Suomi muodostuvien kuningasvaltojen välissä 1000-luvun alussa

Sampsa Perälä

Tässä artikkelissa käsittelen sitä, miten maallinen valta muodostui Ruotsissa ja Kiovan Rusissa, jonka osana Novgorod toimi 1000-luvun alussa. Lopulta tarkastelen Suomen kytkeytymistä Ruotsiin ja siihen liittyneitä Novgorodin vastaintressejä. Kristinuskolla oli keskiaikaisessa valtionmuodostusprosessissa Euroopassa lähes poikkeuksetta hyvin merkittävä rooli. Kristinuskon maailmankuva soveltui hyvin kuningasvallan tarvitseman vahvan hierarkian perustelemiseen. Kirkon keskeinen asema kirjakulttuurissa, opettamisessa ja asiakirjahallinnossa edustivat uskonnon konkreettisia valtionmuodostukselle tarjoamia työkaluja. Vaikka en kiinnitä erityishuomiota uskonnon rooliin valtionmuodostuksen prosesseissa, sen tärkeyttä tulee kokonaisymmärryksen kannalta tässä alleviivata.

Göötit ja Sveat

Skandinaaveista göötit ja sveat – eli ruotsalaiset – ottivat kristinuskon viimeisimpinä omakseen. Kontakteja uskontoon toki oli pitkin viikinkiaikaa, mutta vasta 1000-luvun puolella eliitti alkoi kääntyä kristityiksi. Se oli edellytys laajemmalle uskon omaksumiselle. Ilmeisesti kääntymistä tapahtui ensisijassa Länsi-Götanmaalla, jolla oli lähimmät yhteydet vakaasti kristilliseen Tanskaan, seuraavaksi oli Itä-Götanmaan vuoro. Uudelle uskonnolle vastahakoisimpia olivat Mälarin laakson ja Uppsalan seutujen Svea-alue. (Line 2007, 66)

Tultaessa 1100-luvulle vaikuttaisi siltä, että ensimmäinen askel kohti vallan keskittymistä Ruotsissa oli tapahtunut. Vuosituhannen alun myötä maakuntien vaaleilla valitsemat kuninkaat tulisivat pääsääntöisesti hallitsemaan niin gööttejä kuin sveoja. Viikinkiajan lopulla tämä vaikuttaisi olleen epävarmempaa ja useampia hallitsijoita oli vallassa eri maakunnissa samaan aikaan. Merkki yhtenäistymisestä vuosituhannen alussa oli se, että myös Länsi-Götanmaa valitsi mieluummin sveojen kanssa yhteisen kuninkaan, huolimatta läheisemmistä taloudellisista suhteista tanskalaiseen Etelä-Ruotsiin. (Line 2006, 64) Kirjallisuudessa saatetaan usein puhua Sveasta ja Götanmaasta erillisinä kuningaskuntina vielä suhteellisen myöhään. Vaikutelmaksi kuitenkin jää, että viikinkiajan lopulta lähtien näiden alueiden eliittien väliset liittoumien ja vastaliittoumien verkostot mahdollistavat niiden mieltämisen poliittisesti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kuninkaanvalta oli vain hyvin heikkoa. Voimakkaimmillaankin se vaati taitavaa liittoutumista ja vastavoimien kukistamista neuvotteluin tai sodin.

Jonkinlainen vakiintumisen signaali 1100-luvun kuningasinstituutiossa on, ettei kuningasehdokkaaksi enää kelvannut, jollei voinut osoittaa periytymistä edeltävästä kuninkaasta. Tämän lisäksi kuningassukujen tuli periytyä Kaarle Suuresta, mikä osoittaa katolisen Euroopan ideologioiden vakiintumista Pohjolassa (Line 2007). Vaikka 1100-luku edustaa kuningasvallan instituution vakiintumista ja keskittymistä Ruotsin keskusmaakunnissa, järjestelmä ei ollut vakaa. Kuninkaat kamppailivat lähes säännönmukaisesti valtapyrkyreiden tai kapinallisten kanssa. Kruunusta kilpaili vain kaksi sukua, Sverkerit ja Erikit. Sekava vaalikuninkuusjärjestelmä tuskin rauhoitti vallansiirtymää, etenkin, kun svelaiset katsoivat olevansa äänillään etuoikeutettuja sinetöimään vaalikuninkuuden. Länsi- ja Itägötanmaalla taas oli omat keskinäiset eturistiriitansa.

