Sastamalan Kaukolan rautakautta: Vertaileva arkistotutkimus röykkiöiden rakenteesta, löytöaineistosta ja ajoituksesta

HuK Nelli-Johanna Saari – Helsingin yliopisto

Sastamalan Kaukolan Juvelan rautakautiset röykkiöt ovat osa Kokemäenjoen vesistöalueen laajinta rautakautista kalmistoa (Purhonen 2001: 112–113). Kaukolan, Tyrväänkylän ja Liekosaaren röykkiökeskittymään lasketaan kuuluvaksi yhteensä noin 400 röykkiötä (Salo 2004: 199; Moilanen 2014a). Kalmistoalue sijaitsee Liekoveden länsi-lounaisosassa, ja röykkiöt ovat jakautuneet Kokemäen Hartolankosken molemmille puolille siten, että Kaukola sijaitsee luoteispuolen ja Tyrväänkylä kaakkoispuolen rannalla (Moilanen 2014a). Alueella sijaitsevat myös Kaukolan kylän ja Tyrväänkylän historialliset kylänpaikat, Hartolankosken kivikautinen asuinpaikka ja vuoden 2014 koekaivauksissa havaittu Kaukola B:n rautakautinen asuinpaikka Juvela etelän alueella (ibid). Kaukolan alueella röykkiöt sijaitsevat ryhmissä, mutta on huomattava etteivät kaikki alueen röykkiöistä ole rautakautisia.

Kandidaatintutkielmassani keskityin Kaukolan Juvelan ryhmään, joka on Kaukolan röykkiökeskittymistä suurin ja laajin (Salo 2003: 181). Röykkiöiden suuren määrän johdosta Juvelan ryhmä jaetaan etelään ja pohjoiseen (Pellinen 2004), joten Juvelan ryhmän eteläpuolista osuutta kutsutaan tutkielmassani Juvela eteläksi. Juvela etelässä on tehty vähemmän tutkimuksia kuin pohjoisessa, sillä sieltä on tähän mennessä tutkittu vain neljä röykkiötä, joista kolme (röykkiöt 87, 102 ja 90) kaivettiin 1940-luvulla, ja yksi (röykkiö R1) 2000-luvulla. Kiinnostuin Kaukolan röykkiöistä ollessani mukana kaivamassa röykkiötä R1 vuoden 2014 koe- ja pelastuskaivauksissa, minkä lisäksi aihe oli ajankohtainen röykkiöstä R1 tehtyjen AMS-ajoitusten ja osteologisen analyysin takia.

Tutkielmani tavoitteena oli muodostaa röykkiöiden 102 ja 90 huolellisen arkistotutkimuksen pohjalta nykyaikaistettu tulkinta aineistosta, sen keskeisestä sisällöstä ja eroavaisuuksista. Tutkielmani täydentää Leena Salmion (1982) pro gradu-tutkielmaa kartta-aineistoilla, löytöaineiston täsmällisillä luetteloilla, valokuvilla sekä osteologisen aineiston läpikäymisellä ja tulkinnalla. Näiden perustietojen kokoaminen mahdollistaa röykkiöiden aineistojen vertailun, ja näin röykkiöiden keskeisiä piirteitä voidaan tulkita toisiinsa nähden. Pyrin vastaamaan kysymyksiin siitä, mitä arkistotutkimuksen perusteella saadaan selville näistä kahdesta röykkiöstä, sekä miten röykkiöiden rakenne, löytömateriaali ja ajoitus vertautuvat toisiinsa. Lisäksi pohdin onko röykkiöiden 102 ja 90 luuaineiston avulla mahdollista selvittää vainajien vähimmäisyksilömäärää, sukupuolta ja ikää sekä mitä lajeja röykkiöiden eläinluuaineisto sisältää ja onko niissä havaittavissa ikäjakaumaa.

Tutkielman arkistotutkimus tehtiin Museovirastolla käymällä löytöaineistot, kaivausten löytöluettelot ja kaivauskertomukset yksityiskohtaisesti läpi. Apuna löytöaineiston käsittelyssä ja aineiston tulkinnassa toimi tutkielman toinen ohjaaja, FM Ulla Moilanen. Tutkielman pääpiirteisen osteologisen analyysin tekivät MSc Nina Maaranen ja FT Kati Salo paikan päällä Museovirastossa. Eläinluuaineiston analyysissa avusti myös sähköpostitse HuK osteologian opiskelija Jenna Karhu. Luuaineiston analyysin pohjalta tehtiin päätelmiä Juvelan hautaröykkiöiden vähimmäisyksilömäärästä (MNI, minumum number of individuals), vainajan sukupuolesta ja mahdollisuuksien mukaan iästä, mutta ensisijaisen tärkeä oli todentaa, että poltettu luu todella on ihmisluuta, sillä röykkiön luuaineistoa ei ole aikaisemmin tutkittu osteologisesti. Eläinluuaineistosta tutkittiin lajijakaumaa ja pintapuolisesti myös ikärakenteita.

Röykkiö 102

Juvelan tilan haassa sijainnut röykkiö 102 päätyi Helmer Salmon kaivettavaksi vuonna 1947 muuntajan tieltä, sillä se oli tarkoitus rakentaa juuri röykkiön kohdalle. Salmo ylisti kaivauskertomuksessaan röykkiötä Juvelan komeimmaksi, sillä se oli kooltaan huomattava ja sijaitsi Kiukoisten koskeen viettävän rinteen korkeimmalla kohdalla. Salmo ajoitti röykkiön löytöjen ja röykkiön koon perusteella kansainvaellusaikaiseksi ja tulkitsi sen vähintään yhden naisvainajan haudaksi. (Salmo 1947.)

Röykkiö oli muodoltaan pyöreä ja halkaisijaltaan noin yhdeksän metriä. Kuperan röykkiön korkeus on ollut läpileikkauksen maksimikorkeuksien perusteella laskettuna noin metrin, madaltuen reunoja kohti. Rakennusaineena on käytetty runsaasti kiviä ja vähän maa-ainesta (Salmo 1947). Kivien koko vaihteli noin 25 senttisistä isompiin, halkaisijaltaan jopa 1-2 metrisiin. Röykkiön pääasiallinen rakenne koostuu röykkiön keskikohdan kolmesta suurikokoisesta kivestä. Näiden kiinteiden keskuskivien rajaaman puoliympyrän sisäpuolelle sijoitettiin suurin osa hauta-anneista ja poltetusta luuaineistosta.

Röykkiön 102 löydöt

Röykkiön 102 esinelöydöt ja suurin osa poltetuista luista sijoittuivat keskitetysti röykkiön kolmen kiintokiven rajaamalle keskusalueelle. Ainoastaan kaksi esinelöytöä (kiviesineet :142 ja :172) sijaitsivat röykkiön reuna-alueilla, kauempana keskusalueesta. Kiintokivien muodostamaan koloon haudattiin roviolla mukana olleet esineet ja vainajasta palamisen yhteydessä jäljelle jäänyt luuaines. Maa oli tässä kohtaa myös erityisen hiili-ja nokipitoista (Salmo 1947). Röykkiön löytöaineisto on monipuolista, sillä poltetun ja polttamattoman luuaineiston lisäksi röykkiö sisälsi paljon eri esineryhmiä: keramiikkaa, rauta-, pronssi- ja kiviesineitä, savihelmiä sekä savikiekon palasia. Röykkiöstä löydettiin näiden lisäksi erityisen paljon savitiivistettä, kuonaa sekä hiilen palasia.

