Baltia Iso-Britannia ja Irlanti Keski- ja Etelä-Eurooppa Moilanen Mikko Skandinavia Suomi Viikinkiaika

Miekkoihin ja seppiin liittyviä yliluonnollisia uskomuksia viikinkiajalla

Mikko Moilanen

Rautakauden ja etenkin viikinkiajan seppiin on liitetty runsas joukko erilaisia uskomuksia ja myyttejä. Yhtäältä viikinkiaikainen sepäntyö on voitu nähdä useissa pikku pajoissa tapahtuneena työ- ja tarvekalujen valmistuksena. Toisaalta taas hienompien esineiden kuten aseiden – ja etenkin miekkojen – valmistus on voinut silloisen maallikon silmissä edellyttää jopa yliluonnollisia kykyjä, minkä vuoksi seppää pidettiin jopa ihmisestä eroavana ylimaallisena olentona. Viikinkiaikaa lähimmäksi ajoittuvissa kirjallisissa kuvauksissa mystifioidaan seppiä etenkin heidän tuotostensa kautta, joista tunnetuimpia ovat jopa taikaesineiden asemaan korotetut miekat.

Tässä tekstissä luodaan katsaus siihen, millaisia käsityksiä viikinkiajan seppiin on liitetty sekä aikalaisaineistoissa että tutkimuksen piirissä. Koska nämä käsitykset ovat kiinteästi kytköksissä erityisesti miekkoihin, joita nämä ylimaalliset mestarit ovat takoneet, kerrotaan myös viikinkiajan miekkoihin liitetyistä uskomuksista ja tarinoista.

Tuli ahjossa. Hans Splinter/Flickr (CC BY-ND 2.0).

Seppä myyttisenä olentona

Arkeologinen lähdeaineisto viikinkiaikaisiin seppiin liittyen on moninaista ja jokseenkin yllättävän harvalukuista. Varsinaisia pajojen jäännöksiä tunnetaan hyvin vähän, ja pääasiallisesti löydöt koostuvat vainajalle mukaan annetuista sepäntyövälineistä (Ks. esim. Myyttisen sepän haudoilla). Joskus harvoin on löydetty kokonainen työkalukokoelma, kuten Ruotsin Mästermyristä (ks. esim. Arwidsson & Berg 1983) ja Norjan Byglandista (Blindheim 1963), mutta työkalujen muotojen pitkän säilyvyyden vuoksi tällaisia löytökokonaisuuksia on hankala ajoittaa varmasti kuuluvaksi tietyyn aikakauteen. Byglandin tapauksessa ajoittaminen viikinkiajalle oli helpompaa, sillä kyseessä oli sepän välineistön sisältänyt hautaus.

Viikinkiajan tapauksessa aineettomia, kulttuurisia asioita on usein jäljitetty saagojen avulla. Näiden käytössä on kuitenkin se perustavanlaatuinen ongelma, että suurimmaksi osaksi ne on taltioitu vasta reilusti viikinkiajan jälkeen. Tätä ennen kertomusperinne on ollut suullista, ja silloin tietoa on varmasti osaksi kadonnut ja osaksi muuttunut, jolloin saagojen kertomukset eivät suoraan heijasta todellisuutta. Näin on erityisesti saagoissa kerrottujen tapahtumien osalta, mutta suuremmalla todennäköisyydellä uskomusmaailmaan liittyviä asioita on kerrottu todenmukaisemmin. Näin esimerkiksi seppiin liitettyjen uskomusten ja myyttien voisi olettaa kumpuavan viikinkiajan uskomusmaailmasta.

Pohjoismaisen mytologian mukaan seppä oli erityinen henkilö. Kuva: Ulla Moilanen.

Saagojen kuvausten perusteella seppiä pidettiin useimmiten yliluonnollisina olentoina, ei ihmisinä. 1200-luvulta peräisin olevassa tarukokoelma Eddassa kerrotaan kahdesta kääpiösepästä, jotka Loki huijasi kilpailemaan keskenään. Molemmat takoivat taianomaisia esineitä, jotka lopuksi luovutettiin jumalille arvosteltaviksi. Näin esimerkiksi Thor sai vasaransa ja Odin keihäänsä. Kääpiösepät olivat jälleen asialla, kun maailmanloppua enteilevälle Fenrir-sudelle tuli takoa kahleet. Niinikään islantilaisessa Völsunga-saagassa esiintyvä kuuluisa seppä Regin nähtiin kääpiönä. Regin takoi saagan sankarille Sigurdille mahtavan miekan, jolla Sigurd tappoi lohikäärme Fafnirin.

