Kaisa Kyläkoski
Suomen sodassa 1808–09 kuolleet rivisotilaat eivät päässeet kotiseurakunnan multaan eikä heille perustettu sankarihautausmaita. Monet hautapaikat oli unohdettu jo ennen vuosisadan päättymistä. Muistiinpalauttamisen hengessä julkaistiin sanomalehdessä Kaiku syksyllä 1885 kuvaus Ruotsin puolella Ala-Kainuussa sijaitsevasta Suomen sodan haudasta. Ilmeisesti useat sanomalehden lukijat tunnistivat kirjoittajan, sillä tämän luokse tuli ”useita luotettavia henkilöitä” kertomaan vastaavista Alatornion haudoista. Lisäselvityksiä tehtyään kirjoittaja lähetti kokoon saamansa tiedot laajemman yleisön tavoittavaan Uuteen Suomettareen.
Kirjoittajan käydessä Laivajärven kylässä informanttinaan oli 67-vuotias talollinen Juho Rahkola, jonka isä Niilo oli kuollut 101-vuotiaana vuonna 1878. Suomen sodan aikaan lähes 30-vuotias Niilo oli asunut kirkonkirjojen mukaan vielä Ahvenjärven kylän Koivurovassa, josta on linnuntietä muutaman kilometrin matka Laivajärvelle. Vaikka tämä yksityiskohta eroa muistitiedosta, lienee sen perusviesti Laivajärven Ala-Pekkalan taloon järjestetystä sotasairaalasta, jossa ei ollut kulkutaudin uhreille lääkkeitä eikä hoitajaa, paikkaansa pitävä samoin kuin varmasti mieleen painunut ruumiiden käsittely.
Siellä kuoli joka päivä kymmeniä ihmisiä, ei ainoastaan sotilaita, vaan muutakin kansaa. Muut ruumiit koetettiin aina saattaa kirkkomaahan, joka on noin peninkulman päässä Laivajärven kylästä, vaan sotilaat sitä myöten kun ne kuolivat nostettiin ulos huoneesta kartanolle ja ladottiin ruumiita seinää vastaan kuin ranka-läjään, siksi kunnes niitä kasausi niin paljon että alkoivat olla haittana ulkonakin liikkumiselle.
Toisinaan haudattiin niitä mihin sattui, vaan yhden kerran, kun niitä oli kokounut tavallista enemmän, valittiin järven toisella puolen olevasta Rahkolan talosta, joka silloinkin jo oli kertojan koti, noin 250 syltä itäpohjaiseen päin oleva kunnas hautauspaikaksi sotilaille, joka äijän kertomuksen mukaan oli vihittykin semmoiseksi. Sinne oli kertoja itse ollut vedättämässä ruumiita, hän kun jo silloin oli täysi mies. Hän latoi niitä poikittain kuin halkoja rekeen täysissä tamineissa (paitsi sota-aseita, joita lähetettiin kuormasto kuormaston perässä muualle), vetäisi köydellä kiini kuin puukuorman ainakin, istui päälle ja vei kuorman hautauspaikkaan, jossa oli aina kuoppa kaivettuna, mihin pantiin kuormallinen ruumiita ja peitettiin ilman pitemmittä mutkitta. Tähän kumpuun on äijä kertonut vedättäneensä 50 miestä ja yhden naisen.
Kirjoittaja oli käynyt informanttinsa kanssa katsomassa kyseistä hautakumpua. ”Siellä oli kuoppia pitkin kummun harjannetta, joissa muinaiset sankarimme olivat saaneet viimeisen leposijansa. Tuuhea metsä oli jo kasvanut hautojen päälle, paitsi yhden, jonka yli kulki karjan ja ihmistenkin polku. Ei pienintäkään ulkonaista merkkiä ollut osoittamassa jälkimaailmalle siinä esi-isiemme lepokammion löytyvän!”
