Veli Pekka Toropainen
Outo kuolema oli menneinä vuosisatoina aina tutkittava, sillä kyseessä saattoi olla murha tai lapsenmurha, joka vaati syyllisen rankaisemista. Myös itsemurha oli suljettava pois, sillä sen tehneiden ruumiin kohtelu poikkesi luonnollisen kuoleman kokeneiden kohtelusta. Seuraavat kaksi esimerkkiä esittelevät toimenpiteitä, joita epäilyttävä kuolema aiheutti 1600-luvun Turussa.
Epäilyttävän kuoleman virallinen käsittely Turussa
Kun Turussa tuli ilmi epäilyttävä kuolema, oli asiasta ilmoitettava kaupungin viranomaisille, kaupunginpalvelijalle tai -voudille, mikäli sitä ei ilmoitettu suoraan pormestarille tai raadille. Nämä määräsivät paikkatutkinnan, joka tapahtui yleensä kaupunginvoudin, jonkun raatimiehen tai muun kaupungin edustajan toimesta. Tutkimus selostettiin seuraavaksi raastuvanoikeuden todistajille, ja lopullinen pöytäkirja käsiteltiin raastuvanoikeudessa tuomion antamista varten. Koska tällaisissa tapauksissa oli kyse vakavista rikoksista, lähetettiin tuomio vuoden 1623 jälkeen vielä hovioikeuden vahvistettavaksi. (KA z:1−z:67, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 1623−1700, passim; KA z:171−z:207, TKO (Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat) 1639−1700, passim.)
Häkään kuollut renki
Leski Gertrud Mårtensdotter Paraisilta kertoi helmikuussa 1674 Turun kämnerinoikeudessa, että hänen poikansa Matts Mattsson tuli edellisenä Mikon päivänä Anders Merthenin lesken kellarinpitäjä Katarina Gerdnerin palvelukseen. Poika kuoli keskiviikkona 14. tammikuuta äkillisesti ja hänet haudattiin seuraavana lauantaina. Vaimo oli kuullut, että poika olisi murhattu yöaikaan pistämällä häntä miekalla. Tätä todistivat pojan veressä olleet lampaannahkaiset alushousut ja rohtimesta tehdyt päällyshousut. Katarina Gerdnerin poika kandidaatti Anders Merthen tuli oikeuteen äitinsä puolesta ja kertoi rengin menneen lämmittämään saunaa ja jääneen sinne yöksi nukkumaan. Sieltä hänet löydettiin häkään kuolleena. (KA z:189, TKO 6.2.1674, 27−29.)
Raadin rengin ruumista tutkimaan lähettämät miehet totesivat, ettei hänessä ollut haavoja tai mustelmia. Hänen suustaan ja nenästään oli tullut verta, kuten usein äkkikuolemaan menehtyneiden kävi. Katselmusmiehet eivät voineet olla kauan saunassa kamalan lemun vuoksi, sillä ruumis makasi siellä edelleen omissa eritteissään. Parturi Hans Roggenbusch kertoi, että tutkijat halusivat katsastaa ruumiin, mutta Torsten Merthen esti sen. (KA z:189, TKO 6.2.1674, 27−29.)
Oikeuteen kutsuttiin naiset, jotka pesivät ruumiin. Margareta Jakobsdotter ja Anna Olofsdotter kertoivat ruumiin olleen erityisen likaisen. He repivät rengin paidan takaa auki ja heittivät sen jokeen avantoon pesuveden kanssa. Naisten mukaan Mattsin housut, jotka olivat hänen päänsä alla, olivat paidan tavoin likaantuneet korvista, nenästä ja suusta tulleesta verestä, mutta miehessä ei ollut muita vammoja. Anders Merthen kertoi, että ruumiin siunausta kiirehdittiin siitä nousevan lemun vuoksi. (KA z:189, TKO 6.2.1674, 27−29.) Jos rengin äiti halusi kaivattaa ruumiin ylös, hänen tuli tehdä se omalla kustannuksellaan. Äiti kuitenkin vaati ruumiin nostamista. Tutkijat mursivat arkun kirveellä, mutta sinne nostetussa ruumiissa ei näkynyt väkivallan merkkejä ja se oli pesty. (KA z:189, TKO 6.2.1674, 27−29.)