Viikinkiajalta periytyvä hallintokulttuuri oli luultavasti vielä voimissaan 1000- ja 1100-luvun alun kristillistyvässä ja vakiintuvassa kuningasvallassa. Valtionmuodostuksen lähtökohdan ymmärtämisen kannalta katson sen avaamisen tärkeäksi. Kuninkaan tai päällikön lähelle muodostui seurue, muinaisnorjaksi hird. Sen jäsenet vastasivat verojen keräämisestä paikallisväestöltä ja näin saivat osinkonsa päällikön yhteispotista. Kuten Line huomioi (2007, 54) hird vertautuu myös Kiovan Rusin druzhina-seurueisiin, jotka lienevät peruja Rusien alkuperäisestä skandinaavisesta eliitistä. Jukka Korpela (1996) kuvailee kiovalaisten ruhtinaiden toimintaa 1000-luvun taitteen molemmin puolin mafia-vertauskuvin. Päälliköt laajensivat druzhina-seurueidensa avulla valtaansa sinne, missä sitä ei ollut tai heikompien päälliköiden alueille. Toimintalogiikka on voinut olla samanlaista lähes kaikkialla, missä legitimoitu keskusvalta ja byrokratia eivät vielä olleet vakiintuneita. Tämän vuoksi malli ei myöskään ollut keskusjohdolle kestävä, sillä sen ylläpito vaati ympäristössä olevan kyllin heikkoja tahoja, joita kohti hyökätä ja verottaa.

Kiovan Rus ja Novgorod

Kiovan Rusin hallinto muodostui skandinaavislähtöisen eliitin pohjalta, joka tunnetaan kantaisänsä mukaan Rurik-dynastiana. He luultavasti hallitsivat ensin Laatokanlinnaa tai Novgorodia, josta he onnistuvat 800-luvulla kampeamaan itsensä Kiovan hallitsijoiksi. Kaupunki oli merkittävä solmukohta viikinkien kauppareitin, Idäntien, varrella. Täältä he laajensivat valtaansa ja verotustaan edellä kuvatun druzhina-järjestelmän avulla muiden päälliköiden tai heimojen piiriin. Alkuun verotus oli vakiintumatonta, sotajoukot joutuivat alistamaan toistuvin retkin samoja heimoja lunnasveroille. Viikinkiliittolaisineen Kiovan Rusit pystyivät useaan otteeseen pakottamaan jopa Itä-Rooman keisarin maksamaan lunnasveroja, tehden ryöstöretkillään myös laajalti tuhoa 900- ja 1000-luvuilla. Rusin skandinaavinen eliitti slaavilaistui ja kristillistyi 1000-luvulle tultaessa.

Kristillisellä organisaatiolla oli roolinsa valtionmuodostuksessa myös Rusissa. Ruhtinaat perustivat kirkkoja ja luostareita. Korpela huomioi, kuinka uskonto oli yhtenäisyyttä luova tekijä siinä missä kansallisuus oli keskiaikaisittain vieras konsepti. Yhteisellä uskonnolla voitiin perustella rahvaalta kannetut verot, unohtamatta alussa mainittua kirkonoppineiden mahdollistamaa byrokratiaa. Line (2007) kiinnittää jonkin verran huomiota siihen kuinka ruotsalaiskuninkaat hakivat mainetta ja synninarmahdusta perustamalla ja tukemalla luostareita. Sama koskenee Rusin kuninkaita.

