Minkälaisia arkeologisia todisteita meiltä löytyy totemismista, erityisesti karhutotemismista varsinkin kivikauden jälkeen? – Lukijan kysymys
Karhun myyttinen ja yliluonnollinen olemus on tuttu käsite niin muinaisten kuin nykyistenkin alkuperäiskansojen kulttuureissa. Karhu on usein tulkittu toteemieläimeksi, ja esimerkiksi suomalaisessa kansanperinteessä karhun on nähty polveutuvan jumalista ja ihmisten taas karhusta (Sarmela 2006). Subarktisen vyöhykkeen metsästäjä-kalastaja-keräilijöiden onkin yleisesti tulkittu palvoneen karhua totemistisena jumalhahmona, jonka metsästyksessä on nähtävissä uskonnollisen rituaalin piirteitä (Halinen 2015: 114). Tästä karhunpeijaisina tunnetusta metsästysrituaalista on säilynyt myös paljon tietoa kansanrunoudessa (esim. Piludu 2019; Siikala 2012; Sarmela 2006; Siikala 1993). Subarktisen ja suomalais-ugrilaisen karhuperinteen rinnalla voimme viimeistään rautakaudelle tultaessa nähdä myös hieman toisenlaisen karhutotemismin, jossa karhu nähdään voiman ja rohkeuden, mutta myös naisellisen hedelmällisyyden symbolina (Kirkinen 2019: 72; Kivisalo 2008; Sarmela 2006). Tämä perinne liittyy skandinaaviseen soturikulttiin.
Ensimmäiset kirjalliset lähteet karhunpeijaisista löytyvät niin kutsutusta Viitasaari-tekstistä. Kyseinen lähde on kirjoitettu 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa, ja se sisältää kertomuksen metsästäjistä, jotka valmistautuvat karhun kaatoon ja järjestävät juhlat, nk. ”karhun häät” kaadetulle karhulle (Sarmela 2006). Juhlan aikana karhun hampaat poistettiin rituaalisin menoin ja jaettiin miesten kesken. Tämä symboloi niin karhun kaatoa kuin eläimen voimaa ja statusta (Piludu 2019: 260–261). Jotta karhun jälleensyntyminen voitiin varmistaa, vietiin karhun kallo ja luut pyhään, karhulle varattuun paikkaan, jossa kallo ripustettiin kallohonkaan (Sarmela 2006: 5). Siperian jukagiirien karhuntapporituaaliin kuuluu vielä tänäkin päivänä tämän kallon palauttaminen pyhälle paikalle, jossa kallon suunta asetetaan länteen, laskevan auringon suuntaan, missä varjojen maailman uskotaan sijaitsevan (Willerslev 2007: 130-131). Näin karhun sielu palautetaan ikuisen uudelleensyntymisen kehään.
Vaikka karhutotemismi näkyy vahvasti suomalaisessa kansanrunoperinteessä, ei totemismista ole suoria todisteita arkeologisesta aineistosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ilmiö olisi voinut olla läsnä myös esihistoriallisella ajalla. Jotta voisimme tavoittaa muinaisen ihmismielen ilman kirjallisia lähteitä, täytyy maailmaa katsoa ”esihistoriallisin silmin”, animistisen maailmankuvan kautta. Animismilla tarkoitetaan yleisesti sielu-uskoa, eli kaikella elollisella (esim. metsä, joki, eläimet) sekä elottomalla (esim. esineet, kalliot) voidaan nähdä olevan sielu (tai henkiolento). Totemismi onkin hyvin vahvasti yhteydessä animistiseen ajatteluun, koska eläimillä nähdään olevan sielu ja usein tietty eläin voidaan nähdä esimerkiksi esi-isänä ja myyttisenä yliluonnollisena toimijana – tai jopa jumalolentona (Sarmela 2006).