Joissain kertomuksissa seppä olikin haltija eli jälleen jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Eddan mainintojen mukaan kääpiöt ja haltijat olivat kuitenkin tässä yhteydessä ”ihmisen muotoisia”, jolloin heidän ylimaalliset kykynsä olivat perua heidän jumalallisesta alkuperästään. Gísli Súrinpojan saagassa (Gísla saga Súrssonar) 1200-luvun alkupuolelta mainitaan seppä nimeltä Thorgrímr, joka oli ihminen mutta hallitsi jonkinlaisen mustan magian, jonka vuoksi häntä pidettiin velhona (esim. Thórólfsson & Jónsson 1943: 37).

Usein tällaisten seppien kerrottiin elävän eristäytyneenä muusta yhteisöstä, kenties luolissa ja kumpujen sisällä. Eri puolilla Eurooppaa sama on havaittavissa arkeologisessa lähdemateriaalissa esimerkiksi Tanskassa ja Englannissa, missä seppien pajojen jäännökset sijaitsevat matkan päässä varsinaisesta asutuskeskuksesta. Eräs selitysmalli tälle pelkän taikauskon sijaan voikin piillä tulen käsittelyssä. Tulipalovaaran ja hajuhaittojen vuoksi pajojen piti sijaita asutun alueen reunalla tai peräti ulkopuolella (Carlisle 2013: 20-21.).

Sepän asemaa viikinkiajalla voi pitää jokseenkin kaksijakoisena. Yhtäältä voisi olettaa, että seppiä oli kylässä jos toisessakin, sillä seppää tarvittiin aina vähintäänkin perustyökalujen ja kenties aseidenkin korjaamiseen ja huoltamiseen ja usein myös uusien esineiden valmistukseen. Tätä kautta niinsanotut perussepät on saatettu nähdä enemmän maallisina käsityöläisinä. Toisaalta taas hienoimpia esineitä – todennäköisimmin aseita – valmistaneita seppiä pidettiin jossain määrin yliluonnollisina heidän kykyjensä vuoksi. Voi olla että yliluonnollisena pidetyt kyvyt ovat aiheuttaneet sepän suuren kunnioituksen – tai ehkä pelkoakin (esim. Creutz 2003: 144). On myös arveltu, että jo rautakaudella sepät ylläpitivät yliluonnollista imagoaan päästäkseen korkeampiin asemiin yhteisöissään sekä edistääkseen omaa työtään ja tuotteidensa kauppaa (Jäppinen 2015: 94).

Kenties ainoastaan asesepät olivat erityisasemassa. Kuvassa miekka ahjossa. Kuva: Mikko Moilanen.

Sepän yliluonnolliset kyvyt

Tutkimuksen piirissä esihistoriallista seppää on pidetty monimutkaisena ihmisenä erinäisten taitojensa ja velvollisuuksiensa vuoksi (esim. Makarius 1974: 105; Creutz 2003: 143–148). Myöhäisempien historiallisten kertomusten valossa sepät olivat kykeneviä myös parantamaan vammoja ja sairauksia mitä erikoisimmilla keinoilla (esim. Schön 1989: 61; Jäppinen 2014: 64–65). Vielä 1930-luvulla joillakin kyläsepillä oli noidan ja parantajan maine (Jäppinen 2015: 73).

Hyvää seppää saatettiin pitää yliluonnollisena, koska hän yksinkertaisesti osasi luoda kauniita ja toimivia esineitä. Jotkin sepät olivat tässä niin taitavia, että heidän taitojaan ylistettiin tarinoissa, joissa heidän luomuksensa menivät jumalten ja sankarien käyttöön. Tätä kautta taitavien seppien tuotteita pidettiin mystisinä ja yliluonnollisina.

Eräs näkökulma on, että seppä ei niinkään itse käyttänyt ”taikavoimia”, vaan ne piilivät sepän käyttämissä työkaluissa, ja joskus myös itse raudassa ja teräksessä (Forbes 1950: 83–84). Seppä saattoi myös olla tuotteensa herra. Esimerkiksi Viron kansalliseepoksessa Kalevipoegissa Suomen seppä kiroaa tekemänsä miekan, jolla eepoksen nimihenkilö surmasi sepän pojan. Kirous sai täytäntönsä tarinassa.