Rusin hallitsijoihin viitataan kirjallisuudessa omintakeisin käsittein, suomeksi ruhtinas-sanalla, englanniksi prinssi-sanalla. Todellisuudessa knjaz/knyaz on samaa protogermaanin kuningaz-juurta kuin germaaniset sanat konungr/könig/king, kuten Christian Raffensperger (2017) huomauttaa. Hänen mukaansa vääristymä syntyi, kun englantilaisdiplomaatit kuvailivat myöhemmän 1400-luvun Moskovan kuningaskunnan arvonimiä, verraten knjazeja englantilaisiin prinsseihin. Mielestäni tämä on tärkeää huomioida, kun hahmotellaan Rusin valtionmuodostusta. Puhumalla kuningaskunnasta, tai -kunnista, puretaan Rusien historiasta pois turhaa mystiikkaa. Rusien keskiajan historia kokonaisuudessaan nähdään usein keinotekoistesti osana toisenlaista itää, vastakohtana eurooppalaiselle lännelle. Korpela (mm. 1997) ja Raffensperger (2012) ovat molemmat korostaneet Rusien olleen alusta saakka osa eurooppalaista, tai läntistä järjestelmää, niin poliittisesti kuin uskonnollisesti. Uskonto, kulttuuri ja kauppavaikutteet virtasivat itä-länsi-akselia Rusissa. Tämä vuorovaikutus oli luultavasti vähintään yhtä vilkasta kuin yhteydet pohjoisesta etelään roomalais-kreikkalaisen valtakunnan kanssa. (Ks. myös ”Venäjän valtakunnan henkinen lähde” – varhaishistoriaviitteistä Putinin Ukraina-retoriikassa).

Vuosituhannen alun Kiovan Rus oli siis kuningaskunta, jonka hallitsijaeliittiin kuului moneen sukuhaaraan paisunut Rurik-dynastia. Kiovassa hallitsivat velikij knjazit, eli ylikuninkaat (suurruhtinaat). On eri asia, olivatko sukuyhteydet Rurik-dynastiaan todellisia, se oli muodollisuus, samoin kuin edellä käsitelty Kaarle Suuresta periytyminen skandikuninkaiden kelvollisuusehtona. (Ks. myös Ruhtinas ja ruhtinaan pojat – paljastavatko geenit Venäjän perustajana pidetyn Rurikin alkuperän?). Ruseilla oli monimutkainen perimysjärjestys. Suvun vanhinta miesjäsentä pyrittiin suosimaan Kiovaan ylikuninkaaksi. Kun perimys tapahtui, perijät vaihtoivat myös valtaistuimiaan Rusien tärkeysjärjestykseen asetetuissa kaupungeissa. Järjestelmä ei ollut vakaa ja ajan mittaan se hajosi.

Novgorod oli Rusin ydinalueesta kaukana, vaikka oli kaupunkina valtakunnan merkittävimpiä. Sen valtapiiriin kuului laaja alue. Luultavasti sen kyky verottaa tehokkaasti ydinalueensa ulkopuolella oli rajallinen. Pohjoisen sijainnin vuoksi knjazit pyrkivät siirtymään nopeasti kaupungista etelään, lähemmäksi Kiovassa häämöttävää valtaistuinta. Tämän, sekä vahvan kauppa-aseman vuoksi Novgorodiin alkoi muodostua paikallishallintoa. Kaupunkihallintoon liitetty vetshe-termi on kuitenkin instituutiona kyseenalainen ja vaikeasti määriteltävissä. Ilmeisesti se oli suurkauppiaiden dominoima väestönkokous, jolla oli lukumäärällistä valtaa sekä kyky äänestää tietyistä asioista. Valta vaikuttaisi jakautuneen vaihdellen kaupunkilaisten äänestämien virkamiesten (hallinnollinen posadnik sekä sotilaallinen tsyjastnik), suurkauppiaiden, arkkipiispan ja kuninkaiden välillä (Korpela 1997). Novgorod halutaan myös usein nähdä vahvasti autonomisena tai itsenäisenä osana Rusia sen irtaannuttua järjestelmästä, jossa Kiova asetti sinne knjazin 1100-luvun alussa. Vaikuttaisi siltä, että Novgorod oli silti riippuvainen knjazien sotilaallisesta voimasta.  Lisäksi 1200‑luvun alussa Vladimir-Suzdalin kuningaskunnasta (nykyisen Moskovan alueella) tuli ylikuninkaan valtapaikka, joka toi vallan ytimen huomattavasti lähemmäs Novgorodia. Se on kuitenkin totta, että Kiovan Rusin yhtenäisyys oli 1200-luvun alussa olematonta ja valtakamppailut sukuhaarojen välillä kiivaita. Valtionmuodostus Rusissa siis taantui paikoin jo melko keskittyneestä hajanaisemmaksi, mikä ei merkittävästi poikennut vuosituhannen alun osalta muiden kuningaskuntien ajoittaisista sekasorroista.