Karhu kivikauden arkeologisissa aineistoissa
Ihmisillä on tapana symbolisoida ja materialisoida uskomusmaailmaan liittyviä käsitteitä eli asioita, jotka ovat tärkeitä tai pyhiä. Näinpä meidän tulisi nähdä karhu tai siihen liittyvä symbolismi myös muinaisissa esineissä tai kohteissa. Tästä näkökulmasta onkin hieman erikoista, että Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu vain kolmessa kohteessa, kun taas hirveä esittäviä kuvia on lukematon määrä (Lahelma 2008). Norjan Alta-vuonossa sijaitsee noin aikavälille 4200–3600 eaa. ajoitettuja kalliokaiverruksia, joissa karhu esitetään moneen otteeseen mm. karhunmetsästyksen yhteydessä. Karhunmetsästystä kuvaavissa kuvissa onkin monia mielenkiintoisia piirteitä: eräässä paneelissa karhu on esimerkiksi kuvattu hyvin suurikokoisena. Tätä karhua metsästää ryhmä ihmisiä, joiden joukossa on yksi aseeton henkilö – ehkä samaani, joka on pyrkinyt varmistamaan karhunkaadon rituaalisoinnin (Helskog 1999: 90). Norjalainen arkeologi Knut Helskog (1999) on tulkinnut Altan kalliopiirroksissa kuvatun karhun myös kulkevan talviunen aikaan ylisen ja alisen maailman välissä samaanin tavoin.
Kalliotaiteen lisäksi karhu on kuvattu erilaisissa esineissä. Koko Fennoskandian alueelta tunnetaankin 26 karhunpääveistosta, jotka pitävät sisällään niin vasarakirveitä, tikareita kuin lusikoita (Carpelan 1974). Suurin osa näistä löydöistä ajoittuu myöhäiselle kivikaudelle, ja niistä muutama on löytynyt myös Suomesta. Perinteisen tulkinnan mukaan nämä kirveisiin kuvatut eläimet saattaisivat olla esimerkiksi yhteisön toteemieläimestä (Carpelan 1974).
Karhu on toisinaan läsnä myös esihistoriallisilta asuinpaikoilta talletetussa luuaineistossa. Pääpiirteissään tämä aineisto on kuitenkin pieni, ja saattaisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että karhun jäänteet ovat saaneet erityisen kohtelun verrattuna muihin saaliseläimiin (Helskog 2012: 217). Ehkä karhua onkin metsästetty aina. Karhunkaato on vain tarvinnut rituaalisen toimenpiteen, jotta tämän totemistinen toimijuus ei vahingoittuisi. Suomen arkeologisessa aineistossa varhaisin merkki karhusta on Lapin Soklin mesoliittiselle kivikaudelle ajoitetulta asuinpaikalta. Tältä noin 10 000 vuoden taakse ajoittuvalta kohteelta löydettiin syksyllä 2019 palanut karhun sormiluu, jota ei kuitenkaan vielä toistaiseksi ole radiohiiliajoitettu (Museovirasto Arkeologiset kenttäpalvelut, Facebook-julkaisu 19.02.2020). Soklin rinnalla yksi mielenkiintoisemmista karhunluulöydöistä Suomesta on Kouvolan Käyrälammelta vuonna 1987 löytynyt noin 600 palaneen luun keskittymä, joka löytyi suuren kiven ympäriltä kolmesta keskittymästä. Kohteen tutkinut arkeologi Timo Miettinen (2012) on teettänyt nuoreksi yksilöksi määritellyn karhun luista ajoituksen, joka ajoittaa ne noin 8000 vuoden ikäisiksi. Löytökontekstinsa perusteella kohde voi hyvinkin olla merkki karhunmetsästysrituaalista.
Pääsääntöisesti kivikaudelle ajoittuvat karhun luulöydöt ovat kuitenkin muutamien luiden keskittymiä, ja koostuvat lähes aina kämmenen ja sormen luista. Tämä löytöaineisto voisi viitata taljoihin, sillä jo kivikaudella hautausperinteeseen on mahdollisesti kuulunut vainajan kääriminen eläimen turkkiin (ks. esim. Nilsson Stutz 2003: 304). Käärimällä vainaja eläimen turkkiin, tälle luotiin mahdollisesti nk. ”toinen nahka”, joka on voinut esimerkiksi symboloida saattajaeläintä, joka varmistaisi vainajan matkaamisen tuonpuoleiseen (Kirkinen 2019; Siikala 1993).
