Kaarina Maununtyttären ”kauniit nilkat” – Havaintoja kuningattaren jäännöksistä

Tohtorikoulutettava Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Kaarina Maununtytär (n. 1550-1612) oli Ruotsin kuningattarena vain 87 vuorokautta, mutta huolimatta lyhyestä ajastaan kuningattarena hän on jäänyt historiaan arvostettuna ja jossain määrin merkittävänäkin henkilönä. Suomessa Kaarina on ollut erityisen pidetty, sillä hän vietti suuren osan elämästään Turussa ja Kangasalla. Ruotsalaisia puolestaan on kiehtonut etenkin kuningattaren alkuperä, sillä hänen lapsuudestaan ei tiedetä paljoakaan. Kaarinan syntyperä oli jokseenkin poikkeuksellinen aikakauden kuninkaallisissa piireissä, sillä hänen isänsä oli (mahdollisesti Norrlannista kotoisin oleva) henkikaartin aliupseeri ja äiti talonpoikaistaustainen.

Kaarina Maununtyttärestä on kirjoitettu runsaasti kansallisromanttista fiktiota ja myös osa historiallisista tiedoista on mahdollisesti värittynyttä. Hänen matkastaan hoviin on esitetty erilaisia tarinoita, mutta joka tapauksessa hän päätyi kuningas Eerik XIV:n rakastajattareksi ja lopulta puolisoksi. Mielenterveydeltään epävakaan Eerikin avioliitto Kaarinan kanssa pahensi jo aiemmin syntyneitä poliittisia skismoja kuninkaan ja tämän sukulaisten sekä aateliston välillä. Häitä seuranneen kapinan jälkimainingeissa Eerik perheineen vangittiin ja veli Juhana (III) kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi. Eerik suljettiin Turun linnaan, josta hänet perheineen siirrettiin myöhemmin takaisin Ruotsiin. Vuonna 1573 Eerik ja Kaarina erotettiin toisistaan: Eerik vietiin Västeråsiin ja Kaarina elossa olevine lapsineen Turkuun. Vuonna 1577 Eerik kuoli Örbyhusissa, minkä jälkeen Kaarina vapautettiin. Juhana III läänitti Kangasalan Liuksialaan perustetun kuninkaankartanon leskelle, joka asuikin kartanossa yli 30 vuotta, kuolemaansa saakka.

Kaarina Maununtytär kuoli lyhyen sairauden jälkeen Liuksialassa 61-vuotiaana 13.9.1612. Seuraavan vuoden maaliskuussa hänen ruumiinsa siirrettiin Turun tuomiokirkkoon Pyhän Laurin kuoriin (nykyisin myös Tottien kappeli) lattian alla olevaan hautaholviin. Myöhemmin samaan holviin haudattiin Kaarinan tytär Sigrid sekä tämän poika Åke Tott.

1860-luvulla taidemaalari Erik Johan Löfgren valmisteli maalausta Kaarina Maununtyttärestä ja kuningas Eerikistä. Maalausta varten hän halusi nähdä Kaarinan ruumiin, sillä oli kiinnostunut etenkin kuningattaren fyysisestä koosta. Vuonna 1862 Löfgren vieraili Turussa ja pääsi käymään hautaholvissa, jossa Kaarinan arkun huomattiin olevan osittain rikki.

Pian tämän jälkeen Kaarinan arkun uusimista ryhdyttiin pohtimaan tuomiokirkon muinaismuistojen entistämiskomiteassa (Komiten för återställande af Åbo domkyrkas fornminnen), joka päätti lopulta tilata kiviarkun ”ainoalle kuninkaan arvoiselle ruumiille, jonka Suomen maa on saanut peittää poveensa”. Rahat kerättiin lahjoituksina, joihin osallistui niin ruotsalaisia naisia kuin Zachris Topelius.

Sarkofagin suunnitteli arkkitehti Theodor Decker, ja jalustan teki turkulainen kivenhakkaaja K.G. Forsström. Musta marmoriarkku tilattiin Hollannista ja jalusta louhittiin Turun Kerttulinmäestä. Valmis sarkofagi pystytettiin tuomiokirkon Kankaisten kuoriin.

Elokuun 27:nä 1867 Kaarinan arkku nostettiin Tottien hautaholvista ja siirrettiin marmorisargofagiin. Paikalla olivat entistämiskomitean jäsenet sekä tapahtumasta kiinnostunut joukko turkulaisia. Kaksi lääkäriä, professori Johan Fredrik Elfving ja kaupunginlääkäri Berndt Gustaf Hahl, oli hankittu paikalle tutkimaan Kaarinan jäännökset. Tapahtumasta tehtiin myös virallinen pöytäkirja.

Arkku nostettiin ensin kankaalle varovasti, sillä se oli hyvin huonossa kunnossa. Se oli havaintojen mukaan valmistettu männystä ja saumat oli liimattu yhteen hartsilla. Arkku oli verhottu sisältä ja ulkoa pellavalla, jonka päällä oli huonosti säilynyttä mustaa samettia. Kansi oli kokonaan rikkoutunut tai mahdollisesti tahallaan rikottu, mutta jalkopäästä se oli vielä kiinni nauloilla. Sisällä oli kuningattaren jäännösten lisäksi sivukilven kädensija sekä jäännöksiä hiusvalkista, jonka koristeita ei etsinnöistä huolimatta kuitenkaan löytynyt. Muitakaan koristeita ei havaittu, mitä pidettiin osoituksena siitä, että hauta oli aiemmin ryöstetty jossakin vaiheessa.