Metalli-, kivi-, luu-, ja saviesineet

Kuten edellä kerrottiin, röykkiö 102 sisälsi erilaisia rauta-, pronssi- ja kiviesineitä. Suurin osa näistä esineistä löydettiin röykkiön keskikohdasta yhdessä poltetun ihmisluun kanssa. Ainoastaan kaksi kiviesinettä sijaitsivat kauempana keskikohdasta, joista ensimmäinen (:142) löytyi röykkiön pohjoisreunasta ja toinen (:172) eteläreunasta. Rautaesineitä löydettiin röykkiöstä yhteensä 11 kappaletta (noin 63,3 grammaa). Rautaesineitä edustavat rautainen kaarisolki, luukamman rautaniitti, osa suorakulmaisen vyönsoljen kehästä, neljä yksirivistä rautaketjun palaa, rautavarras, reunahela, ketjunkannattimen katkelma, veitsen ruoto ja veitsen terä. Monet rautaesineistä ovat rikkoutuneita, mikä saattaa johtua tulen aiheuttamista muutoksista, mutta myös tahallisesta rikkomisesta (Salo 2004: 197). Suurin osa rautaesineistä sisältää merkkejä tulesta, eli niiden pinnalla on kuumuudessa muodostunut oksidikerros, niin sanottu palopatina (Salo 2004: 195). Palamisen jäljet ja paikoin jopa sulanut metallipinta kertovat esineiden olleen mukana polttohautauksessa.

Pronssiesineitä on löytöaineistossa yhteensä kuusi kappaletta (noin 69,6 grammaa). Ne ovat pronssinen rannerenkaan katkelma, neula, kaula- tai rannerenkaan katkelma, ketjun välinivelen katkelma, leijonasolki ja kyhmyrengas. Näistä kyhmyrenkaassa ja ketjun välinivelen katkelmassa on merkkejä tulesta. Leijonasoljessa on ristinmuotoinen kuvio, jota ympäröi karolinkityylinen eläinornamentiikka (Kivikoski 1951: 2). Viikinkiajan leijonasolki löytyi ruudusta III/2 kiven alta, ja Salmo tulkitsi sen sekundääriseksi (Salmo 1947; 1952).

Kiviesineitä röykkiöstä on yhteensä neljä kappaletta (noin 44,9 grammaa). Ne ovat kourutaltta, kivitaltta, retusoitu piiesine ja hiottu kivi. Kiviesineet (piitä lukuunottamatta) ovat diabaasia (Salmio 1982: 21). Röykkiön muita esineitä ovat kaksi luuesinettä: luukamman pala rautaniitillä ja luuneulan kärkikappale sekä kaksi savihelmeä. Luuneulan kärkikappale löytyi pronssisen kaula- tai rannerenkaan katkelman yhteydestä. Savihelmistä alanumero :151 on muodoltaan pyöreä, numero :154 taas monisärmäinen. Röykkiö sisälsi myös kolme savikiekon palasta, joiden kokonaispaino on 32,8 grammaa.

Keramiikka

Röykkiön 102 löytöaineiston ylivoimaisesti suurimman löytöryhmän muodostaa keramiikka, jota on painon mukaan laskettuna 66 % koko löytöaineistosta. Keramiikkaa on röykkiöstä yhteensä 667 palaa (noin 6463 grammaa). Keramiikka sijaitsi laajasti koko röykkiön alueella. Ruudussa III/3 keramiikan yhteispaino ylsi jopa noin 1200 grammaan, ja ruudussa III/1 noin 979 grammaan. Suuria määriä sisältävien ruutujen keramiikkapalojen koko oli suurempaa ja astia paksumpaa muihin ruutuihin nähden.

Röykkiön keramiikka on pääosin väriltään tummanruskeaa ja rakenteeltaan huokoista. Sekoitteena on runsaasti kivimurskaa, ja huokoisten palojen paksuus on tavallisesti alle kaksi senttimetriä. Reunat ja pinta ovat muhkuraisia ja joidenkin palojen sisäpinta on karstaista. Paksujen astianpalojen rinnalla esiintyy vaaleampaa keramiikkaa, joka on tiiviimpää ja paksuudeltaan alle sentin luokkaa. Näiden lisäksi aineistosta nousi esiin pieni määrä erittäin tiivistä ja ohutseinäistä keramiikkaa, joka on punertavaa ja paksuudeltaan alle puoli senttimetriä. Reunapalojen profiilit ovat joko suorareunaisia, S-muotoisia tai lievästi sisäänpäin kaartuvia, ja reunojen yläpinnat ovat yleensä suoria tai pyöristettyjä. Kivisekoitteen lisäksi osassa paloista on käytetty myös murskattua keramiikkaa. Keramiikka-aineisto sisältää yhteensä 153 reuna-, 289 kylki- ja 5 pohjapalaa. Pohjapalat ovat tummasta ja huokoisesta astiasta, jonka pohja on tasainen. Röykkiö sisälsi keramiikkapaloja vähintään kahdeksasta eri astiasta.

Koristeltuja keramiikkapaloja on aineistossa kuusi kappaletta (:111, :129 ja :168). Alanumeron 111 sisältämät neljä koristeltua palaa ovat punertavia, ohuehkoja ja tiiviitä reunapaloja, joiden reunan profiili kaartuu hieman ulospäin ja on päältä suora. Koristelu näissä paloissa muodostuu suorista viivoista, vinoviivoista sekä siksak-tyylisestä viivakoristelusta. Alanumero :168 palanen on tumma, huokoinen ja sen reunaosa kaartuu ulospäin. Reuna on päältä pyöristetty, ja koristeena on läpipainettu pyöreä kuoppa palan kaulaosassa.

Osteologinen aineisto

Röykkiöstä 102 löytyi runsaasti sekä poltettua että polttamatonta luuta. Poltettua luuta löytyi noin 574,3 grammaa, ja siitä suurin osa on ihmisluuta. Vain noin 4,9 grammaa on eläimen luita. Poltettu ihmisluuaineisto sijoittui pääosin röykkiön keskikohtaan, kolmen suurikokoisen kiintokiven muodostaman kaaren sisäpuolelle. Suurin määrä poltettua ihmisluuta (noin 403 grammaa) löytyi ruudusta III/2. Poltettua eläinluuta oli ihmisluun seassa ruuduissa II/2 ja III/2. Polttamatonta eläimen luuta löytyi ympäri röykkiötä runsaasti, yhteensä 808 grammaa, ja runsaslöytöisimmät kohdat keskittyivät röykkiön koillispuolelle.

