Ulla Moilanen
Suomen happamassa maaperässä palamaton luu maatuu keskimäärin noin tuhannessa vuodessa, mutta maaperän paikallisista ominaisuuksista tai muista syistä johtuen maatuminen voi olla tätä hitaampaa tai nopeampaa. Kosteat ja vetiset olosuhteet edesauttavat säilymistä, mutta vaikka palamaton luu säilyy esimerkiksi suossa hyvin, eivät suo-olosuhteet ole hyvät DNA:n säilymisen kannalta. Kuivassa ja viileässä – esimerkiksi kirkkojen lattioiden alla – olosuhteet ovat sopivia jopa vainajan muumioitumiselle.
Pronssikoruista liukenevat kuparisuolat säilyttävät orgaanista ainesta. Sen vuoksi pronssisten rannerenkaiden tai sormusten sisällä on saattanut säilyä luuta, vaikka luuranko olisi muilta osin maatunut. Joskus hyvä säilyvyys voi yllättää: Hollolan Kirkailanmäestä löydettiin 1978 ristiretkiaikainen naisen hauta, jossa hiukset olivat säilyneet niin hyvin, että kampaus oli erotettavissa. Ilmeisesti pääkallon alla ollut paarien poikkipuu on valmistettu lehtipuusta, jolla on ollut konservoivia ominaisuuksia.
Poltettaessa luiden sisältämä vesi ja orgaaninen aines häviää, ja samalla luiden kemiallinen koostumus muuttuu. Siitä syystä palanut luu säilyy palamatonta paremmin. Suomen kivikautinen luumateriaali on pääasiassa palanutta, mutta ihmisruumiin kovin osa – hammaskiille – saattaa säilyä jopa kivikaudelta palamattomana.
Kirjallisuutta:
Hirviluoto, A-L. 1986. Uutta tietoa rautakauden hiusmuodista. Iskos 6: 37-44.
Lahti, E. 2004. Murusia pöydällä: Palanut ihmisluu osteologisen tutkimuksen kohteena. Arkeologipäivät 2003: 27-34.
Taavitsainen, J-P. 1997. Suomen esihistorialliset palamattomat luuaineistot. Vuorinen, H.S. & Vala, U. (toim.) Vanhojen luiden kertomaa: 52-61 Helsinki University Press, Helsinki.
KALMISTOPIIRI 