Ilmarinen edustaa myyttistä seppää suomalaisessa kansanperinteessä. Väinö Blomstedtin maalaus Sammon taonta (1897).

Eräs syy sepän yliluonnollisille kyvyille voi piillä siinä, että ulkopuolisen oli vaikea ymmärtää sepäntyöhön liittyviä, pitkälti kokemusperäisiä menetelmiä. Tällöin sepän menetelmät näyttäytyivät eräänlaisina rituaaleina ja tätä kautta jopa yliluonnollisina kykyinä. Eräs esimerkki tästä on Thidrikin saagasta (Thiđriks saga), jossa seppä Weland ei ollut tyytyväinen takomaansa miekkaan. Weland päätti viilata miekanterän jauhoksi, syötti rautaviilut kanoille, keräsi ne uudelleen kanojen jätöksistä ja valmisti uudelleen raudaksi ja miekanteräksi. Käytännössä toimenpiteen, vaikka se onkin kuvattu näinkin vaivalloisena, on spekuloitu olleen eräs tapa sitoa rautaan typpeä (esim. Christie 1969: 290) tai fosforia, vaikkakin myöhemmät kokeet ovat osoittaneet arvelut vääriksi (Tylecote 1986: 183). Toisaalta tällä toimenpiteellä – jos sellaista on käytännössä tehty – on voinut olla jokin rituaalinen merkitys, kenties vain sepälle mutta ehkä myös muille.

Weland on hahmona mielenkiintoinen, sillä häntä pidettiin ihmisenä. Tämä kertoo ehkä siitä, että sepäntyö alettiin nähdä maallisempana toimintana kuin aikaisemmin. Termiä ”Welandin työ” on pidetty anglosaksisessa tarinaperinteessä parhaimpien aseiden ja varusteiden kuvaajana. Weland on itsessään tunnettu muualtakin Euroopan tarustosta, ja hänen sanotaan valmistaneen myös Kaarle Suuren miekan (Bæksted 1970: 230). Toisaalta taas Welandilla on ilmiselvästi ollut taikavoimia, sillä hän muutti itsensä Eddan tarinassa linnuksi. Kalevalan Seppo Ilmarinen on niinikään ihminen, mutta Welandin tavoin taikavoimia omaava.

Sepäntyöhön liittyy paljon myyttejä ja tarinoita. Kuva: Ulla Moilanen.

On enää mahdotonta sanoa, missä määrin viikinkiajan yhteisö tai seppä itse uskoi yliluonnolliseen tai oli taikauskoinen. Historialliselta ajalta on säilynyt kertomuksia joistakin taikauskoon viittaavista seppien tavoista ja menetelmistä. Esimerkiksi hyvän taontaonnen takaamiseksi seppä saattoi heittää suolaa vasemman olkansa yli (Creutz 2003: 145). Toisaalla luita tai maata hautausmaalta voitiin asettaa ahjon alle (Schön 1989: 61), kuten seppä Welandkin teki Eddassa piilottaessaan kaksi ruumista ahjon alle. Tämä voi olla myös osoitus uhraamisesta ahjolle, kuten muinaisessa Japanissa sekä Afrikassa (Dronke 1997: 268). Suomen ja Ruotsin kansanperinteestä tunnetaan myös kuunkiertoon liittyviä uskomuksia, esimerkiksi täydenkuun aikaan oli parasta karkaista eli kovettaa teräkalut.

Historialliselta ajalta peräisin olevissa runoissa on kerrottu, miten paholainen ja jumalat opettivat sepälle ahjohitsauksen taidon (Jäppinen 2014: 49–50). Ahjo- tai pajahitsauksella tarkoitetaan rauta- tai teräskappaleiden yhteenliittämistä vasaroimalla niitä toisiaan vasten korkeassa lämpötilassa, noin 1100–1300 celsiusasteen välillä riippuen kappaleiden koostumuksesta. Ahjohitsaus nähtiin sen verran haasteellisena tekniikkana, että sillä täytyi olla jokin ylimaallinen alkuperä. Sepät onkin liitetty vielä keskiajalla ja hieman sen jälkeenkin paholaisen työhön, johtuen pitkälti työn salamyhkäisyydestä sekä tulen käsittelystä (Jäppinen 2015: 56–58, 77).