Röykkiö 102 sisälsi huomattavan määrän palanutta ihmisluuaineistoa, vaikka luu oli fragmentoitunut polton ja mahdollisten tafonomisten tekijöiden takia pieniksi palasiksi. Ihmisluu oli poltettu korkeassa lämmössä, sillä pienen fragmenttikoon lisäksi luun väri oli väriltään tasaisen harmahtava ja paikoin jopa valkoinen (Holden & Clement 1995a, 1995b). Palamisesta syntyneitä halkeamia ja liuskoittumista näkyy erityisesti alanumeron :146 luuaineistossa, jossa näkyy myös tafonomisten tekijöiden vaikutus luun ulkopinnan säilymiseen. Löytölaatikot sisälsivät paljon tuhkansekaista luunsirua, vaikka fragmentit itsessään olivat melko puhtaita. Poltetusta ihmisluusta pystyttiin tunnistamaan tutkielman sisältämässä analyysissä kokonaisuudessaan 746 kappaletta (noin 405,3 grammaa) luita. Suurin osa tunnistetuista ihmisluita olivat kallon, pitkien putkiluiden ja nikamien paloja. Muita tunnistettuja luita olivat käden, nivelpintojen ja lantion palaset. Tunnistamattomat luut olivat pieniä fragmentteja, ja ne voitiin osoittaa tämän tutkielman sallimassa ajassa vain ihmisen luuksi.

Poltetun ihmisluun analyysin avulla pystyttiin tulkitsemaan aineiston vähimmäisyksilömäärä kahdeksi, eli röykkiöön 102 on haudattu vähintään kahden yksilön jäänteet. Vähimmäisyksilömäärän laskeminen perustuu siihen, että luut esiintyvät aina joko parillisesti tai vain yhden kerran ihmisessä (Lahti 2004: 27–28). Röykkiön 102 vähimmäisyksilömäärä selvitettiin kahden yläleukaluun vasemmanpuoleisen luun osasta, jotka löydettiin alanumeroiden :136 ja :161 luuaineistosta. Ihmisluista tehtiin myös hyvin alustavia tulkintoja mahdollisesta sukupuolesta. Alanumerosta :161 löydettiin vasemmanpuoleisen silmäkuopan yläpuolen kulmaluuksi tunnistettu pala. Tämä kulmaluun pala on muodoltaan kapea, terävä ja pienikokoinen, mitä voidaan pitää feminiinisenä piirteenä (Buikstra & Uberlaker 1994). Kulmaluu on yksi kasvojen luiden luotettavimpia sukupuoleen viittaavia piirteitä, mutta pelkästään yhden piirteen perusteella tehtävä tulkinta on epävarma, eikä pelkkä kulmaluu riitä sukupuolen varsinaiseen määrittämiseen (ibid). Kyseessä on vain yksi elementti, joka on tässä tapauksessa feminiininen.

Vainajien iänmäärityksestä pystyttiin antamaan hyvin alustava kuva, sillä aineistosta ei löytynyt hampaita, jotka olisivat auttaneet iänmäärityksessä. Röykkiön 102 löytöjen alanumeron :161 sisältämistä luista löydettiin pitkän luun pala, jossa oli nähtävissä vielä epifyysin fuusiolinja. Pitkät luut luutuvat yleensä viimeistään 20 ikävuoteen mennessä, vaikka fuusiolinjat voivat näkyä luissa pidemmänkin aikaa (Buikstra & Ubelaker 1994; Schaefer et al. 2009). Fuusiolinjojen lisäksi samassa löytönumerossa oli yksi kallonpala, jonka sisäpuolella näkyi umpeutunut sauma. Näiden luiden avulla on mahdollista tulkita, että kyseessä on ikäluokkaan adultus eli vuosien 18-44 väliin sijoittuva aikuinen henkilö (Sjövold 1978: 99–114).

Poltetuista eläimen luista havaittiin nisäkkään pitkien putkiluiden katkelmia ja kyynärluun proksimaalipää, joka oli halkeillut palamisen yhteydessä. Polttamattomasta eläinluuaineistosta oli mahdollista saada enemmän tietoa, sillä aineisto oli säilynyt melko hyväkuntoisena ja palat olivat paikoin suurehkoja. Luu oli väriltään kellertävän ruskeaa, muutamissa paloissa tummempaa, ja tafonomian aiheuttamaa kulumista oli nähtävissä joidenkin luiden pinnalla.

Polttamaton eläinluu sisälsi paljon hevosen, naudan, sian ja vuohen tai lampaan luita, jotka olivat pitkien putkiluiden, hampaiden, kylkiluiden sekä ylä- ja alaleuan palasia. Kuvassa 9 on esillä röykkiön tavallisimpia polttamattomia eläinluita, eli hevosen ja naudan hampaita. Näiden lisäksi aineistosta tunnistettiin muutamia isokokoisen nisäkkään kallonpaloja, pienen ja keskikokoisen linnun luita sekä pienen jyrsijän etuhammas. Tavallisimmat lajit edustavat kotieläinten luita (Salo 2004: 205). Aineistosta ei tunnistettu yhtään nikaman palaa. Eläinten ikäjakaumaa tutkittiin poskihampaiden kulumisasteen mukaan, ja karkeasti esittäen röykkiön eläimen edustivat eri ikäluokan eläimiä, nuorten eläinten kulumattomista hampaista melko kuluneisiin aikuisten eläinten hampaisiin. Suurin osa hampaista sisälsi ainakin pientä kulumaa, joten useat eläimet olivat täysikasvuisia.

Muut löydöt

Röykkiö sisälsi huomattavan suuren määrän savitiivistettä ja -kuonaa: savitiivistettä oli yhteensä noin 710 grammaa, kuonaa taas noin 885 grammaa (Salmio 1982: 22). Savitiivistettä ja kuonaa löytyi useista ruuduista. Savikuona voi olla korkeassa lämpötilassa palanutta ja siinä yhteydessä kuonaantunutta savitiivistettä tai keramiikkaa, tässä tapauksessa todennäköisimmin savitiivistettä. Palanutta savea on löytöaineistossa kolme kappaletta ja yhteensä noin 27,1 grammaa. Ne sijaitsivat röykkiön ruuduissa 0/3 ja II/2. Salmion (1982: 22) mukaan hiilen palasia löytyi röykkiöstä yhteensä 25 kappaletta, mutta niiden kokonaispainoa ei kerrota eikä hiiliä ollut löytöaineistossa tutkimukseni aikaan. Hiili on keskittynyt röykkiön koillis-, itä- ja kaakkoisreunoihin.

Röykkiö 90

Juvelan talon hevoshaassa, lähellä röykkiötä 120 sijainnut röykkiö 90 kaivettiin vuonna 1948 voimalaitokseen liittyvien rakennussuunnitelmien yhteydessä. Salmon mukaan röykkiöön oli kajottu ennen vuoden 1948 kaivauksia, sillä röykkiön koillisreunaan oli kaivettu 1900-luvun alussa käytävä, joka näkyy kaivauskartoissa erillisenä aikaisemmin kaivettu ala –merkintänä. Käytävästä oli löydetty keihäänkärki, mutta koska löydön alkuperäisestä sijainnista tai sen olemassaolosta ei ole enää tietoa, sitä ei huomioida tutkielmassani.