Suomen alueet naapureiden valtapolitiikan kohteena

Lopuksi tarkastelen miten Ruotsi ja Novgorod ulottivat valtaa tai vaikutustaan nykyisen Suomen alueille. Toisen vuosituhannen alun Suomessa luultavasti oli erilaisia sukulaisuus- tai klaaniverkostoihin pohjautuvia liittoumia, ehkä lyhytkestoisia päällikkökuntiakin. Ne tuskin kykenivät laajojen alueiden hallintaan. Varallisuuserot olivat pieniä, mutta jonkinlaisen eliitin voidaan myöhäisrautakaudella tulkita olleen olemassa (esim. Raninen 2007: 21). Vallankeskittymisprosessin alkamisen puolesta ei puhu se tosiasia, ettei aineistossa ole todettavista eliitin hallitsemia asutusyksikköjä, johon liittyisi varustusta ja käsityötuotantoa. Kaupungeista ei voida puhua, kun hädin tuskin pystytään varmistumaan siitä, oliko myöhäisrautakaudella vielä kyliäkään. Suomessa ei kuitenkaan vaikuta olleen kykyä aloittaa vallan keskittämistä, mikä usein tapahtui vastareaktiona kristinuskon tulolle ja potentiaalisen valloituksen uhatessa. Esimerkiksi Virossa kyettiin johtamaan organisoitunutta vastarintaa, vaikka 1200-luvun taitteen ristiretkissä virolaisia ahdistivat niin saksalaiset ritarikunnat, tanskalaiset, ruotsalaiset kuin novgorodilaisetkin.

Miekkalähetyksen sijaan kristinusko löysi jalansijaa Suomessa rauhanomaisen lähetystoiminnan myötä. Yksi varhaisimmista tunnetuista kirkoista Ravattulan Ristimäessä ajoittuu 1100-luvulle. Kauppaan aktiivisesti osallistuneet suomalaiset ja hämäläiset epäilemättä törmäsivät kristinoppiin retkillään, mutta kauppareitit toivat myös ulkomaiset lähetysmiehet maahan. Gotlannilla lienee ollut tässä välityksessä tekemistä Itämeren keskeisenä kauppapaikkana.

Eerikin ristiretken osalta on helpointa yhtyä tulkintaan siitä, ettei se juuri eronnut viikinkiperinteiden mukaisista ryöstelyretkistä, oli se sitten ledung-järjestelmään nojautuva tai ei. Mielestäni sitä saattoi motivoida Eerik IX:n tarve saada lojaaleja hird-miehiä ryöstösaaliin lupauksella. Ruotsalainen kuningas 1100-luvulla todellakin tarvitsi väkivoimaa ympärilleen. Tästä huolimatta Eerik kaatui vallankaappauksen uhrina hallittuaan alle viisi vuotta.

