Timo Muhonen, Ulla Nordfors, Minerva Piha, Janne Rantanen & Jasse Tiilikkala
Vuonna 2021 tutkimusryhmämme teki arkeologisia inventointeja muutamilla Etelä-Savossa, Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa sijaitsevilla historiallisilla karhunpeijaisrituaalipaikoilla. Vuonna 2023 saimme jatkaa hanketta hieman laajemmalla alueella Keski-Suomen Kulttuurirahaston ja Kainuun Kulttuurirahaston apurahojen turvin. Projektimme tavoitteena on tutkia kohteita, joilla kansanperinteen ja/tai paikannimen perusteella on mahdollisesti tapahtunut karhunpeijaisrituaalien viimeinen vaihe: rituaalisesti pyydetyn ja yhteisissä pidoissa syödyn karhun kallon puuhun nostaminen. Kesällä 2024 teimme kenttätöitä Kainuussa ja talven 2024–2025 aikana valmistuu raportti Kainuun kohteiden tutkimuksista. Kesällä 2025 kenttätyöt jatkuvat Keski-Suomessa.
Karhunpeijaisperinne oli tärkeä osa suomalaista pyyntikulttuuria ja kansanuskoa. Siihen liittyneillä rituaaleilla varmistettiin muun muassa jatkuva metsästysonni. Perinnettä on pidetty juuriltaan esihistoriallisena, sillä vastaavia rituaaleja tunnetaan monilta pohjoisen havumetsävyöhykkeen kansoilta. Edes 1600-luvun puhdasoppisen luterilaisuuden aikakausi ei onnistunut kitkemään karhunpeijaisia suomalaisten uskomus- ja tapaperinteestä. Vanhimmat kirjalliset maininnat rituaaleista ovat 1600-luvulta, mutta yksityiskohtaisempia kuvauksia ja kansanrunoja on tallennettu 1700–1900-luvuilla, sillä perinne jatkui paikoin aina 1800- ja 1900-luvun taitteeseen asti.
Rituaalinen karhunpyynti sisälsi eri vaiheita. Nämä olivat karhunpesälle lähtö, karhun kaataminen, kaadetun karhun tupaan tuonti, itse peijaisjuhlat ja viimeisenä karhun kallon nostaminen tätä tarkoitusta varten varattuun mäntyyn tai kuuseen. Eri vaiheet toteutettiin kalevalamittaisten kansanrunojen säestäminä. Kunnioittavasti tehtävä karhun kallon ylös oksistoon – kansanrunon mukaan ”puuhun puhtaaseen, petäjään pehmiiseen” – ripustaminen sisälsi ajatuksen karhun hyvittelystä ja palauttamisesta alkukotiinsa taivaaseen, jossa se oli myytin mukaan aikanaan syntynyt. Rituaalinen karhunmetsästys tunnetaan kohtalaisen hyvin muistiin merkitystä kansanperinteestä ja kirjallisista lähteistä, mutta sitä on tutkittu Suomessa arkeologisesta näkökulmasta melko vähän. Uskomuksilla on kuitenkin usein myös materiaalinen ulottuvuutensa, mikä pitää paikkansa karhunpeijaisperinteenkin osalta. Tämä tarkoittaa sitä, että rituaalien paikoilta voidaan löytää arkeologista aineistoa, joka kertoo osaltaan aikansa uskomuksista.
Arkeologiselta kannalta helpointa on tavoittaa rituaalisen karhunpyynnin viimeinen vaihe, paikka, jossa karhun kallo on nostettu puuhun. Vaikka itse puut ovat useimmiten jo aikaa sitten kaatuneet ja lahonneet, on osa niiden sijaintipaikoista edelleen löydettävissä maastosta. Niiltä paljastuvaa arkeologista aineistoa tutkimalla voidaan päätellä mm. peijaisperinteen ikään liittyviä seikkoja. Lisäksi on mahdollista löytää piirteitä peijaisiin kuuluneista uskomuksista, joista ei ole jäänyt jälkiä muuhun lähdeaineistoon kuten suulliseen kansanperinteeseen.
Etelä-Savossa, Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa tarkastimme vuonna 2021 yhteensä 16 kohdetta (Moilanen et al. 2022). Niistä osa valikoitui historiallisten lähteiden ja perimätiedon, osa paikannimistön perusteella. Suoria todisteita karhunpeijaisrituaaleista kohteilla oli niukasti, ja esimerkiksi karhujen luut olivat aikojen kuluessa joko hävinneet, maatuneet tai tulleet kuljetetuksi pois paikoilta. Kuitenkin parilta kohteelta löytyneet 1700–1800-lukujen kolikot saattaisivat periaatteessa liittyä karhurituaaleihin tai pyhälle paikalle jätettyyn maksuun, kun paikalta on viety pois karhun luita. Hieman yllättäen yhdeltä kohteelta paljastui myös vanhemmalle rautakaudelle ajoittuva kääntöjalkasolki, jota ei kuitenkaan voinut yhdistää karhurituaaleihin (Piha & Moilanen 2022).
Kesällä 2024 tarkastimme yhteensä seitsemän kohdetta Kainuussa. Yksi kohteista oli Kuhmon Jonkerin Nuottivaaran karhukuusikko, jonka kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kävi valokuvaamassa vuonna 1915. Paulaharjun käydessä paikalla puissa oli vielä ”pari kolme kontion vaalennutta kalloa, viimeisinä muistoina entisestä metsän kunnioittamisesta.” Kuusikon sijainti oli pysynyt talon väellä hyvin muistissa. Osa isoista puista oli kuitenkin kaatunut ja osa huonokuntoisista puista oli kaadettu. Laskimme yhden kaadetun puun vuosirenkaat, joiden perusteella puu on ollut yli satavuotias. Näinkin vanha puu on kuitenkin ollut vasta pieni Paulaharjun käydessä paikalla 109 vuotta aiemmin. Pystyssä olevat puutkin vaikuttivat sen verran nuorilta, että ne eivät ole voineet olla Paulaharjun näkemiä ”tuuheita ukkovaarin kuusia”. Muistitieto karhunkallopuiden sijainnista oli kuitenkin niin vahva, että paikka oli luultavasti oikea. Ehkä paikalla kasvavat puut ovatkin alkuperäisten karhukuusien jälkeläisiä. Nuottivaaran karhukuusikko osoittaa joka tapauksessa hyvin, miten kansanperinteellä on merkittävä rooli rituaalipaikkojen tunnistamisessa. Arkeologisina kohteita tällaiset paikat ovat kuitenkin haastavia, sillä fyysisten jäänteiden säilyneisyys voi olla heikko ja paikkojen maisema muuttuu ajan myötä.
Lähteet:
Manninen, A. 1953. Kangasniemen historia I. Pieksämäki.
Moilanen, U., Muhonen, T. Piha, M., Rantanen, J. & Tiilikkala, J. 2022. Historiallinen karhunpeijaisrituaali ja karhunkallomännyt arkeologisina kohteina. SKAS 1/2022: 21–44.
Piha, M. & Moilanen, U. 2022. Nuoremman roomalaisajan kääntöjalkasoljet Suomen kielitilanteen näkökulmasta – Tapausesimerkkinä löytö Hirvensalmelta. In: Oodeja Mikalle – Odes to Mika – Оды Мике: Festschrift for Professor Mika Lavento on the occasion of his 60th birthday, edited by P. Halinen, V. Heyd & K. Mannermaa. MASF 10, pp. 221-230.
Uusi Suometar 23.5.1881. DIGI – Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.
KALMISTOPIIRI 