Itsemurha maanlaissa ja kirkonlaissa
Ruotsin valtakunnassa voimassa olleessa Kristoffer-kuninkaan maanlaissa itsensä surmaaminen oli säädetty törkeäksi rikokseksi, joka edellytti vainajan ruumiin rankaisemista ja tavallisesta poikkeavaa käsittelyä. Tämä tarkoitti, ettei itsemurharikokseen syyllistynyt vainaja päässyt hautausmaan lepoon tai saanut osakseen yhteisöllisiä hautajaisia (Miettinen 2012, 2; Moilanen, Aalto & Toropainen 2018, 5, Ks. myös juttu Rikollisten ja syntisten hautaustavoista ja hautapaikoista). Sen sijaan Turussa noudatetussa Maunu Eerikinpojan kaupunginlaissa itsemurhaa ei mainita lainkaan, joten kaupungin raastuvanoikeus noudatti tältä osin edellä mainittua maanlakia (Miettinen 2008, 38).
itsemurha ei ollut tietenkään vain maallisen oikeuden asia, vaan mitä suurimmassa määrin myös luterilaisen kirkon tuomittavissa. Itsemurhaajan ruumiin tavallisesta poikkeavalla kohtelulla on pitkät juuret. Teologisissa perusteluissa keskeisimpinä argumentteina itsemurhan vääryydestä käytettiin pitkään erityisesti Mooseksen viidennen käskyn rikkomista sekä ihmisen elämän pyhyyttä ja kuulumista Jumalan omistus- ja päätäntävallan alaisuuteen. Itsemurhaajat menettivät oikeutensa kirkon jäsenyyteen ja ikuiseen elämään tuonpuoleisessa. (Miettinen 2012, 5−6.)
Ennen kuin kuollut tuomittiin ikuiseen kadotukseen, haluttiin varmistua teon tarkoituksellisuudesta. Esimerkiksi mielenhäiriö katsottiin lieventäväksi tekijäksi ja vainaja voitiin haudata hiljaisesti ilman normaaleja kirkonmenoja hautausmaan syrjäiseen paikkaan. (Miettinen 2012, 3.) Vuoden 1571 kirkkojärjestyksen määräykset kielsivät itsemurhaajilta muiden törkeisiin rikoksiin syyllistyneiden tavoin hautausmaan, ja kunniallisen hautaamisen kellonsoiton kanssa. Vuoden 1686 Kirkkolaki määräsi selvästi, että maallisen oikeuden tuli tuomita itsemurhaajien asiassa maanlakien mukaan (Moilanen, Aalto & Toropainen 2018, 7.):
Nijden Hautamisen canssa / cuin owat edesäns pitänet Jumalatoind Elämäkerta / ja cuolewat suuris Syn̅eisä / ei pidä Papin kijruhtaman / waan sen Mailmallisen Oikeuden eten andaman / että sitä tutkistellaisin / ja Duomitaisin / cuinga nijden hautaminen pidettämän pitä. Samalla tawalla tutkistellan ja duomitan Mailmallises Oikeudes nijden ylitze jotca Hengens huckawat. (Kircko-Laki Ja Ordningi 1686, XVIII. Lucu. Christillisest Hautamisest. §. XII.)
Metsään haudattu itsemurhaaja
Turun linnan vahtimestari Anders Korp lähetti 12. kesäkuuta 1688 puolen päivän aikaan vartiosotilaan suorittamaan työtä joidenkin vankien kanssa. Näistä vanki Simon Persson oli tuomittu Raision käräjillä hiehon varastamisesta. Hän toimi aiemmin Kulkkilan lampuotina ja Hirvensalon Nikkilän kalastajana. Korp kertoi, että vanginvartija Erik Jöransson tiesi kertoa asiasta tarkemmin. Vanginvartija Erik Jöransson kertoi raastuvanoikeudelle, että hän meni tuolloin käskyn mukaan tyhjentämään jokirannassa sijainnutta aittaa, johon piti tuoda kruunun hiiliä. Hän ajatteli ottaa tavalliseen tapaan mukaansa kaksi vangittua naista. Kun hän huusi vankeja mukaansa, pyysi toinen heistä, että Simon pääsisi mukaan. Naisvanki ajatteli tällä tavoin ansaitsevansa Simonille aterian, sillä tämän vangiksi hankkinut ei toimittanut hänelle ruokaa, eikä Simon saanut sitä muualtakaan. Niinpä Erik otti mukaansa sekä Simonin että toisen naisista. (KA z:55, TRO 16.6.1688, 429−432.)