Aina sepänkään työ ei mennyt kuten piti, ja tähänkin on omat uskomuksensa. Pajaturrin käsite tunnetaan Suomesta ainakin talonpoikaiselta ajalta. Turri ”syö taoksen”, jos esimerkiksi ahjohitsaus ei onnistunut vaikkapa liiallisesta kuumentamisesta johtuneesta raudan sulamisesta. Muuta kansanperinteessä mainittua väkeä ovat muun muassa ahjossa asustava pajanväki, palkeiden sisällä oleskeleva paljeämmä sekä naisolentona näyttäytyvä tulenhenki (Jäppinen 2015: 97). Jos karkaisu epäonnistui, vika saattoi olla karkaisuvedessä, joka vihoitteli sepälle tai saattoi vaatia jopa uhrin (Måhlberg 1931: 247–251). Vaikka nämä yllä mainitut esimerkit ovat verrattain nuoria, on mahdotonta sanoa, kuinka kauas ajassa tällaiset kansanperinteessä kulkeneet uskomukset ja myytit menevät.

Sepäntyö voitiin mieltää myös salamyhkäiseksi. Kuva: Hans Splinter/Flickr (CC BY-ND 2.0).

Ylimaalliset miekat

Sepän yliluonnollisista tuotoksista ehdottomasti tunnetuimpia ovat miekat. Miekkojen erityisasema muiden aseiden joukossa on säilynyt jossain määrin nykypäiviin saakka. Vaikka miekka ei ole enää taisteluase, on sen monesti myyttisiä piirteitä korostettu erilaisissa tarinoissa. Modernien fiktiivisten tuotosten taikamiekkojen esikuvat ovat keskiaikaisessa tarinaperinteessä ja vielä vanhemmissa saagoissa.

Viikinkiajan miekkojen uskomusmaailmaa voi lähteä tarkastelemaan saagojen kautta. Näissä maininnat erikoisista ja jopa ylimaallisista miekoista ovat niin lukuisia, että niitä ei kannata lähteä listaamaan tässä. Muutamia kuuluisimpia esimerkkejä sekä yleistyksiä voidaan nostaa esiin.

Saagoissa on varsin yleistä antaa miekalle nimi (ks. esim. Kyy ja Kultakahva – Miekkojen nimet ja nimeäminen rautakauden Skandinaviassa). Tämä nimi saattoi yksinkertaisesti kuvastaa miekan ulkonäköä. Joukkoon mahtuu myös nimiä, joiden alkuperä juontuu jostakin ihmeteosta, joka miekalla on tehty. Useimmiten ihmemiekka oli yliluonnollisen terävä ja kestävä. Völsunga-saagassa seppä Reginin Sigurdille takomaa Gram-miekkaa testattiin iskemällä sillä alasin kahtia. Samalla miekalla leikattiin vielä joessa kelluva villakangas halki, mikä oli osoituksena miekan ylivoimaisesta terävyydestä. Tämä miekka oli taottu vanhasta hyväksi havaitusta miekasta, ja sellaisen valmistaminen vaati luonnollisesti suurta taitoa. Norjan kuningas Haakonin miekka Qvernbitr nimensä mukaisesti kykeni halkaisemaan myllynkiven kahtia. Viron kansalliseepoksessa Kalevipoegissa sankari tilaa Suomen sepältä miekan, jota testataan halkaisemalla sillä alasin. Islantilaisessa Hrómundr Griprinpojan saagassa (Hrómundar saga Gripssonar) Mistilteinn-niminen miekka ei koskaan tylsynyt.

Kalmistolöytöinä talletettuja säiläkirjoitusmiekkoja Tampereen Vilusenharjusta, Sastamalan Tyrväästä, Kangasalan Tiihalasta ja Hämeenlinnan Peltorinteestä. Kuva: Museovirasto (Finna.fi).

Skandinavian ulkopuolelta tunnetaan jokseenkin samankaltaisia ihmemiekkoja. Kaarle Suuren armeijan komentajan Rolandin miekka Durendal oli tuhoutumaton ja kykenevä leikkaamaan kiveä ja paksua terästä (Cox & Jones 1871: 339–340). Tämän miekan kultaisen kahvan sisään kätketyt reliikit antoivat miekalle voimaa. Kaarle Suuren miekka Joyeuse taas väitetään olevan taottu tästä Rolandin miekasta. Miekka nimeltä Curtana on legendan mukaan kuulunut Tanskan viikinkiajan alun väitetylle tarusankarille Holger Danskelle ja on samaa Weland-sepän työtä kuin Rolandin ja Kaarle Suuren miekat (ks. Ditmas 1966).