Mari Isoaho (2017) näkee venäläiskronikoissa kirjatut hyökkäykset hämäläisiksi tulkittujen jäämien maille samanlaisina viikinkiperinteiden mukaisina ryöstöretkinä. Olivathan tekijöinä muutaman passuksen mukaan nuoret ruhtinaat, joilla oli edelleen sukuyhteyksiä viikinkeihin. Korpela (2014) katsoo retkien pääasiallisen motivaation olleen orjienhankinnassa, mihin Isoaho ei yhdy. Isoaho ei myöskään puolla perinteistä tulkintaa siitä, että retket palvelivat Novgorodin valtaintressejä, joka oli saattaa hämäläiset Novgorodin verolle. Isoahon kritiikki Korpelan lähteiden käytössä ja viittauksissa saattaa olla perusteltua, sillä samoista tapahtumista kerrotaan eri kronikoissa. Eri kronikoista suomalaisiin kansoihin liittyvien merkintöjen yhteenlasku tuottaa tuloksia, jossa sama tapahtuma on kirjattu kahteen tai useampaan kronikkaan. Toisaalta Isoahon perustelut eivät myöskään täysin vakuuta. Isoahon mielestä jäämien retki karjalaisia vastaan, jossa otettiin ihmisiä vangiksi, ei kerro välttämättä heidän osallisuudestaan ihmiskauppaan. Tämä siksi, koska hänen perustelunsa mukaan hämäläiset eivät olisi voineet myydä vankejaan orjamarkkinoita hallitsevalle Novgorodin välikäsille. Korpela kuitenkin käsittelee kirjansa alussa laajalti Itämeren alueen orjamarkkinoita, ennen kuin hän käsittelee kronikoiden jäämi-mainintoja. Hän on löytänyt uskottavia viitteitä siitä, että ihmiskauppaa harjoittivat alueella lähes kaikki, ja Novgorodin lisäksi eri välikäsiä ja markkinoita oli alueelta löydettävissä. Mikseivät hämäläiset olisi ryöstäneet ihmisiä itselleen orjiksi? Korpela ei ainakaan näe sen voineen olla kannattavaa pohjoisen vähätuottoisessa maataloudessa. (Korpela 2014; Isoaho 2017)

En itse näkisi Novgorodin ihmiskaupan tai vallan intressien olleen ristiriidassa keskenään. Hämäläiset eivät olleet kronikoiden mukaan passiivinen osapuoli. He hyökkäilivät esimerkiksi karjalaisten kimppuun, jotka olivat jo pidempään olleet Novgorodin kanssa liitto- tai verotussuhteessa. Häme oli siis Novgorodille rauhaton naapuri tultaessa 1100-luvulle. Se tuli pyrkiä lyömään vaarattomaksi ja ryöstämään puhtaaksi tai asettamaan verolle. Kuninkaat tai nuoret ruhtinaat tarttuivat retkiin hanakasti, koska saattoivat näin kasvattaa druzhinaansa ja siten vaikutusvaltaansa niin Novgorodin kuin Rusien sisäpolitiikassa. Orjat, verotus tai muu ryöstösaalis taas olisivat olleet kauppamielisille novgorodilaisille mieleen. Etenkin tultaessa 1100-luvulle oikkupäisten novgorodilaisten suosioon pääseminen saattoi vaatia Novgorodin kuninkailta tai sellaisiksi pyrkiviltä ponnisteluja, jotka palvelivat kaupungin valtiollisia (eli kaupallisia tai verotuksellisia) intressejä. Isoahon (2017) näkemys siitä, että retket olisivat rus-eliitin skandiperinteen mukaisia nuorten sotaretkiä vailla laajempia poliittisia tarkoitusperiä on siis mielestäni kontekstiperusteiltaan kapea.