Metallikausien karhu Suomessa
Suomen pronssikaudelta ei tunneta karhuun viittaavaa löytöaineistoa. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että Suomen pronssikausi on huonosti tunnettu ja esimerkiksi pronssikautisia asuinpaikkoja on paikallistettu melko vähän. Suomen alueen ulkopuolella karhu ja karhusymbolismi kuitenkin kuuluvat myös pronssikauden löytöaineistoon. Esimerkiksi Länsi-Siperiasta löytyy pronssikautiseen okunevo-kulttuuriin liitetty kalliomaalaus nimeltään The Sun Eater of Tom (Ernits 2010). Kyseisen kuvan on tulkittu esittävän kosmista metsästystä, jossa alkukantainen hirviö (tässä yhteydessä karhu) syö auringon. Suomalaisessa kontekstissa vastaava tapahtuma voitaisiin nähdä esimerkiksi Kalevalasta tutusta myyttisessä Hiiden hirven hiihdossa. Vastaavasti Suomestakin tunnettu karhunsyntymyyttikin kuuluu laajaan kansainväliseen myyttikompleksiin, ja kertomuksia taivaasta laskeutuneesta ja sieltä karkotetusta karhusta tavataan myös Siperian metsästäjäkansoilla (Sarmela 2006).
Rautakaudelle tultaessa karhun jäänteitä ja karhuun liittyvää esineistöä ilmaantuu taas Suomestakin tutkittuihin hautoihin. Hautausten yhteydessä on löytynyt mm. karhuntaljoja, hampaita ja kynsiä/sormia, mutta myös pronssisia karhunhammasriipuksia (Kirkinen 2019). Näitä riipuksia tunnetaan Suomesta hieman yli sata kappaletta, joista suurin osa on löydetty Lounais-Suomesta joko polttohaudoista tai ruumishaudoista niin yksittäisinä kappaleina kuin monen hampaan rivistöinä (Kivisalo 2008). Mielenkiintoista kyllä, kaikki ruumishautauksista löytyneet pronssiriipukset ovat kuuluneet naispuolisille henkilöille kun taas karhun kynsiä tai hampaita tunnetaan niin miesten kuin naistenkin haudoista (Kivisalo 2008: 266 – 268). Yksittäisiä koruja on todennäköisesti pidetty kaulakoruina ja hampaiden ryhmiä mahdollisesti naisten lantiolla.
Siinä missä pronssiset karhunhammasriipukset on liitetty naisten hautauksiin, on rautakautisista polttohautauksista (300–1000 jaa.) dokumentoitujen karhuntaljojen tulkittu edustavan Skandinaaviseen perinteeseen kuuluvaa soturikulttia ja soturin vaatetusta. Tämä ajatus pohjaa karhuntaljoja kantaviin berserkkeihin, joiden on kuvattu omaavan karhumaisia voimia (Raninen & Wessman 2015; Pentikäinen 2007: 24–25). Skandinaavisessa mytologiassa ja saagoissa karhu yhdistetäänkin usein maskuliiniseen voimaan ja rohkeuteen (Sarmela 2007). Rautakautisissa ruumishautauksissa (600–1400 jaa.) karhuntaljat voidaan tulkita myös metsästäjä-kalastaja-keräilijöiden läsnäoloksi sekä heidän muinaiseen traditioonsa kääriä vainaja villieläimen turkkiin (Kirkinen 2019).
Keskiajalle tultaessa karhunkynsiä löytyy myös kätköinä rakennusten perustuksista (Herva & Ylimaunu 2004). Esimerkiksi erään 1600-luvulle ajoitetun torniolaistalon perustushirsien välistä löydettiin yhdeksän karhunkynttä (Herva & Ylimaunu 2004: 24). Kristillisen hautaustavan vakiinnuttua karhuun liittyvä symbolismi katoaa pääsääntöisesti hautakonteksteista. Kovasta yrityksestä huolimatta kirkko ei kuitenkaan pystynyt täysin kitkemään karhuun liittyviä uskomuksia. Esimerkiksi vuonna 1640 piispa Rothovius tuomitsi suomalaisten karhurituaalit, jossa ”miehet joivat olutta karhun kallosta muristen karhun kaltaisesti, uskoen tämän tuovat heille metsästysonnea” (Haavio 1967: 15; Pentikäinen 2005: 107–109), kun taas niinkin myöhään kuin 1800-luvulla ortodoksinen kirkko on erikseen kieltänyt karhuntaljan käytön hautausten yhteydessä pakanallisena ja katolisena perinteenä (Kirkinen 2019: 61). Kirkko on myös kristillistänyt karhuntaljojen käyttöä asettamalla niitä esimerkiksi alttarin edustalle matoiksi. Tästä huolimatta karhunpeijaisissa suoritettavat rituaalit jatkuvat kuitenkin Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka (Siikala 2012: 380–389).