Eräs hyvien miekkojen piirre on, että niille annettiin jopa oma persoona ja niillä oli muitakin ominaisuuksia, kykyjä ja jopa tarpeita terävyyden ja kestävyyden ohella. Snorri Sturlusonin proosa-Eddassa mainittu miekka Dáinsleif oli kääpiöiden takoma ja sillä oli useitakin ominaisuuksia. Se oli tietysti kestänyt useita taisteluita vaurioitta, mutta lisäksi sillä täytyi surmata mies joka kerta kun se otettiin ulos huotrasta, eivätkä sen aiheuttamat haavat parantuneet. Miekka Tyrfing esiintyy 1200-luvun puoliväliin ajoittuvassa Hervörin ja kuningas Heiđrekin saagassa (Hervarar saga ok Heiđreks konungs). Miekka on kestävä ja periytyy monelle sukupolvelle. Sen on aina päästävä surmaamaan, kun se vedetään huotrastaan pois. Tämä kirous langetettiin sen takojien, kääpiöiden nimeltä Dvalinn ja Durinn toimesta, kun heidät pakotettiin tekemään miekka.

Kaikista pohjoismaisessa mytologiassa mainituista miekoista legendaarisin lienee taanikuningas Hrólf Krakin miekka Skofnung. Se oli erittäin terävä ja kestävä, eivätkä sen tekemät haavat parantuneet, paitsi jos niitä kosketti miekan mukana tulleella erikoisella parantavalla kivellä. Miekkaan oli tarinoiden mukaan sitoutuneet kuninkaan kahdentoista henkivartijan sielut. Miekan pontta ei myöskään saanut paljastaa auringonvalolle, eikä miekkaa saanut paljastaa naisen läsnäollessa. Kaiken lisäksi terään piti puhaltaa ennen taistelua, jolloin väistimen alta kiemurteli esiin käärme terää pitkin. Kormákin saagassa (Kormáks saga) nimihenkilö ei noudata näitä ohjeita, minkä seurauksena miekan taisteluonni katoaa.

Kruunajaismiekkana käytetty ranskalainen ”La Joyeuse”. Kuva: Bradley Weber (CC BY 2.0).

Miekkojen valmistukseen kytkeytyviä erikoisuuksia tunnetaan joitakin sekä saagoista että anglosaksisista lähteistä, joissa molemmissa kuvaus ei ole niinkään teknistä vaan pikemminkin osa tarinankerrontaa. Miekanterän karkaisu eli kovettaminen tapahtuu jäähdyttämällä se nopeasti johonkin nesteeseen. Itse jäähdytysneste eli karkaisuaine on kuvattu joskus hyvinkin värikkäästi esimerkiksi vuohenvirtsaksi tai punatukkaisen pojan virtsaksi. Eräässä tapauksessa karkaisu suoritettiin ”lihaksikkaaseen orjaan”, mikä on varmasti vain jokin kielikuva. On selvää, että tietynlaisille materiaaleille kukin seppä on hakenut kokeilemalla sopivat karkaisuaineet, mutta epäselvää taas on, paljonko taikausko ja rituaalit ovat vaikuttaneet tähän. Päätellen itse kuvausten vähäisyydestä, miekkojen valmistusprosesseja ei ole liiemmälti dokumentoitu, ehkä juuri siksi että niitä pidettiin niin erikoisina eivätkä ammattilaiset antaneet kenenkään tietää niistä.

Eräät tutkijat ovat spekuloineet, että miekkoihin liitettiin ihmismäisiä piirteitä, koska seppä käytti ihmisluita miekkateräksen valmistuksessa (Gansum 2004; Østigård 2006: 440). Hiilettömästä raudasta saadaan karkenevaa, kovettuvaa terästä imeyttämällä siihen hiiltä esimerkiksi luista. Seppä hehkuttaa rautaa hapettomassa tilassa, vaikkapa savikuoren sisällä, jonne on myös laitettu pieniä luunpaloja. Punahehkuisena rauta alkaa imeä luusta hiiltä muuttuen teräkseksi. Vaikka tekniikka on toimiva ja sillä saa aikaan karkenevaa terästä, ei ihmisluiden tällaisesta käytöstä ole arkeologisia todisteita.