Röykkiö oli muodoltaan soikea ympyrä ja sen rakentamiseen oli käytetty lähes yksinomaan kiviä, minkä lisäksi röykkiö rakentui huomattavan pienestä määrästä maata (Salmo 1948). Röykkiön koko on noin 9 x 7 metriä. Maksimikorkeudeltaan röykkiö on ollut noin metrin, ja röykkiö näyttäytyy läpileikkauspiirrosten mukaan loivasti kuperana. Röykkiön kuperaan taittavaan rakenteeseen vaikuttaa suuri silmäkivi, joka sijaitsee röykkiön keskusalueella.

Röykkiön 90 löydöt

Röykkiön 90 löydöissä on runsaasti polttamattomia eläimen luita, keramiikkaa ja savikiekon palasia. Lisäksi röykkiöstä löydettiin poltettua luuta, rauta- ja kiviesineitä sekä savitiivistettä ja kuonaa. Löydöt sijoittuvat röykkiön rakenteeseen nähden hajanaisesti, eikä silmäkiven kohdalla ole huomattavaa löytökeskittymää. Löydöt oli asetettu laaja-alaisesti silmäkiven ympärille ja kohdalle, erityisesti pienempien kivien alueelle. Vain muutama esine oli aseteltu aivan silmäkiven kohdalle. Polttamattomien luiden löytöpaikat on sijoitettu kaivauskarttaan, ja niistä suurin osa sijaitsi juuri silmäkiven kohdalla tai ympärillä, erityisesti röykkiön koillisreunaan painottuen. Kaivauskartan suurena puutteena on, ettei poltettua luuaineistoa ole merkitty niiden varsinaisiin löytökohtiin. Löytöluettelon avulla palanut luuaineisto on mahdollista sijoittaa röykkiön ruutuihin, mutta ainoastaan alanumeron :149 palaneet luut on mahdollista osoittaa varmasti silmäkiven alta tai päältä löytyneiksi.

Metalli-, kivi-, ja saviesineet

Röykkiön 90 löytöaineistossa on kolme rautaesinettä: nuolenkärjen teelmä, rautarengas ja ruodon kärki. Röykkiöistä aikaisemmin vietyä keihäänkärkeä ei ole laskettu mukaan. Kaikkien rautaesineiden pinnalla on palopatinaa, joten ne ovat oletettavasti olleet mukana polttohautauksessa. Rautaesineet sijoittuvat röykkiön keskusalueelle, suuren silmäkiven läheisyyteen. Rautarengas ja ruodon kärki ovat olleet suoraan silmäkiven kohdalla, ja nuolenkärjen teelmä taas hieman silmäkiven ulkopuolella.

Kiviesineitä on löytöaineistossa runsaasti, yhteensä 12 kappaletta (noin 1720 grammaa). Niitä ovat hioinkivet, hioimen katkelmat sekä hiotun kiviesineen sirpale ja iskukivi. Kiviesineen katkelmista alanumerot :195, :204 ja :205 ovat samasta hioimesta. Kiviesineet painottuivat röykkiön reuna-alueille, mutta alanumeroista :102 ja :103 ei ole sijaintitietoja. Röykkiön erityispiirteenä on kahdeksan savikiekkoa (yhteensä noin 126 grammaa). Savikiekoista alanumero :173 on suurikokoisin, ja puolikkaasta kiekosta erottaa selkeästi pyöreän reiän sekä ulkopinnan muodon.

Keramiikka

Myös röykkiön 90 löytöaineistosta suurin osa (68 %) on keramiikkaa, jota on yhteensä 465 kappaletta (noin 3754,7 grammaa). Keramiikka sijaitsi pääosin kaikissa niissä ruuduissa, joista saatiin muitakin löytöjä. Röykkiön 90 keramiikka on pääosin melko huokoista, väriltään tumman- tai vaaleanruskeaa, ja noin sentin paksuista. Reunat ja keramiikan pinta ovat pääosin epätasaisia. Sekoitteena on käytetty kivimurskaa, jota on jopa sentin paloina keramiikan seassa. Näiden karkeiden palojen rinnalla esiintyy myös ohuempaa ja tiiviimpää punertavaa keramiikkaa, sekä tummaa tai vaaleaa alle puolen sentin paksuista tiivistä keramiikkaa. Reunoja on monenlaisia, mutta yleisimmin reunojen profiili kaartuu hieman sisäänpäin tai jyrkemmin ulospäin. Röykkiön keramiikka sisältää yhteensä 99 reunapalaa, 205 kylkipalaa ja kuusi pohjapalaa. Pohjapalat ovat tasapohjaisista astioista, ja niiden väritys on tummaa ja rakenne huokoista. Osassa keramiikkapalojen ulkopinnassa on mahdollisia merkkejä naarmuttamisesta. Keramiikkapaloja on ainakin viidestä eri astiasta.

Koristeltuja keramiikkapaloja on seitsemän (:147, :152, :172 ja :178). Alanumeron :147 keramiikkapaloista löytyi neljä koristeltua palaa, joista kaksi punertavaa ja vahvasti kaartuvaa reunapalaa ovat vierekkäisiä ja sopivat yhteen. Näissä yhteensopivissa paloissa on koristeena pieniä, soikeita kuoppia reunan päällä. Samassa alanumerossa on myös tummanruskea ja punertava koristeltu kylkipala. Molempien palojen koristelu muodostuu kolmesta suorasta viivasta, joiden alla on kaksirivistä aaltoviivaa. Alanumeron :152 keramiikka sisälsi yhden punertavan ja kaartuvan reunapalan, jonka reunan päälle on painettu soikea reikä. Pala ei näytä kuuluvan yhteen muiden alanumeron :147 palojen kanssa, mutta ulkonäöltään ja koristelultaan se voisi silti kuulua samaan astiaan. Alanumeron :172 koristeltu reunapala löytyi palamattoman eläinluun seasta, ja sen koristelussa on yksi suora viiva, päällä on vinoviivaa. Numeron :178 koristeltu keramiikkapala on puolestaan kylkipala, jossa on neljä suoraa viivaa ja niiden alla neljärivistä vinoviivaa.

Osteologinen aineisto 

Röykkiö 90 sisälsi suhteellisen vähän poltettua ihmisluuta ja runsaasti polttamatonta eläinluuta. Poltettua luuta saatiin talteen yhteensä noin 129,5 grammaa, polttamatonta eläinluuta taas 1073,6 grammaa. Poltettua ihmisluuta löytyi ympäri röykkiötä, kuitenkin painottuen silmäkiveä ympäröivien pienikokoisten kivien alueelle. Ainoastaan ruudun E:4 ihmisluuaineisto (:149) sijoittui varmasti silmäkiven kohdalle, minkä lisäksi numero myös sisälsi suurimman määrän ihmisluuta (noin 75 grammaa). Polttamatonta eläinluuta oli röykkiössä laaja-alaisesti, keskittyen kuitenkin röykkiön koillisreunaan.