Suomen hallinnan lopullisesti sinetöivät kuitenkin ruotsalaiset Hämeen ristiretkensä myötä. Ristiretkellä oli paavillinen siunaus vuoden 1237 bullassa Uppsalan arkkipiispalle. Tämä oli ottanut ensin yhtyettä paaviin, koska ruotsalaisten käännyttämät hämäläiset olivat hylänneet katolisen uskonsa, kuten paavi kuvailee ”ristin vihollisten vaikutuksesta”. Nyt heitä vastaan lähteville ruotsalaisille luvattiin palkinnoksi ristiretkianeet. Uskon, että ristivihollisilla tässä voidaan hyvinkin viitata novgorodilaisiin. Kronikkaansa mukaillen he olivat kymmenen vuoden sisään suuresti Hämettä ryöstäneet ja hävittäneet. Tallaisen hävityksen jälkeen heillä on saattanut olla tavoitteena pitää hämäläiset lieassaan, esimerkiksi liittolaistensa karjalaisten avulla. Ulla Moilanen (2021) on väitöskirjassaan tunnistanut Hämeen tutkituista kalmistoista aiemmin tuntemattomia kaksois- tai joukkohautauksia sekä uudelleenanalysoinut esimerkiksi Valkeakosken Toppolanmäen tunnettua joukkohautaa 2/1936. Yhtä useamman vainajan sisältäneitä hautoja on laajalta aikajaksolta, mutta jonkinlainen ajallinen keskittymä 1200-luvun kohdilla on havaittavissa. Hänen mukaansa ajan levottomuus on voinut olla yksi selittävä tekijä poikkeaville hautauksille, samoin viilenevän ilmaston aiheuttamat katovuodet sekä epidemiat. Kaikki edellä mainitut ilmiöt voivat olla vuorovaikutuksessa ja muodostaa tapahtumaketjuja, jossa esimerkiksi nälänhätä johtaa epidemioihin ja konflikteihin. Myös konfliktit voivat johtaa resurssipulaan ja niin edelleen. Moilasen tulkinnan mukaan lasten yhteishautaukset saattaisivat mieluummin selittyä epidemialla kuin konfliktilla, mutta jos novgorodilaiset todella hävittivät Hämettä kronikkapassuksen väittämän mukaan kokonaisvaltaisesti, eivät lapsiuhritkaan olisi poissuljettuja.

Hämeen ristiretki ajoitetaan Eerikinkronikassa vuosille 1248–49, mutta se on perustellusti kyseenalaistettu. Ristiretkeä väitetysti johtanut Birger Jaarli kävi silloin sisäpoliittista kamppailua Norjan suunalla. Jos oletetaan primäärikronikan kertomuksen paikkansa pitävyys ruotsalaisten, suomalaisten ja hämäläisten hyökkäyksestä Nevalle Novgorodin alueelle vuonna 1240, olisi sekin todiste siitä, että tässä vaiheessa ruotsalaisilla oli hämäläisiin ristiretken tuoma hallintaote. Lena Huldén (2004) ei näe Rusin joutumisesta mongolivalloituksien kohteeksi relevanssia bullan ristivihollisen määrittelyssä, koska paavi ei tiennyt mongolien hyökkäävän Rusien Rjazaniin loppuvuodesta 1237. Kirje on kuitenkin päivätty 9.12.1237, joten ei ole täysin varmaa, etteikö Oka-joen varrella tuhoja tekevästä ja vaikuttavan kokoisesta mongoliarmeijasta olisi jo kantautunut kauppareittejä pitkin tietoja Euroopan hoveihin. Ruotsalaiset saattoivat haistaa veren jo Hämeen ristiretken ajoitusta miettiessään ja viimeistään 1240, jos ainoastaan primäärikronikassa mainittu Nevalle tehty retki pitää paikkansa.                     

Mielestäni mongolivalloituksien geopoliittiselle merkitykselle ei anneta kirjallisuudessa tarpeeksi huomiota. Nykyisen Ukrainan alueella tai sen lähistöllä sijaitsevat valtakeskukset kokivat suuria väestötappioita tai tuhoutuivat, toisin kuin koskemattomaksi jäänyt pohjoinen Novgorod. (Fenell 1983, 89–90). Sen kuningas Alexander Nevski (lisänimi edellä mainitun Neva-retken kukistamisesta) saa mongolien vasallina yliherruuden suhteessa muihin Rusien hallitsijoihin.  Seikka saattaa vaikuttaa irralliselta, mutta haluan kiinnittää huomion siihen mahdollisuuteen, että Novgorodin uusi asema saattoi vaikuttaa seuraaviin Suomen alueen kannalta relevantteihin asioihin:

1) Geopoliittisesti kaupunkivaltion luoteisista, pohjoisista ja koillisista raja-alueista tuli kiinnostavampia, sillä siellä kaupunki ei sekaantuisi muiden mongolivasallien asioihin, mikä olisi saattanut johtaa rangaistustoimiin.