Vaikka esittelemäni aineisto on ajallisesti erittäin pitkältä jatkumolta, en näe tätä ongelmana tulkittaessa uskonnollisia ja rituaalisia toimintoja, sillä uskomusjärjestelmät saattavat hyvinkin olla pitkäkestoisin ja vakain kulttuurinen ilmiö (Fogelin 2007). Täten myös tietyt rituaalit, kuten karhunpeijaiset, voisivat olla esimerkki tällaisesta pitkäkestoisesta ja vakaasta ilmiöstä. Arkeologisen aineiston perusteella näyttää vahvasti siltä, että esimerkiksi karhun myyttinen ja totemistinen toimijuus kulttuurisena ilmiönä jatkuu esihistorialliselta historialliselle ajalle (pois lukien Suomen pronssikausi). Vaikka myyttisiin narratiiveihin syntyy vuosituhansien aikana muutoksia, vaikuttaa karhun asema olleen samantapainen eri aikoina. Tämänkaltaiset jatkumot saattavat selittyä kognitioon liittyvillä mekanismeilla – meillä on esimerkiksi automaatio ajatella karhu pyhänä ja totemistisena. Näinpä myös modernissa maailmassa esiintyy edelleen karhun perimmäistä olemusta kuvaavaa symboliikkaa ja totemismia. Karhu tavataankin milloin koristamassa jääkiekkojoukkueen logoa, milloin symboloimassa voimaa tai esimerkiksi suomalaisen oluttölkin kyljessä kuvaamassa suomalaisen (olut)kulttuurin esi-isää.
Vastaus: Tomi Kuljukka, Helsingin yliopisto
Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia muihin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.
Lähteet:
Carpelan, C. 1974. Hirven- ja karhunpääesineitä Skandinaviasta Uralille. Suomen Museo 1974: 29 – 88
Ernits, E. 2010. On the Cosmic Hunt in North Eurasian Rock Art. Folklore 44: 61 – 76.
Fogelin, L. 2007. The Archaeology of Religious Ritual. Michigan: Department of Anthropology and Sociology, Albion College, Albion.
Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. 2015. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus.
Haavio, M. 1967. Suomalainen mytologia. Porvoo: WSOY
Helskog, K. 1999. The Shore Connection. Cognitive Landscape and Communication with Rock Carvings in Northernmost Europe. Norwegian Archaeological Review 32(2): 73-94.
Helskog, K. 2012. Bears and Meanings among Hunter-fisher-gatherers in Northern Fennoscandia 9000 – 2500 BC. Cambridge Archeological Journal 22(2): 209 – 236.
Herva, V-P. & Ylimaunu, T. 2004. Modernisaation jäljet pohjoisessa. Tornion kaupunkiarkeologiset kaivaukset 1996-2002. SKAS I/2004: 20 – 24.
Kirkinen, T. 2019. Between skins. Animal Skins in the Iron Age and Historical Burials in Eastern Fennoscandia. Helsinki: University of Helsinki.
Kivikoski, E. 1965. Magisches Fundgut aus finnischer Eisenzeit. Suomen museo: 22–35.
Kivisalo, N. 2008. The Late Iron Age Bear-Tooth Pendants in Finland: Symbolic Mediators between Women, Bears, and Wilderness? Temenos 44(2): 263 – 91.
Lahelma, A. 2008. A Touch of Red. Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings. Iskos 15. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
Manninen, A. 1953. Kangasniemen historia I. Pieksämäki.
Miettinen, T. 2012. Kymenlaakson esihistoriallinen kehitys. Teoksessa: Kaukiainen, Y. (toim.) Kymenlaakson historia I: 32 – 79, 438. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Nilsson Stutz, L. 2003. Embodied Rituals & Ritualized Bodies: Tracing Ritual Practices in Late Mesolithic Burials. Acta Archaeologica Lundensia 8(46).
Pentikäinen, J. 2007. Golden King of the Forest: the lore of the northern bear. Helsinki: Etnika.
Piludu, V.M. 2019. The Forestland’s Guests. Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism. Helsinki: University of Helsinki.
Sarmela, M. 2006. The Bear in the Finnish Enviroment: Discontinuity of Cultural Existance. [https://sarmela.net/_files/200000206-8a5af8b549/bear-cult.pdf]
Siikala, A-L.-Leena 1993. Suomalainen Shamanismi. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Siikala, A-L. 2012. Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Willerslev, R. 2007. Soul Hunters. Hunting, Animism and Personhood Among the Siperian Yukaghirs. Berkeley, Los Angeles & London: University of California Press.
KALMISTOPIIRI 