Luut ovat paleneet suhteellisen korkeassa lämpötilassa, sillä fragmentoitunut luu on väriltään harmahtavaa tai vaaleanruskean sävyistä. Osa luusta on tummempaa ja tuhkaista, ja tuhkan alta paistoi usein valkoisempi pinta. Poltto on jakautunut eri tavalla luuston eri osiin ja luu on fragmentoitunut pieniksi paloiksi. Poltettu luuaineisto koostui lähinnä ihmisluusta, vaikka yksi pala olikin eläimestä, ja pientä osaa aineistosta ei kyetty tunnistamaan tarkemmin. Poltetusta ihmisluuaineistosta tunnistettiin pääasiassa kallon ja pitkien putkiluiden paloja, mutta seassa oli myös nikamien ja kylkiluiden paloja.

Poltetun ihmisluun avulla röykkiön 90 vähimmäisyksilömääräksi määriteltiin yksi, joten röykkiöön on haudattu vähintään yhden vainajan jäänteet. Mahdolliseen sukupuoleen viittaavia luita löydettiin kaksi kappaletta alanumerosta :149, ja ne ovat vierekkäisiä sekä yhteensopivia paloja silmäkuopan yläpuolen kulmaluusta. Tämä kahdesta palasta muodostuva kulmaluu on sekä muotonsa että kokonsa puolesta robusti, mikä voidaan nähdä maskuliinisena piirteenä (Buikstra & Uberlaker 1994). Kun kyseessä on jälleen yhteen elementtiin viittaava piirre, on mahdotonta varmentaa vainaja mieheksi. Vainajan iästä oli hankala tehdä kattavia tulkintoja, sillä aineistosta ei löydetty huomattavia ikään osoittavia piirteitä. Ainoastaan yhden kallofragmentin sauma oli ulkopuolelta auki, mutta epifyysien fuusiolinjoja ei löytynyt. Luiden koon perusteella ja fuusiolinjojen puuttuessa voisi arvioida vainajan olleen aikuinen, vaikkakin tulkinta on epävarma (Sjövold 1978: 99–114).

Polttamattomien eläinluiden aineisto oli runsasta, ja aineistosta löydettiin paljon naudan, sian ja vuohen tai lampaan luita. Luista tunnistettiin suuri määrä hampaiden, pitkien putkiluiden ja kylkiluiden palasia. Aineistossa oli myös pieni määrä ison nisäkkään kallon, leukaluun ja nikamien paloja, naudan hampaan kiillettä, naudan sormiluita ja ison nisäkkään sarven palasia. Aineiston erikoisuuksia olivat kalan leukaluu ja hampaat, jotka saattavat kuulua hauelle tai kuhalle, sekä ison linnun luut, jotka kuuluvat mahdollisesti joutsenelle. Naudan ja sian hampaissa oli havaittavissa vähän kulumaa ja muutamissa poskihampaissa paljon kulumisen merkkejä. Eläinten luut edustavat eri ikäluokkia, nuoresta vanhempaan aikuiseen. Yleisesti hampaissa tavattiin ainakin pientä kulumaa, joten suuri osa eläimistä kuuluu aikuisen ikäluokituksen alle.

Muut löydöt

Röykkiöstä 90 löytyi esineiden ja luiden lisäksi runsaasti savitiivistettä ja yksi pala kuonaa. Savitiivistettä on yhteensä 40 kappaletta (noin 249,5 grammaa). Savitiivisteet sijoittuvat röykkiön runsaskivisimpiin kohtiin, ja tarkemmin ilmaistuna röykkiön länsiosaan. Kuonapala löytyi röykkiön lounaisreunasta, ja sen paino on noin 15 grammaa.

Röykkiöiden rakenne

Hautaröykkiöiden 102 ja 90 löytöaineiston, rakenteen ja ajoitustulosten arkistotutkimuksen perusteella on mahdollista sanoa, että röykkiöt muistuttavat toisiaan monin tavoin. Kumpikin on ajoitettu aikaisemmin samanikäisiksi, sillä ne sijaitsevat lähekkäin ja ovat molemmat monumentaalisia rakenteita. Röykkiöiden sisältämässä löytöaineistossa on kuitenkin erityispiirteitä, jotka ovat havaittavissa tarkemman aineistotutkimuksen perusteella. Aineiston ja rakenteen perusteella voidaan tehdä myös havaintoja ja tulkintoja röykkiöiden ajoituksesta, joka on aikaisemmin tulkittu yksinomaan kansainvaellusajalle.

Molemmat röykkiöt ovat muodoltaan pyöreähköjä; röykkiö 102 on lähes pyöreä ja röykkiö 90 soikean ympyrän mallinen. Varioivat soikean ja ympyrän muodot ovat tavallisia muotoja Kaukolan röykkiöissä, jotka ajoittuvat nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle (Salo 2004: 200; Keskitalo 1979: 124). Röykkiöt sijoittuvat halkaisijaltaan noin 9–10 metrin kokoluokassa Juvela etelän suurimpiin. Kummankin röykkiön maksimikorkeus on noin metrin, eikä Keskitalon (1979: 124) mukaan korkeampia ole tavattavissa nuoremman roomalaisen rautakauden röykkiössä. Korkeus on verrattavissa Kaukolan suurimpaan röykkiöön, ns. Kuningatarkumpuuun (Salo 2004: 200). Röykkiöiden korkeutta voidaan osittain selittää keskusosien suurilla kiinteillä kivillä tai silmäkivellä. Röykkiön 102 keskusrakenteet muodostuvat kolmesta suuresta kiintokivestä, kun taas röykkiön 90 keskuskohta rakentuu suurikokoisesta silmäkivestä, jota Unto Salo (2004: 201) pitää erikoisena piirteenä Kaukolan röykkiöissä ja Okkonen (2003: 34) yleisenä rakenteena kansainvaellusaikaisissa röykkiöissä. Molempien keskikohdan kivet näyttävät muodostavan röykkiön sisäpuolelle struktuurin, jonka ympärille röykkiö on rakennettu.

Röykkiö 102 sisälsi enemmän maata läpileikkauksien kesken verrattuna, mutta ero johtunee röykkiön 90 sisältämästä suurikokoisesta silmäkivestä röykkiön keskellä. Silmä- ja kiintokivien käyttö vaikuttaa Keskitalon (1979: 124) mukaan oleellisesti röykkiön muotoon, vaikka silmäkivellinenkään röykkiö 90 ei ole erityisen kuperalakinen. Unto Salon (2004: 201) mukaan Kaukolan röykkiöt muistuttivat ennemmin kaartuvia kasoja, jotka ovat rakentuneet epäsäännöllisesti. Ajalle tyypillisenä piirteenä voidaankin nähdä, että röykkiöt ovat mataluudestaan johtuen melko tasalakisia (Keskitalo 1979: 125). Kummankin röykkiön rakenteessa on erityistä niiden rakentuminen pääasiallisesti kivestä, ja vain hyvin pienestä määrästä maa-ainesta. Tavallisesti rautakauden röykkiöt ovat maansekaisia rakenteita (Salo 2004: 201, Keskitalo 1979: 125–129).