2) Kiovan ja Tšernihivin kaltaiset vanhat valtakeskukset kärsivät niin pahoin, että Novgorodille tai tulevaisuudessa sen naapurissa kehittyvälle Moskovan kuningaskunnalle ei ollut vuosikymmeniin Rusin sisällä poliittista vastavoimaa. Tämä oletettavasti näkyy edelleen nykypäivän geopolitiikassa. Argumenttini kiteytyy siihen, että mongolivalloitukset saattoivat lisätä niin Ruotsin kuin Novgorodin kiinnostusta itäisen Itämeren alueille, Suomi mukaan lukien, mikä kiihdytti niiden välistä kamppailua 1200- ja 1300-luvuilta lähtien lähes jatkuvaksi.

Kristinusko vakiintui Varsinais-Suomeen viimeistään 1100-luvun lopulla. Piispanistuin siirtyi Nousiaisista Koroisiin paavin vuoden 1229 lupakirjeen jälkeen. Lisäksi 1200-luvulla vaikuttaisi olevan ruotsalaisen maallisen vallan vakiintumisesta varmoja merkkejä, jotka näkyvät erityisesti Liedon Vanhalinnassa. Ajoitukset ovat epävarmoja, mutta Vanhalinnalta on löydetty merkittävä määrä keskiaikaisia rakennusjäänteitä. Keskiaikaiseen sotilasvarustamiseen viittaavat esimerkiksi 1200-luvulle ajoittuvat aaltoreuna- ja kolmiohevosenkengät sekä ruotsalaisten Suomeen tuoman varsijousen panssarinuolenkärjet. Aktiivisin vuosisata keskiajalla vaikuttaa olevan 1200-luku, sillä sen jälkeen ajoitettavat löydöt hiipuvat. (Luoto 1984 79; 139–150). Myös Koroistenniemeltä on löytynyt keskiaikaisia hevosenkenkiä (Immonen 2018, 308) ja alueelta on myös löydetty panssaroituja nuolenkärkiä, joiden on jopa tulkittu viittaavan paikalla käytyyn taisteluun. Yksi kärjistä oli taittuneena lähellä kirkon seinää, minkä lisäksi kärkiä ei ole tutkimuksissa havaittu keskittyneen mihinkään tietylle alueelle, mikä voisi viitata niiden hukkuneen taistelussa. Joka tapauksessa panssarinuolenkärjet kertovat varsijousen merkityksestä keskiaikaisessa varustautumisessa. (Harjula 2018, 200–201)

Ruotsin valtaneuvosto luovuttaa 1483 Turun piispalle Vanhalinnan vierestä kartanon: ”widh gambla husith” (DF 2271). Voitaisiinko Vanhalinnan kruunutilan perustaminen yhdistää Ruotsin vallan alkuun Suomessa ja Linen (2007) mainitsemiin husaby-kuningaskartanoihin? Husaby-kartanot ilmeisesti liittyivät varhaisen kuningasvallan hallinta- ja verotusjärjestelmään. Vastaavalla nimityksellä tulee tunnetuksi myös Hämeen ristiretken jälkeen perustettu Tavastehus. Maallinen valta tuskin muodosti tukikohtia mahdollisesti vihamieliseen maahan ilman verotusintressejä. Silloin varustetut mäkilinnat olisivat luontevia paikkoja, joiden yhteyteen perustaa kuninkaankartano hallinnon ja verotuottojen suojaksi. Turun linna luultavasti syrjäytti Vanhalinnan maallisen hallinon keskuksena 1300-luvun taitteessa. Birger Jaarlin nuorin poika Bengt sai kuninkaaksi nousseelta Maunu-veljeltään Suomen herttuakunnan 1284 ja edusti nyt alueella kuninkaan sijasta korkeinta maallista valtaa. Vuoden 1287 testamentissaan hän mainitsi velkaantuneensa Suomen asioiden hoitamisesta ja toivoi niiden tulevan maksetuksi herttuakunnan tuloista (Engström). Olisi houkuttelevaa yhdistää tämä Turun linnan perustamisvaiheeseen kastellileirinä, joka on usein ajoitettu 1280-luvulle. Koroisilla ja Vanhalinnalla siis on suhteellisen samankaltainen merkitys ruotsalaisen vallan muodostumisessa keskiajalla. Ne olivat jo ennestään käytössä olleita paikkoja, joihin soveltui rakentaa maallinen tai kirkollinen tukikohta. Kun ne eivät enää olleet sijainniltaan tai olosuhteiltaan edullisia, niiden toiminnoille haettiin korvaajaa lähempänä Aurajoen suuta.