Pääkallo ja käsivarret olivat irronneet muusta ruumiista, jonka havaittiin olevan melko hyvin säilynyt. Oikea käsi oli ojennettuna sivulle, mutta vasemman kämmenen luut sen sijaan löytyivät pääkallon vierestä. Sormia ei löydetty, minkä on arveltu viittaavan myöhempään kajoamiseen ja mahdollisten sormusten ryöstämiseen. Kuningattaren vatsan kohdalla oli pieniä silkkilappuja, joita oletettiin käytetyn balsamoinnissa. Myös vainajan osittaista muumioitumista pidettiin osoituksena balsamoinnista. Erityisesti jalkaterien kerrottiin säilyneen parhaiten. Niitä kuvattiin pöytäkirjassa pieniksi sekä nilkkoja ”kauniiksi ja korkeiksi”.

Vaikka luonnollinen muumioituminen on erittäin tavallista kirkkojen kuivissa ja viileissä olosuhteissa, – jollaisissa Kaarinaakin todennäköisesti säilytettiin talven yli ennen Turun tuomiokirkkoon hautaamista – tiedetään kuninkaallisia ja muuta ylhäisöä balsamoidun myöhäiskeskiajalta lähtien. Ruumiiden tuli usein olla katseltavissa ennen hautausta, ja niitä saatettiin toisaalta joutua kuljettamaan pitkiä matkoja varsinaiseen hautapaikkaan. 1500-1600-lukujen vaihteen Englannissa balsamointiin kuului ruumiin ja sen sisäpuolen huuhtominen erilaisilla nesteillä, minkä jälkeen ruumista hierottiin yrttiseoksilla. Tämän jälkeen vainaja saatettiin kietoa vahattuun kankaaseen, jonka saumat sinetöitiin mehiläisvahalla. Myöhemmin käytettiin erityisesti ruumiin kuivattamiseen tähtääviä voiteita ja jauheita.

Balsamointia harjoitettiin 1500-luvulla myös Ruotsin hovissa, mistä mielenkiintoisen esimerkin tarjoaa Kaarinan oma puoliso. Kirjallisten lähteiden perusteella kuninkaallisten balsamointi oli hoviapteekkarin työtä, ja siihen kuului pihkasta, mehiläisvahasta, etikasta, vahvasta alkoholista, laventelista sekä muista eteerisistä öljyistä sekoitettavan tahnan valmistaminen. Vuonna 1958 Erik XIV:n Västeråsissa sijaitseva hauta avattiin tutkimuksia varten, ja haudan tekstiilit ja ihmisjäännökset tutkittiin mahdollisimman tarkasti käytettävissä olleilla menetelmillä. Kemiallisilla analyyseillä selvitettiin myös hautausrituaalissa käytetyn balsamointiaineen koostumusta. Tulosten perusteella aineesta peräti 70-75 % oli mehiläisvahaa, mutta  iso osa aineesta jäi tuolloin vielä kokonaan määrittämättä.

Kaarina Maununtyttäreen liittyvien myyttien kumoaminen tai vahvistaminen voisi olla mahdollista DNA- ja isotooppitutkimuksilla, joilla sekä kuningattaren varhaisvaiheista ja lapsuudesta että viimeisistä elinviikoista voisi saada lisätietoa. Luonnontieteelliset menetelmät voisivat auttaa myös kuolinsyyn määrittämisessä sekä kertoa kuolemaan liittyneistä rituaaleista 1500-luvun lopun Suomessa ja Ruotsissa. Näihin asioihin ja Kaarinan pariin palaisin erittäin mielelläni viimeistään postdoc-tutkimuksissa väitöskirjani valmistumisen jälkeen.

Käytetyt lähteet:

Casparsson, R., Ekström, G. & Hjortsjö, C.-H. (toim.) 1962. Erik XIV. Gravöppningen 1958 i Västerås domkyrka.  P.A.Norstedt & Söners förlag, Stockholm.

Gardberg, C.J. 1986. Turun linnan kolme Katarinaa. Helsinki, Otava.

Grundberg, M. 2005. Ceremoniernas makt. Maktöverföring och genus i Vasatidens kungliga ceremonier. Lund: Nordic Academic Press.

af Hällström, J. 2001. Kolme Katariinaa ja renessanssin nainen Turun linnassa Museo: Suomen museoliiton julkaisu 2001, 2: 46-47.

Laaksonen, H. 1984. Turun Latinankieliset Piirtokirjoitukset – Latinska Inskrifter i Åbo. Turun maakuntamuseon raportteja 7.

Mäkelä-Alitalo, A. 1997. Kaarina Maununtytär (1550 – 1612). SKS, Kansallisbibliografia.

Rundt, O. 1998. Karin Månsdotter, fakta och myter. Genos 69, 3: 119-124, 157-158.

Sanomia Turusta no 27, 01.02.1890

Vaurio, R. 1973. Kaarina Maununtyttären sarkofagi. Turun kaupungin historiallinen museo, vuosijulkaisu 1972-1973: 147-170.

Woodward, J. 1997. The Theatre of Death: The Ritual Management of Royal Funerals in Renaissance England, 1570-1625. Woodbridge, Suffolk: The Boydell Press.