Löytöaineiston vertailu

Röykkiöiden löytöaineistossa on havaittavissa monia yhteneväisyyksiä sekä huomattavia eroavaisuuksia. Röykkiö 102 sisälsi suuren määrän löytöjä, ja sen löytöaineisto on kokonaisuudessaan monipuolisempaa. Röykkiön 90 löytöaineisto on röykkiöön 102 verrattuna pienempi, ja esineryhmissä on havaittavissa erilaisia painotuksia. Kummankin röykkiön suurin yksittäinen löytöryhmä on keramiikka, jota oli molemmissa yli 60 % löydöistä. Keramiikkaa on aseteltu ympäri röykkiöitä huomattavia määriä.

Röykkiöiden keramiikka-aineistossa on myös paljon samaa. Molemmista tavataan eniten karkeaa, paksureunaista ja tummanruskeaa rautakauden tyypillistä yleiskeramiikkaa, minkä lisäksi aineisto sisältää vaaleanruskeaa tai punertavaa tiiviimpää keramiikkaa. Röykkiöistä on myös ohutreunaista, hienotekoista ja tiivistä keramiikkaa. Keramiikan koristeluissa on eroja röykkiöiden välillä, eivätkä koristellut astianpalat näytä olevan peräisin samoista astioista. Röykkiön 102 keramiikan koristelun erikoisuus on kuoppakoristelu vinoviivojen sisällä ja toisen palan kyljessä. Röykkiö 90 sisältää myös kolme punertavaa reunapalaa, joiden voimakkaasti profiloitujen reunojen päälle on painettu soikeita kuoppia. Tällä tavalla koristeltua keramiikkaa ei löytynyt röykkiöstä 102. Koristeltu keramiikka on kummassakin röykkiössä pääasiassa punertavaa, tiivistä ja ohutta.

Röykkiöiden metalli- ja kiviesineiden suhteen eroja on havaittavissa enemmän, sillä röykkiö 102 sisälsi huomattavan suuren määrän esineistöä röykkiöön 90 verrattuna. Röykkiö 102 sisälsi 11 kappaletta eri rautaesineitä, kun röykkiössä 90 rautaesineiden määrä jäi kolmeen. Pronssiesineissä ero on vielä suurempi, sillä röykkiö 90 ei sisältänyt lainkaan pronssiesineitä, kun taas röykkiöstä 102 niitä löydettiin kuusi kappaletta. Metalliesineiden sisältämät erot voivat selittyä statuskysymyksillä tai vainajien lukumäärällä, sillä röykkiöön 102 oli haudattu vähintään kaksi vainajaa. Erot voivat liittyä myös sukupuoleen, sillä röykkiön 102 metalliesineet edustavat pääasiassa naisen puvun korustoa, erityisesti ketjunkappaleiden ja rintakorujen suhteen (Lehtosalo-Hilander 1982a: 16; Ranta 1996: 46). Salmo (1947) ja Salmio (1982: 22) tulkitsivat röykkiön 102 naisenhaudaksi, ja tätä näkemystä tukee poltetun luun seasta löydetyn kulmaluun feminiininen piirre. Salmo (1948) ja Salmio (1982: 20) tulkitsivat röykkiön 90 miehenhaudaksi, mitä puolestaan tukevat röykkiön aselöydöt eli nuolenkärjen teelmä, ruodon kärki ja röykkiöistä aikaisemmin kaivettu keihäänkärki. Röykkiön poltetun luun seasta tehtiin myös havainto maskuliiniset piirteet omaavasta kulmaluusta.

Kiviesineiden suhteen molemmissa röykkiöissä on omat erityispiirteensä. Röykkiö 102 sisälsi vain neljä kiviesinettä, joista kolme Salmo ja Salmio ajoittivat kivikautisiksi (Salmo 1947; Salmio 1982: 20). Suurin osa röykkiön 90 esinelöydöistä on kiviesineitä, jotka puolestaan on tulkittu rautakautisiksi. Toisaalta myös röykkiön 102 kiviesineet ovat voineet olla käytössä rautakaudella. Kummastakin röykkiöstä löydettiin melko suuri määrä savitiivistettä, jota Kaukolan röykkiöt sisältävät usein varsin vähän (Salmio 1982: 177). Röykkiön 102 savitiivistemäärä oli huomattava, yhteensä noin 710 grammaa. Savikiekon palasia löytyi kummastakin röykkiöstä, vaikka röykkiön 90 savikiekkomäärä olikin suurempi. Röykkiön 102 sisältämät kuona- ja hiilimäärät eivät toistu röykkiössä 90, sillä röykkiö 90 sisältää vain yhden kuonapalan, eikä lainkaan hiilipaloja. Hiilipalojen puuttuminen voi johtua siitä, ettei vainajaa poltettu röykkiön kohdalla tai sen läheisyydessä. On myös mahdollista, että röykkiöön 90 on siirretty polttoroviosta vähemmän vainajan luita kuin röykkiöön 102.

Esineryhmien määrän ja esiintyvyyden välillä on myös havaittavia eroavaisuuksia. Kummankin röykkiön esineistä suurin osa on ollut mukana polttohautauksessa. Röykkiön 102 lähes kaikissa esineissä esiintyy palopatinaa, ja osaan pronssiesineistäkin oli jäänyt merkkejä tulesta. Myös röykkiön 90 rautaesineet ovat kärsineet polttohautauksessa, ja kumpikin röykkiöistä sisältää savikuonaa. Savikuona ja savitiiviste kertovat molemmat poltosta, ja röykkiössä 102 tiivistettä esiintyi paljon enemmän. Salmo (1947) kuvailee röykkiön 102 keskuskohtaa hiiltyneeksi ja nokiseksi, mutta muutoin röykkiön yhteydestä tehtyjen havaintojen perusteella ei ole mahdollista tulkita, että hauta olisi rakennettu polttorovion kohdalle. Kumpaakaan röykkiötä ei todennäköisesti ole rakennettu ainakaan suoraan roviopaikan päälle, sillä siinä tilanteessa luuaineistoa pitäisi löytyä enemmän, ja maan tulisi olla hiiltynyt sekä nokinen röykkiön kohdalta (Keskitalo 1979: 128; Mäki 1983: 132). Polttamattomat eläinluut, savikiekot ja suurin osa keramiikasta eivät olleet mukana poltossa, vaan ne oli sijoitettu röykkiöihin polton jälkeen. Esineistö oli röykkiöissä rikkonaista, ja Unto Salo (2004: 197) luokitteleekin rikkonaiset esinelöydöt Kaukolan rautakautisten röykkiöiden yleiseksi piirteeksi.