Tässä artikkelissa asetin tavoitteeksi ymmärtää Suomen alueilla kamppailua käyneiden keskiaikaisten valtioiden valtiomuodostusta. Pyrin antamaan lukijalle käsitystä siitä, minkälaisista ja -asteisista valtionmuodostumista oli kyse, kun Ruotsi ja Rus-Novgorod aloittivat keskinäisen valtakamppailunsa itäisessä Fennoskandiassa. Niiden valtionmuodostuksessa on yhtymäkohtia, kuten hird/druzhina järjestelmä, sekä ajoittainen keskittymisen ja hajaantumisen ei-lineaarinen kehittyminen. Tultaessa 1200-luvulle Ruotsi oli kuitenkin Rusia yhtenäisempi. Novgorod ei ehkä ollut Rus-hallitsijoista riippumaton tai itsenäinen kaupunkivaltio, kuten usein annetaan ymmärtää. Mongolivalloituksien jälkeen 1200-luvulla se oli vasta tulossa voimansa tuntoihin. Tämä saattoi siltikin riippua paljolti Rusien sisäpolitiikasta sekä siitä, minkälaisen rusilaisen hallitsijan novgorodilaiset saivat sotilaalliseksi voimakseen. Suomen Ruotsiin kytkeytymisen osalta olen pyrkinyt esittämään tiiviisti prosessin vaiheita ja motiiveja, jotka mielestäni ovat liitettävissä valtionmuodostuksen käsitteeseen. Olen myös ottanut kantaa joihinkin aihepiirin kiistakohtiin, jos minulla on ollut tarjota asiaan perusteltuja näkökulmia.

———

Kirjoittaja on lähitulevaisuudessa maisteriksi valmistuva Suomen historian pääaineopiskelija.

Kirjallisuus ja lähteet:

DF 2271. 1483. Diplomatarium Fennicum. (http://df.narc.fi/)

Engström, Sten. ei pvm. ”Bengt Birgersson”. urn:sbl:18481, Svenskt biografiskt lexikon. Noudettu 20. joulukuuta 2022 (https://sok.riksarkivet.se/sbl/mobil/Artikel/18481).

Fennell, John. 1983. The Crisis of Medieval Russia 1200-1304. London: Longman.

Harjula, Janne, Sonja Hukantaival, Visa Immonen, Tanja Ratilainen, Kirsi Salonen, ja Auli Bläuer, toim. 2018. Koroinen: Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys.

Huldén Leena. 2004. Itärajan vartijat. 1, Keskiaika. Espoo: Schildt.

Korpela, Jukka. 1996. Kiovan Rus: keskiajan eurooppalainen suurvalta. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.

Korpela, Jukka. 2014. Idän orjakauppa keskiajalla: ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Line, Philip. 2007. Kingship and State Formation in Sweden 1130-1290. Vsk. 27. Carol Stream: BRILL.

Luoto, Jukka. 1984. ”Liedon Vanhanlinnan mäkilinna”. Suomen muinaismuistoyhdistys, Hki.

Moilanen, Ulla. 2021. ”Variations in Inhumation Burial Customs in Southern Finland (AD 900–1400): Case Studies from Häme and Upper Satakunta”. Turun yliopisto, University of Turku. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8631-6

Raffensperger, Christian. 2012. Reimagining Europe Kievan Rus’ in the Medieval World. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Raffensperger, Christian. 2017. The Kingdom of Rus’. Kalamazoo, Michigan ; ARC Humanities Press.