Entä arkeologinen aineisto?

Löytyykö ihmemiekkoja arkeologisesta aineistosta? Ensimmäinen huomionarvoinen seikka on, että miekanterien materiaalit ja taontatekniikat ovat vaihdelleet paljon (esim. Moilanen 2015: 63–81). Huonoimmat miekanterät olivat pehmeää meltorautaa eli täysin käyttökelvottomia taistelussa. Paremmissa terissä oli käytetty rakenneosasina hyvää, kovaksi karkenevaa hiiliterästä ja vieläpä niin, että terän takonut seppä oli osannut karkaista miekanterän oikein. On selvää, että nämä paremmat miekanterät leikkasivat ja kestivät paremmin taistelukäyttöä, minkä seurauksena ne korotettiin jalustalle. Parhaimmat miekat kykenivät puremaan rengaspanssarin tai jopa kypärän läpi, kuten käy ilmi joistakin keskiaikaisten manuskriptien kuvituksista. Metallografisia tutkimuksia tehtäessä onkin eräissä tapauksissa ollut vaikeuksia irrottaa kovasta miekanterästä edes pientä näytepalaa modernein työvälinein sahaamalla tai poraamalla.

Rautakautisesta miekasta tehdään metallografista tutkimusta.

Yllä mainitun Skofnungin tapauksessa eräs selitysmalli terää pitkin luikertelevalle käärmeelle liittyy kuvioteräksen käyttöön. Kuvioterästekniikassa yhdistetään kahta erilaatuista rautaa tai terästä niin, että seppä saa niistä aikaan haluamansa kuvioinnin valmiin terän pinnalle. Yleisesti on oletettu, että kuviot on saatu esiin kiillotetun terän pinnalta jollain hapolla syövyttämällä. Mikäli kuitenkin terä on ainoastaan kiillotettu, voivat kuviot tulla hetkeksi esiin esimerkiksi hengitysilman kosteuden vaikutuksesta eli puhallettaessa terälle. Suurimmalta osin kuviot ovat olleet selkeästi näkyvissä. Esimerkiksi miekan nimitys Nađr eli Kyy voisi liittyä terällä näkyviin sahalaitaisiin kuviointeihin, kuten myös Fiskhryggr eli Kalanselkä.

Viikinkiajalla olivat erityisen yleisiä ns. säiläkirjoitusmiekat. Näiden terien pinnalle oli upotettu kuvioteräksisiä ja myöhemmin kuvioimattomia merkkejä. ULFBERHT ja INGELRII ovat yleisimmät viikinkiajalla esiintyvät sepän tai pajan nimet tai ehkä jopa tuotemerkit, joiden lisäksi on koko joukko erilaisia symbolisia ja geometrisia kuvioita, unohtamatta latinalaisten aakkosten pohjoismaisia imitaatioita (Moilanen 2015: 106–109). Erikoista kyllä, mitään näistä ei suoranaisesti mainita edes saagoissa, eikä edes Frankkien alueen kirjallisissa lähteissä.

Kirjoittajan valmistama säiläkirjoitusmiekan ennallistus. Kuva: Mikko Moilanen.

Vaikka varsinaiset, oikeinkirjoitetut säiläkirjoitukset ovat olleet yksiselitteisiä frankkilaisalueilla, mistä ne ovat todennäköisesti alkujaan peräisin, ovat säiliin kirjaillut merkit ja symbolit saaneet Skandinavian väestön keskuudessa kenties paikallisia merkityksiä. Latinalaiset aakkoset kuin myös Kristinuskoon liittyvät symbolit ovat saaneet uuden merkityksen ja niitä on voitu pitää jopa eräänlaisina taikamerkkeinä, antamassa aseelle ja sen kantajalle voimaa, ehkä ylimääräistä suojaakin. Monet säilämerkein koristelluista miekanteristä ovat olleet aikalaisekseen verrattain hyvää laatua. Etenkin oikeinkirjoitetuista ULFBERHT-säilistä osassa on käytetty säilän leikkaavissa reunoissa kovaa ja sitkeää terästä (esim. Moilanen 2015: 82–89), joka eroaa ominaisuuksiltaan huomattavasti esimerkiksi useasta koristelemattomasta, kenties halvemman hintaluokan säilästä. Alan Williamsin (2009) tutkimuksen mukaan osa ULFBERHT-teristä oli kaukaa idästä tuotua upokasterästä, joka oli ylivertaista eurooppalaiseen teräkseen verrattuna mikäli sitä osattiin työstää oikeaoppisesti. Williamsin teoriaa on tosin kritisoitu jonkin verran (esim. Astrup & Martens 2011; Moilanen 2015: 86–87), mutta se on silti mahdollinen.