Röykkiöiden luuaineistossa on jo määrän suhteen eroavaisuuksia, sillä röykkiö 102 sisälsi satoja grammoja enemmän palanutta luuaineistoa kuin röykkiö 90. Röykkiöstä 102 saatiin talteen noin 569,4 grammaa palanutta luuta, kun taas röykkiöstä 90 vain 129,5 grammaa. Eroa voidaan selittää haudattujen vainajien määrällä, vaikka poltetun ihmisluun pieni määrä ei olekaan erikoinen piirre Kaukolan röykkiöissä (Salo 2004: 191). Ihmisestä jää polttohautauksessa jäljelle noin 2000–2500 grammaa luuta, mutta rautakautisessa kontekstissa talteen saatu määrä voi vaihdella 200 grammasta 2500 grammaan (Lahti 2004: 31). Keskimääräisesti yhtä aikuista kohden löydetään noin 300 grammaa luuta (ibid), mikä tekee röykkiön 90 palaneesta ihmisluumäärästä huomattavan pienen. Palaneen luun lukumäärän vaihteluista kertoo kaivaustarkkuuden lisäksi se, kuinka suuri osa vainajan jäänteistä on nähty tarpeelliseksi kerätä roviosta yhteen röykkiöhautaan (Salo 2004: 191; Lahti 2004: 31).

Röykkiöiden luuaineiston analyysissa saatiin suuntaa antavia tuloksia kummankin röykkiön vainajien sukupuolesta, vaikkakin yhden piirteen perusteella on mahdoton tehdä ehdottomia tulkintoja. Röykkiön 102 feminiiniset ja röykkiön 90 maskuliiniset piirteet kulmaluissa vastaavat Salmon (1947; 1948) sekä Salmion (1982: 20–22) esineistön perusteella tekemiä tulkintoja naisen- ja miehenhaudasta. Myös vainajien vähimmäisyksilömäärät tukevat aikaisempia esineiden perusteella tehtyjä tulkintoja. Ikämäärityksiä oli hankala tehdä tutkielman rajoissa, mutta molempien röykkiöiden palaneista luista löytyi muutamia piirteitä, joiden mukaan kummankin röykkiön vainajat vaikuttaisivat mahdollisesti aikuisilta. Polttamattomien eläinluiden analyysin avulla voidaan sanoa, että kumpikin röykkiö sisälsi paljon tavallisia kotieläimiä, kuten nautaa, sikaa ja lammasta tai vuohea. Röykkiön 102 erikoisuutena oli runsas edustus hevosen luissa, kun taas röykkiöstä 90 ei löydetty lainkaan hevosen luita. Röykkiön 90 eläinluuaineistossa erikoista oli muutama kalanluu, sillä kalanluita on löydetty aikaisemmin vain yhdestä Kaukolan röykkiöstä (Salo 2004: 205). Tämä voi tosin johtua myös kaivausmenetelmistä, sillä pieniä luita on hankala huomata.

Ajoittaminen

Hautaröykkiöiden 102 ja 90 ajoituskysymyksiin ei ole yksinkertaista vastata, sillä kumpaakaan röykkiöistä ei ole ajoitettu luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä. Ainoa Kaukolan Juvelan röykkiöistä tehty AMS-ajoitus on tehty röykkiöstä R1 vuoden 2014 pelastuskaivausten yhteydessä. Röykkiön R1 palamattomista luista sekä keramiikan karstasta tehty ajoitus osuu merovingi-viikinkiajalle (Moilanen 2015: 36). Röykkiöiden ajoittaminen pelkkien esinelöytöjen tai rakenteen perusteella ei ole ongelmatonta, sillä löytöaineiston voi monimuotoisuudessaan sijoittaa eri aikakausille. Salmo (1947; 1948) ja Salmio (1982: 20, 22) tulkitsivat röykkiöt 102 ja 90 kansainvaellusaikaisiksi, eli noin vuosien 400-550/600 välille. Röykkiöiden kansainvaellusaikaiset ajoitukset perustuivat löytöaineiston esinetypologiaan ja osittain myös röykkiöiden rakenteeseen tai löytöjen määrään. Molemmat röykkiöt olivat kookkaita muihin Juvelan röykkiöihin verrattuina, ja röykkiöiden koon kasvu sekä silmäkivien käytön yleistyminen nähtiin kansainvaellusajalle ominaisena piirteenä (Okkonen 2003: 34).

Röykkiön 102 leijonasolki ajoittuu kuitenkin merovingi-viikinkiajalle (Salo 2004: 284; Salmo 1952: 307–308; Salmio 1982: 64), joten se eroaa huomattavasti muiden esineiden ajoituksista. Erikoista esineessä on, että Salmo (1947) ja Salmio (1982: 21, 64) tulkitsivat röykkiön keskusalueen kivien alta löytyneen leijonasoljen sekundääriseksi, eli vanhempaan hautaan kätketyksi uhriesineeksi. Vaikka leijonasolki ei sijainnutkaan suoraan pohjan tuntumassa, kuulostaa röykkiön keskikohdan kivien alle piilottaminen erikoiselta paikalta kätkeä uhriesine, sillä kohdalle on ollut vaikea päästä. Tämä edellyttäisi röykkiön avaamisen uhraustilanteessa siten, että röykkiö olisi pitänyt osittain rekonstruoida paikalleen.  Leijonasolki voi käytännössä merkitä myös eri-ikäistä hautausta röykkiössä 102, sillä osteologisen analyysin mukaan vainajia on ollut haudassa vähintään kaksi. Keskitalon (1979: 128) mielestä tämä voi olla mahdollista juuri tapauksissa, joissa röykkiön sisältämien esineiden välillä on suuri ikäero. Lähes kaikki palanut luuaineisto löytyi kuitenkin röykkiön keskikohdalta, kuten myös kumpikin vähimmäisyksilömäärän tulkintaan perustunut saman puoleinen alaleukaluun pala. Salmon (1947) tulkinnan mukaan palaneiden luiden keskittymä vaikutti suljetulta kokonaisuudelta, eikä sen kyseenalaistaminen ole yksinkertaista, sillä palaneiden luiden tarkkoja löytökohtia tai -kerroksia ei ole eritelty alkuperäisessä kartassa. Tulkinta röykkiössä sijainneista kahdesta eri-ikäisestä haudasta on mahdollinen, mutta tällöin röykkiöstä olisi pitänyt purkaa vähintään sen keskikohta uudemman hautauksen lisäämiseksi.

