Museoviraston aineistojen tutkimus – haasteita ja tavoitteita

Ulla Moilanen

Kansallismuseon auditoriossa järjestettiin 17.9.2019 Museoviraston kokoelmat ja yliopistojen tutkimustavoitteet –seminaari. Tapahtumassa luotiin katsaus siihen, miten Museovirastossa säilytettäviä erilaisia aineistoja voitaisiin entistä paremmin hyödyntää tutkimuksessa ja opinnäytetöissä. Paikalle oli kutsuttu puhumaan eri alojen asiantuntijoita. Historiaa edusti Åbo Akademin professori Johanna Ilmakunnas, arkeologiaa Oulun yliopiston professori Vesa-Pekka Herva, folkloristiikkaa Turun yliopiston lehtori Pasi Enges, taidehistoriaa Helsingin yliopiston lehtori Elina Räsänen ja maisemantutkimusta Maunu Häyrynen, Sanna Saunaluoma ja Katrina Virtanen Turun yliopiston Porissa sijaitsevasta kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmasta.

Nykyisin eri tieteenalojen perinteiset rajat ovat hämärtymässä, ja aineistojen tutkimus on entistä enemmän poikkitieteellistä. Edellisessä kappaleessa mainittujen alojen tutkimuksista voidaan usein käyttää yleistermiä kulttuurintutkimus. Minkälaista aineistoa Museovirastossa on kulttuurintutkimusta ajatellen? Esimerkiksi folkloristiikassa monet tutkimuskysymykset ovat jo pitkään limittyneet kansatieteen ja uskontotieteen aiheisiin. Enges kuitenkin totesi, että folkloristiikkaa on vaivannut ”ajatusvinouma”, jonka mukaan Museoviraston aineistot on mielletty lähinnä arkeologian ja kansatieteen tutkimusmateriaaliksi. Tästä syystä Museoviraston aineistoja ei ole hyödynnetty tutkimuksessa, vaikka nykyinen folkloristiikka, joka tutkii ihmisiltä toisille siirtyviä viestejä sekä niiden taustalla olevia ajattelun tapoja ja uskomuksia, voisi hyvin käyttää niitä. Enges mainitsi esimerkkinä erinomaisesta monialaisesta tutkimuksesta Sonja Hukantaipaleen arkeologian väitöskirjan historiallisen ajan rakennuskätköistä. Siinä tutkimusaineistona on käytetty Museoviraston taikaesinekokoelmaa sekä myöhäisempiä taikuutta käsitteleviä perinneaineistoja.

Tutkimuksen ja opetuksen aineistoja etsittäessä ja valittaessa keskeisessä asemassa on verkossa saatavilla oleva aineisto. Vanhojen aineistojen digitointi luo myös uusia käyttömahdollisuuksia. Monissa puheenvuoroissa suurimmaksi haasteeksi koettiin kuitenkin aineiston löytäminen ja saavutettavuus. Tiedetäänkö riittävän hyvin, mitä aineistoja Museoviraston kokoelmat ja arkistot sisältävät? Arkistoaineistot koostuvat muun muassa erilaisista kyselyaineistoista, kulttuuriympäristön tutkimusraporteista (esimerkiksi kotiseuturetkien ja virkamatkojen raporteista), hallinnollisista aineistoista, yksityisarkistoista sekä kuva-aineistoista. Vain osa arkistoaineistoista on digitoitu (esim. kyppi.fi), eikä kaikista kokoelmissa olevista aineistoista edes löydy tietoa Museoviraston verkkosivuilta. Arkistoaineisto täytyy myös tilata tutkittavaksi, eikä sitä voi käydä läpi samalla tavalla vapaasti kuin aikaisemmin. Tämä tarkoittaa, että tutkijan tulee etukäteen tietää täsmällisesti mitä aineistoa arkistossa on ja mitä haluaa katsottavaksi. Aineiston löytäminen todettiin helpommaksi, jos aineistoihin olisi vapaampi pääsy.

Museovirasto on digitoinut runsaasti valokuva-aineistoaan tutkijoiden käyttöön, ja valokuvien käyttö menneisyyden tutkimuksen lähteenä lisääntyy koko ajan. Ilmakunnas kertoi, että historiassa on tutkittu naisten tekemää työtä sekä naisten liikkumista juuri vanhojen valokuvien avulla, sillä kuvalähteissä on tietoa, jota kirjallisista dokumenteista ei välttämättä löydy. Valokuvien hyödyntäminen mainittiin myös taidehistorian sekä maisemantutkimuksen puheenvuoroissa. Esimerkiksi Virtanen oli itse tutkinut kartanoiden ja huviloiden puistoja käyttämällä yhtenä aineistona valokuvia.

Relevanttien kuvien löytyminen satojentuhansien kuvien joukosta aiheuttaa kuitenkin ongelmia. Esimerkiksi hakupalvelu Finna koettiin hankalaksi, koska sama haku voi eri päivinä tuottaa erilaiset tulokset. Eri järjestelmien hakutoimintoja ja terminologiaa onkin kehitettävä koko ajan. Keskustelua herätti myös kuvien käyttöoikeus. Miksi itse ottamistaan kuvista joutuu maksamaan, jos niitä halutaan käyttää julkaisuissa? Arkeologisen esinekokoelman kohdalla itse otettujen kuvien käyttömaksusta on luovuttu silloin, kun kuvia käytetään tieteellisissä julkaisuissa. Toki kuvien käytön toivoisi olevan mahdollista myös populaarijulkaisuissa, jotka tuovat tietoa kokoelmista myös laajalle yleisölle.