Toiseksi varmaksi hautauspaikaksi kirjoittaja esitteli Virkamaan, jonne tietojensa mukaan oli haudattu 112 sotilasta. ”Tästä kummusta otetaan tavallisesti hietaa maantielle, ja kuuluupa silloin ja tällöin tulevan luitakin esiin mullasta, joita hiedan ottajat ylenkatseella viskaavat pois koirien ja metsänpetojen kuljetettaviksi.”
Vuosikymmentä myöhemmin Virkamaa oli toisen sanomalehtikirjoittajan mukaan yksi surullisimpia tunteita herättävä muisto viime Suomen sodasta, sillä sinne on haudattu ehkä satoja mainitun sodan sankareita. Unhotettuna on tuo hauta saanut olla näihin asti ja hiekan vetäjät ovat sen myllänneet jopa osan luitakin pois vieneet, mutta viime vuonna on sinne viimeinkin pystytetty yksinkertainen kivi vuosilukuineen ja samalla on maan päälle joutuneet luut jälleen kaivettu maahan. Se vaan olisi pitänyt ennen tehdä, että nuo urhot olisivat edes haudassa saaneet nauttia hyvin ansaittua lepoa.
Muistokivestä huolimatta juhlapuheessa helmikuussa 1909 kerrottiin alueen olevan edelleen hiekanottopaikkana ja karjan laitumena. ”Missä sääriluu, missä pääkallo näkyy hajallaan tuolla kentällä. Koirat niitä kuljettavat sieltä ympäriinsä ja kaivavat toisia ylös.” Seudulta muistettiin 1800-luvun lopussa myös Virkamaasta noin 3 kilometriä pohjoiseen ”Alavojakkalan kylän takalistolla noin puoli kilometriä maantiestä” sijainnut Elsanvainion hautauspaikka. ”Mutta aika ja viljelys on sen jo niin hävittänyt, etteivät seudun asukkaat tarkoin tiedä, missä paikassa se on. Maa siellä on aikoja sitten tehty pelloiksi, jotka nyt taas ovat ketoutuneet, jopa metsistyneetkin.” Jouko Vahtolan vuonna 1979 keräämässä paikannimitiedossa Elsanvainio oli ”Vanha peltoalue Iisakanmäen eteläpuolella. Paikassa on nykyisin urheilukenttä”. Hautausmaasta on kuitenkin muistuttanut vuodesta 1957 Vojakkalan muistomerkki, jonka luona on syksyllä 2024 julkistettu uusi infotaulu.
——
FT Kaisa Kyläkoski on muistomerkeistä ja muistamisesta kiinnostunut historiantutkija.
Lähteet
”Eräs 1808-1809 v. sodan muisto”. Vaasan sanomat 16.8.1898
Geni.com: Nils Andersson Palomäki, Rahkonen (Koivurova) https://www.geni.com/people/Nils-Palom%C3%A4ki-Rahkonen/6000000007296318721
Lindén, K. E. Sjukvård och läkare under kriget. Skrifter utgifna af Svenska litteraturssälskapet i Finland 85. 1908
Nimiarkisto: Elsanvainio (Kotus, 1979). Vahtola, Jouko. Kotimaisten kielten keskus. https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5049542
Ollila, Antero. Suomen sodan sankarien hautakummulla. Suomen Kuvalehti 36/1933
Pohjan tuuli. ”Ryssän hauta” Alakainuulla. (Kirje Kaikulle). Kaiku 19.9. & 3.10.1885
S-n K-nen. ”Muutamia muistoja 1808 ja 1809 vuosien sodasta Pohjanmaalla”. Uusi Suometar 7.5. & 11.5.1886
Tornion muistomerkit. 2002
Tuompo, J. E. ”Puhe, pidetty 100 vuotta sitten täällä majailleiden sotilaitten muistojuhlassa Torniossa 21/2 09”. Tornion lehti 27.2.1909
Muinaisjäännösrekisteri
Tornio, Kiviranta Virkamaa 851500009
Tornio, Vojakkala Suomen sodan muistomerkki 1000044176
KALMISTOPIIRI 