Uudenlaisia tulkintoja ajoituksista on mahdollista muodostaa myös tarkastelemalla röykkiöiden keramiikkaa ja röykkiöstä R1 tehtyjä luonnontieteellisiä ajoitustuloksia. Keramiikkaa ei ole varsinaisesti käytetty aikaisemmin röykkiöiden 102 ja 90 ajoittamisessa, mikä liittynee rautakauden keramiikan vielä pienimuotoiseen tutkimusperinteeseen Suomessa. Röykkiöiden keramiikka on kuitenkin huomattavan monipuolista, ja kummastakin röykkiöstä on löytynyt sekä karkeaa rautakauden yleiskeramiikkaa että nuoremman rautakauden niin sanottua hienoa keramiikkaa. Kummassakin röykkiössä tavataan eri-ikäistä keramiikkaa ympäri röykkiöitä ilman varsinaista painottumista tiettyyn kohtaan. Sama ilmiö havaittiin röykkiön R1 kohdalla vuonna 2014 (Moilanen 2015: 36–37). Suurin osa röykkiöiden 90 ja 102 koristelluista astianpaloista edustaa juuri nuorempaa keramiikkaa. Karkeampaa ja yleensä vanhemmaksi tulkittua keramiikkaa on käytetty vanhemmalta rautakaudelta aina keskiajan alkupuolelle saakka, joten sen käyttöikä on ollut pitkä (Moilanen 2015: 36). Tällaista karkeaa ja tummaa keramiikkaa löytyi myös röykkiöstä R1, ja keramiikasta otetut karstanäytteet ajoittuivat viikinkiajalle, vuosien 890-1040 välille (ibid). Vanhemmalle rautakaudelle ajoitettu keramiikka voisikin osoittautua tarkemmissa tutkimuksissa nuoremmaksi ja ajoittua merovingi-viikinkiajalle, kuten röykkiön R1 AMS-ajoitukset osoittivat.

Keramiikkalöytöjen, leijonasoljen ja analysoitujen vainajien vähimmäisyksilömäärän perusteella röykkiön 102 pitkä käyttöikä on voinut johtua uudelleenhautauksesta eri aikana, tai vaihtoehtoisesti koko röykkiön aikaisempia tulkintoja nuoremmasta ajoituksesta. Erityisesti röykkiön sisältämän nuoremman keramiikan ja sen hajanaisen levinnän takia kyseessä voisikin olla merovingi-viikinkiaikainen röykkiö. Röykkiön esinelöydöistä vain pieni osa on ajoitettavissa varmasti kansainvaellusajalle, ja fragmentaaristen rautaesineiden ajoitus voidaan muutenkin nähdä pulmallisena. Lisäksi leijonasoljen löytöpaikka ei vaikuta sekundääriseltä. Onkin mahdollista, että merovingi-viikinkiaikaiseen röykkiöhautaan on sijoitettu vanhempia löytöjä, kuten kivikautista ja kansainvaellusaikaista esineistöä. Molemmat röykkiöt pitävät sisällään eriaikaista löytöaineistoa, joten tulkinnat eriaikaisista haudoista tai nuoremmasta ajoituksesta voivat hyvinkin olla mahdollisia tulkintoja röykkiöistä 102 ja 90.

———

Teksti pohjautuu Nelli-Johanna Saaren kandidaatintutkielmaan Kaukolan Juvela etelän rautakautiset hautaröykkiöt  – Vertaileva arkistotutkimus kahden röykkiön rakenteesta, löytöaineistosta ja ajoituksesta, jonka voi ladata pdf-muodossa tästä linkistä.

 

Lähteet:

Buikstra, J.E. & Uberlaker, D. H. (toim). 1994. Standards for Data Collection from Human Skeletal Remains. Arkansas Archaeological Survey Research Series No. 44. Arkansas Archaeological Survey, Fayetteville.

Holden, J.L., Phakey, P.P. & Clement, J.G. 1995a. Scanning electron microscope observations od incinerated human femoral bone: a case study. Forensic Science International 74 (1-2): 17–28. P. Saukko (toim). Elsevier, Amsterdam.

Holden, J.L., Phakey, P.P. & Clement, J.G. 1995b. Scanning electron microscope observations of heat-treated human bone. Forensic Science International 74 (1-2): 29–45. P. Saukko (toim). Elsevier, Amsterdam.

Keskitalo, O. 1979. Suomen nuoremman roomalaisen rautakauden löydöt. Helsingin yliopiston Arkeologian laitos, Moniste n:o 20.

Kivikoski, E. 1951. Suomen rautakauden kuvasto II. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.

Lahti, E. 2004. Murusia pöydällä – palanut ihmisluu osteologisen tutkimuksen kohteena. Luonnontieteelliset menetelmät ja GIS arkeologiassa. Arkeologipäivät 2003: 27–33. P. Pesonen ja E. Raike (toim). Suomen Arkeologinen Seura ry. Oy Kotkan Kirjapaino Ab, Hamina.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982a. Luistari III. A Burial-Ground Reflecting the Finnish Viking Age Society. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakausikirja 82: 3. L. Petterson (toim). Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982b. Luistari II. The Artefacts. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakausikirja 82:2. L. Petterson (toim). Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

Moilanen, U. 2014a. Sastamala Kaukola. Rautakautisen ja historiallisen ajan muinaisjäännöksen pelastuskaivaus 11.6.-4.7.2014. Tutkimusraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Moilanen, U. 2014b. Sastamala Kaukola. Rautakautisen ja historiallisen ajan muinaisjäännöksen koekaivaus ja valvonta vesihuoltoalueella 30.4.-3.6.2014. Tutkimusraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Moilanen 2015. Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta. Pirkan maan alta 14: 28-39.

Mäki, S. 1983. Rautakautisten kalmistojen rakenteesta. Karhunhammas 7: 131–139. Kulttuurien tutkimuksen laitos, suomalainen ja vertaileva arkeologia. S. Pihlman, S. Fagerlund ja Aino Nissiaho (toim). Turun yliopisto, Turku.

Okkonen, J. 2003. Jättiläisten hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä – Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 52, Oulun yliopisto. Oulu University Press, Oulu.

Pellinen, H-M. 2004. Vammala, Kaukola. Rautakautisten röykkiöiden kartoitus 2003. Dokumentointi. Museoviraston keskusarkisto.

Salmio, L. 1980. Tyrvään Kaukolan, Tyrväänkylän ja Liekosaaren rautakautiset kalmistot. Suomalaisen ja vertailevan arkeologian pro gradu –tutkimus. Karhunhammas 6. Turun yliopisto, Turku.

Salmo, H. & Meinander, C.F. 1946. Tyrvää Kaukola ja Tyrvää Tutkimukset 1946. Kartoitus. Museoviraston keskusarkisto.

Salmo, H. 1948. Tyrvää Kaukola Pohjala (ent. Ala-Knaapi) Juvela Rautakautisen kalmiston kaivaus 1948. Kaivauskertomus. Museoviraston keskusarkisto.

Salmo, H. 1947. Tyvää Kaukola Lieko- eli Pappilansaari Ala-Knaapi Järvihaka (röykkiöt 7, 10) ja Juvela (röykkiöt 50, 54, 102) Rautakautisten röykkiöiden kaivaus 1947. Kaivauskertomus. Museoviraston keskusarkisto.

Salmo, H. 1952. Satakunnan Historia II. Rautakausi. Tyrvään kirjapaino Oy, Vammala.

Salo, U. 2004. Sastamalan historia 1, 1. Esihistoria. Unto Salo ja Sastamalan historiatoimikunta 2004. Karisto Oy, Hämeenlinna.

Sjövold, T. 1978. Inference concerning the age distribution of skeletal populations and some consequences for paleodemography. Anthropologie kozlemenyek 22: 99–114. Akademiai Kiado, Budapest.