Ilmakunnas sanoi kritisoineensa sitä, että esineitä on historian tutkimuksessa aikaisemmin lähestytty lähinnä kirjallisen aineiston, kuten perukirjojen, kautta. Arkeologiassa ja taidehistoriassa esineistö on puolestaan mielletty perustutkimuskohteeksi, mutta nykyisin esinetutkimus on lisääntymässä myös historian alalla. Esineistöä tutkittaessa on tärkeä nähdä aineisto itse, eikä tarkastelua voi välttämättä korvata pelkän kuva-aineiston katselulla. Esinetutkimuksen ongelmaksi koettiin kuitenkin useissa puheenvuoroissa aineiston vaikea saavutettavuus. Esineiden kuljettaminen varastoista tutkijoiden ja opiskelijoiden nähtäville vaatii säilyttäjätaholta enemmän resursseja kuin pelkkien dokumenttien antaminen tutkimuskäyttöön. Hankalasti saavutettavina esineryhminä Ilmakunnas mainitsi esimerkiksi suuret esineet, kuten hautajaisvaunut, sekä hauraat aineistot, kuten tekstiilit, joiden kuljettamisessa ja käsittelyssä on noudatettava erityistä varovaisuutta. Herva nosti arkeologisen esinetutkimuksen ongelmaksi myös asiakaspalvelun hankalat aukioloajat (tällä hetkellä kolmena päivänä viikossa klo 10–15). Suppeat aukioloajat ja eri osapuolille sopivien vierailuaikojen löytäminen vaikuttavat esimerkiksi apurahatutkijoihin, joilla on usein käytettävissä rajallinen aika tutkimuksen tekemiseen sekä rahoittajan suunnasta tuleva paine tutkimuksen valmistumiseen.

Arkeologisten esinekokoelmien kohdalla pohdittiin myös sitä, missä kokoelmien pitäisi sijaita. Arkeologinen löytöaineisto on keskitetty Helsinkiin, ja Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet on aikaisemmin puhunut kokoelmien osittaisen hajauttamisen puolesta. Myös Herva kannatti hajauttamista sillä perusteella, että kokoelmilla on muutakin kuin tutkimuksellista merkitystä.

Saunaluoma esitteli Porin seudulla tehtyjä kalliohakkausten digitaalisia dokumentointihankkeita. Puheenvuoron pohjalta kysymykseksi nousi näiden aineistojen arkistointi. Miten esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla syntyvä suuri määrä digitaalista dokumentaatiota säilytetään tuleville tutkijoille? Loppukeskusteluissa pohdittiin myös sitä, pitäisikö arkeologisesta esineistöstä määritellä valtakunnallisesti merkittävät löydöt, joiden kohdalla voitaisiin esimerkiksi kieltää kajoavien näytteiden ottaminen. Tutkijana näen tässä monenlaisia kauhukuvia, sillä tietääkseni kajoavien näytteiden ottamisesta päätetään jo nyt tapauskohtaisesti, eikä tuhoavaa näytteenottoa aina sallita. Eläinluiden tutkimukseen erikoistunut arkeologi Kristiina Mannermaa kommentoikin, että yleensä tarvittavat näytepalat ovat hyvin pieniä, eivätkä ne tuhoa koko löytöä.

Keskustelua herätti myös arkeologisten analyysitulosten ja tietokantojen kerääminen. Miten yhdistetään oma tutkimus ja avoimen tiedon periaatteet? Kenellä on oikeus julkaista esimerkiksi ajoitustulokset? Tutkijalla tulee toki olla oikeus tekemäänsä tutkimukseen ja aineistoihinsa, mutta mihin saakka tutkija omistaa oman tutkimuksensa raakadatan?

Yleisesti seminaarissa todettiin moneen kertaan, että Museovirastossa säilytettävät aineistot löydetään helpommin, kun niitä tehdään tunnetuksi, ja että tutkimusta aineistoista tehtäisiin enemmän, jos saavutettavuus olisi parempi. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Tutkimuksellisesta näkökulmasta kiinnostavaa oli kuulla Helsingin yliopiston uudesta strategiasta, jossa opiskelijat pääsevät tekemään tutkimusta heti opintojensa alkuvaiheessa. Kurssit voidaan esimerkiksi suunnitella ja toteuttaa tutkimuksena tai sen osana. Taidehistoriassa on myös jo kokeiltu palkallisia harjoittelupaikkoja, joiden tarkoituksena on ollut opinnäytetyön konkreettinen edistäminen ja kirjoittaminen. Vastaavanlaista toimintaa toivoisi kehitettävän muillakin kulttuurintutkimuksen aloilla.

———

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava, joka tutkimuksissaan on hyödyntänyt sekä arkeologista esinekokoelmaa että arkistoaineistoa. Hän työskentelee parhaillaan Turun yliopiston Kipot ja kielet -hankkeessa, jossa käydään läpi  mm. Museoviraston arkeologisia esinekokoelmia ja rakennetaan esinetietokantaa.