Kun aitta oli tyhjennetty, meni Erik tarpeilleen aitan kulman taakse. Simon juoksi tällöin rannassa olleiden tyhjien veneiden yli ja syöksyi pää edellä jokeen. Naisvanki huusi Erikiä ja sanoi Simonin menneen jokeen. Häntä ei enää näkynyt tässä vaiheessa. Kauempana oli kymmenen linnan kirvesmiestä töissään, mutta hekään eivät voineet auttaa. Tullipuomin kirjuri Erik Söfring puhui Simonin kanssa vähän ennen tämän kuolemaa. Hän kysyi, halusiko Simon lunastaa kirveensä, joka oli pantattuna Söfringillä. Simon vastasi, että yksin Jumala tiesi, millä hän sen lunastaisi ollessaan vangittuna. Tapahtuman jälkeen vartija Erik kysyi neuvoa pormestarilta, joka lähetti pyövelin etsimään ruumista. Itsemurhaajan ruumiiseen eivät saaneet koskea muut kuin pyöveli. (KA z:55, TRO 16.6.1688, 429−432.)
Simonin ruumis nousi tällä välin pintaan, ja pyöveli kiskoi hänet maihin. Oikeus lähetti sanan Simonin veljelle Anders Perssonille, että hän hakisi veljensä ruumiin, jotta järjettömät luontokappaleet eivät tekisi sille vahinkoa. Kun Anders vastasi, ettei hän ottaisi raatoa huolehdittavakseen, pudotti pyöveli sen takaisin jokeen ja sitoi kiinni paaluun, ettei se katoaisi. Hänen mielestään ruumis säilyisi paremmin joessa odottamassa oikeuden päätöstä sen kohtalosta. Simon Perssonin leski Malin Johansdotter valitti seuraavana päivänä, että hänen miehensä otettiin ensin linnasta töihin ja sitten häntä ei vartioitu edes sen vertaa, ettei hän olisi pudonnut laiturilta veneeseen ja vahingoittanut itseään pajoin. Oikeus totesi tutkinnan tuomiossa 16. kesäkuuta 1688, että Simon oli ollut järjissään juostessaan kolmen veneen yli ja hukuttautuessaan jokeen. Siksi pyövelin tuli viedä hänen ruumiinsa metsään ja haudata sinne maanlain Korkeampien syiden kaaren neljännen luvun mukaan (KA z:55, TRO 16.6.1688, 429−432.):
Taita nijn pahoin tapahtua, että jocu ihminen ihdhensä surma millä muotoa ikänänsä se tapahtua teadhais: Nijn pitä se mehdhähän wietämän, ja hengisä poldettaman. Mutoin jos se on caickille tiettäwä, että hän nijn taedhottomaxi tuli, ettei hän yhtäkään tapaturma wältä tiennyt, nijn mahdhetaan hän maahan ulwos Kircoaedhafta caewetta: [–]. (Kollanius 1618, 184.)
———
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian oppiaineissa. Hän on erikoistunut Turun 1600-luvun kaupunkilaisten tutkimiseen ja viimeistelee kirjaa kaupungin pyöveleistä, rikollisista ja oikeudenkäytöstä.
Lähteet:
KA (Kansallisarkisto)
Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (-1809)
Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) z:1−z:67 (1623−1700).
Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat (TKO) z:171−z:207 (1639−1700).
Kollanius, Abraham (Suom.) 1618: Kuningas Kristoferin maanlaki (1442/1926). Teoksessa Rapola, Martti (julk.), Suomen kielen muistomerkkejä III: 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 82.
Miettinen, Riikka 2012: Itsemurhan rituaalisen rankaisemisen merkitykset uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa. Thanatos 1/2012. Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura.
Miettinen, Riikka 2008: Erkki Mikonpojan laiton kuolema. Itsemurha ilmiönä ja rikoksena Lounais-Suomen maaseudulla ja alioikeuksissa1600-luvun jälkipuoliskolla. Suomen historian ja yleisen historian pro gradu –tutkielma. Historiatieteen ja filosofian laitos. Tampereen yliopisto. Tampere.
Moilanen, Ulla, Aalto, Ilari & Toropainen, Veli Pekka 2018: In terra profana. Kuolemaantuomittujen ja syntisten hautaaminen ja rangaistuspaikkojen arkeologinen potentiaali. SKAS 2/2018. Suomen keskiajan arkeologian seura.
KALMISTOPIIRI 