Viimeisenä erikoisuutena mainittakoon arkeologisissa piireissä harvemmin mainittu miekka. 2000-luvulla on suurta mielenkiintoa herättänyt kiveen upotettu miekka San Galganon raunioituneessa luostarissa Italian Toscanassa. Miekka on muodoltaan ristiretkiajan mallia ja se näyttäisi olevan upotetun lähes kahvaansa myöten kallioperään. Legendan mukaan Pyhä Galgano (Galgano Guidotti) iski miekkansa kiveen ja tälle paikalle rakennettiin Galganon hauta sekä luostari. Turistiväärennöksenä pidettyä miekkaa on tutkittu mm. metallurgisesti ja sen on väitetty ajoittuvan 1100-luvulle (Garlaschelli 2006). Vaikka tuloksissa on tulkinnanvaraa, on tutkimuksia ainakin suunniteltu jatkettavan.

Miekka kivessä San Galganon luostarissa. Kuva: Maurizio Calì/Flickr (CC BY-NC 2.0).

———

Kirjoittaja on rautakautisten miekkojen tutkimukseen erikoistunut FT.

Lähteet:

Arwidsson, G. & Berg, G. 1983. The Mästermyr Find: A Viking Age Tool Chest from Gotland. Motala.

Astrup, E. E. & Martens, I. 2011. Studies of Viking Age Swords: Metallography and Archaeology. Gladius 31: 203–206.

Blindheim, C. 1963. Smedgraven fra Bygland i Morgedal. Viking 26: 25–80.

Bæksted, A. 1970. Gudar och hjältar i Norden. Stockholm.

Carlisle, T. 2013. The role and status of the smith in the Viking Age. MPhil(R) thesis, University of Glasgow.

Christie, J. 1969. Reflections on the Legend of Wayland the Smith. Folklore 80:4: 286–294.

Cox, G. W. & Jones, E. H. 1871. Popular Romances of the Middle Ages. London.

Creutz, K. 2003. Tension and Tradition. A study of Late Iron Age spearheads around the Baltic Sea. Theses and papers in archaeology N.S. A 8. Stockholm.

Ditmas, E. M. R. 1966. More Arthurian Relics. Folklore 77(2): 91–104.

Dronke, U. 1997. Poetic Edda 2. Oxford.

Forbes, R. J. 1950. Metallurgy in Antiquity. Leiden.

Gansum, T. 2004. Role the Bones – from Iron to Steel. Norwegian Archaeological Review 37(1): 41–57.

Garlaschelli, L. 2006. The Real Sword in the Stone. Skeptical Inquirer vol. 30, no. 3.

Hall, M. E. 1995. Viking Age Ironworking: The Evidence from Old Norse Literature. The Written and the Wrought: Complementary Sources in Historical Anthropology. Kroeber Anthropological Society Papers No. 78: 195–203.

Jäppinen, J. 2014. Pajan hämärästä. Sepän kulttuurihistoriaa. Saksa.

Makarius, L. 1974. Le sacré et la violation des interdits. Paris.

Moilanen, M. 2015. Marks of Fire, Value and Faith. Swords with Ferrous Inlays during the Late Iron Age (ca. 700–1200 AD). Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXI. Turku.

Måhlberg, T. 1931. Työkirveen kansanomaisesta valmistuksesta. Sanakirjasäätiön toimituksia no 1. Helsinki.

Schön, E. 1989. Smeden i folktron. Mest om järn. Svenska turistföreningens årsbok 1989.

Thórólfsson, B. & Jónsson, G. 1943. Vestfirding Sögur. Reykjavik.

Tylecote, R. F. 1986. The Prehistory of Metallurgy in the British Isles. London.

Williams, A. R. 2009. A Metallurgical Study of Some Viking Swords. Gladius 29: 121–184.

Østigård, T. 2006. Transformatøren – ildens mester i jernalderen. Goldhahn, Joakim & Østigård, Terje 2006. Rituelle spesialister i bronse- og jernalderen. Gotarc serie C. Arkeologiska skrifter No 65: 385–581.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.