojen tiedetään muutenkin varioivan suuresti, ei vielä ole perusteltua ajatella tavan muodostavan ainoaa alueelle tyypillistä hautaustapaa. Ottaen huomioon Tonavan ja Reinin yläjuoksun kulttuuripiirin muut kallohautaukset, vaikuttaisi siltä, että kallojen hautaaminen ja vainajan kohtaama väkivalta linkittyvät jotenkin toisiinsa, vaikkakaan väkivallan ei voi sanoa olleen ainoa syy kallojen hautaamisen taustalla (Frayer 1997: 209–210). Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, että yhteisö olisi haudannut väkivaltaisessa tapahtumassa kuolleet jäsenensä Ofnetin luolaan erityisellä tavalla. Jos oletetaan, että osteologinen analyysi niiden kallojen määrästä, joissa on merkkejä kurkun leikkaamisesta, pitää paikkansa, voisi joko oman tai kilpailevan yhteisön toimesta tehty uhraaminen olla merkittävässä roolissa kallojen hautaamisen taustalla. Ilman kokonaisvaltaisempaa tietoa Baijerin alueen myöhäismesoliittisista hautaustavoista sekä ilman huolellista ja yhteneväisin perustein tehtyä osteologista analyysia on hyvin vaikea lähetä tulkitsemaan Ofnetin haudattujen kallojen merkityksiä sen tarkemmin.

Lopuksi

Ofnetin luolan löydöistä tehtyjä tulkintoja leimaa ristiriitaisuus, joka on luultavasti seurausta jo vuonna 1908 kaivetun aineiston dokumentaation puutteista sekä aineiston vaihtelevasta käsittelystä ja säilyttämisestä yli sadan vuoden aikana. Aineiston tulkintoja leimaa myös länsimaalainen ja moderni katsantotapa, jossa aikamme käsitykset sukupuolirooleista, väkivallasta ja ruumiin sopivasta käsittelystä ovat vahvasti vaikuttamassa tulkintoihin (Gleeson 2011: 49–50). Luolan muita löytöjä ja käyttökerrostumia ei myöskään ole huomioitu yhdessäkään analyysissä, jonka löysin. Tulkintojen kohteena on ollut pelkästään kalloja sisältävät kuopat ja niiden löydöt.

Muiden löytöjen levintä luolassa sekä aikaisempien ja myöhempien löytökerrostumien ottaminen huomioon voisi avata kuoppien merkityksiä tai luolan muita käyttötapoja ja auttaa myös kallokuoppien tulkitsemisessa. Lisäksi tulkintojen heikkoutena on mielestäni ehdottomasti liian vähäiseen todistusaineistoon pohjaavat, yhteisöstä ja kohteen synnyn taustalla vaikuttavista tekijöistä tehdyt päätelmät. Kohteen analyysissä on päädytty tilanteeseen, jossa puutteellista ja epäsuhtaisesti tulkittua todistusaineistoa käytetään vastakkaisten tulkintojen tekemiseen ja hedelmättömään väittelyyn. Länsimaalaisen modernin tutkijan tulee olla erityisen varovainen kohdatessaan menneisyyden väkivallan merkkejä, sillä ruumiin paloittelu ja oman kulttuurin käytännöistä poikkeava vainajan kohtelu herättävät vahvoja moraaliin liittyviä tunteita, ja saattavat helposti johtaa tutkijan tekemään perusteettomia tulkintoja.

Käytetyt lähteet:

Croucher, Karina 2010. Bodies in pieces in the  Neolithic Near East. Hughes, Jessica; Sorensen, Marie L. S. & Rebay-Salisbury, Katharina (toim.) Body Parts and Bodies Whole. Oxbow Books.

Frayer, David W. 1997. Ofnet: Evidence for a Mesolithic Massacre. Frayer, David W. & Martin, Debra M. (toim.) Troubled Times: Violence and Warfare in the Past. Gordon and Breach Publishers.

Gleeson, Faye Victoria 2011. Warriors and Maidens Fair: Discourses of gender and children’s roles in prehistoric warfare, conflict & violence. University of Birmingham.

Jochim, Michael A. 2008. The Mesolithic of the Upper Danube and Upper Rhine. Geoff Bailey, Penny Spikins (toim.) Mesolithic Europe. Cambridge University Press.

Jochim, Michael 2002a. The Lower and Middle Paleolithic. Sarunas Milisauskas (toim.) European Prehistory. A Survey. Kluwer Academic/Plenum Publishers.

Jochim, Michael 2002b. The Mesolithic. Sarunas Milisauskas (toim.) 2002. European Prehistory. A Survey. Kluwer Academic/Plenum Publishers.

Lorentz, Kirsi O. 2010. Parts to a whole: Manipulations of the body in prehistoric Eastern Mediterranean. Hughes, Jessica; Sorensen, Marie L. S. & Rebay-Salisbury, Katharina (toim.). Body Parts and Bodies Whole. Oxbow Books.

Price, T. Douglas Price 2015. Ancient Scandinavia. An Archaeological History from the First Humans to the Vikings. Oxford University Press.

Schulting, Rick J. 2013. Mesolithic Skull Cults? von Hackwitz, Kim & Peyroteo-Stjerna, Rita (toim.) Ancient Death Ways. Proceedings of the workshop on archaeology and mortuary practices. Uppsala Universitet.

Weiss-Krejci, Estella 2010. Heart burial in medieval and early post-medieval central Europe. Hughes, Jessica; Sorensen, Marie L. S. & Rebay-Salisbury, Katharina (toim.). Body Parts and Bodies Whole. Oxbow Books.