Liisa Kunnas
Syksyllä 2024 ilmestynyt Arkkitehtuurimme vuosituhannet on vaikuttava ja näyttävä teos, sekä sisällöltään että kooltaan (312 sivua). Kirja oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana ja on tätä kirjoitettaessa ehdolla Vuoden Historiateos -palkinnon saajaksi. Kirjan on kirjoittanut Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen. Valokuvaaja Aleks Talven upeat kuvat puolestaan luovat teoksesta viehättävän katseltavan ja kosketeltavan esineen. Suurikokoisina, usein koko sivun tai aukeaman laajuisina painetut valokuvat maisemista, rakennuksista ja yksityiskohdista ovat vaikuttavia ja täydentävät sujuvaa tekstiä. Kuvien monipuolinen aihepiiri kattaa kaikenlaista sekä ajassa että paikassa aina arkeologisista kohteista 2000-luvun metroasemiin ja Lapista Etelä-Suomeen. Valokuvien lisäksi kuvituksena on muutamia kaavioita ja karttoja.
Yleisesityksiä Suomen arkkitehtuurin historiasta ovat kirjoittaneet aiemmin sekä arkkitehdit että taidehistorioitsijat (esim. Wickberg 1959; Helander & Rista 1987; Nikula 1993). Edeltävät aihepiiriä käsittelevät teokset toki mainitaan. Muutenkin sekä vanhaa että uutta arkkitehtuurin historian, nykypäivän ja tulevaisuuden tutkimusta tuodaan kirjassa esiin kiitettävästi. Kirjan teksti on myös varustettu lähdeviittein, joten mistä vaan kirjan aihepiiristä kiinnostunut lukija löytää lähdekirjallisuudesta tarvittaessa lisälukemista.
Kirjan nimessä huomio kiinnittyy välittömästi lupaukseen vuosituhansien mittaisen ajan käsittelystä, ja vieläpä ”loppuun” asti. Arkkitehtuuri-sanaan liitetty possessiivisuffiksi on tarkoituksellinen tyylikeino, muistuttaen vanhasta tavasta nimetä tietokirjoja (esim. Z. Topeliuksen Boken om vårt land/Maamme kirja, 1878; tai A. M. Tallgrenin Tietojemme rajoilta historiassa, 1921). Ilmaisu asettaa kirjoittajan osaksi samaa ryhmää kuin hänen oletettu lukijakuntansa suhteessa käsiteltävään objektiin. Savolainen käy läpi myös tätä ”kuviteltujen yhteisöjen” tematiikkaa ja kansallisvaltioiden kytkeytyneiden käsitteiden kuten Suomen ja suomalaisuuden historiallista monisäikeisyyttä.
Arkeologilukija innostuu paitsi vuosituhansien ja alun ja lopun teemoista, myös takakansitekstin maininnasta, jossa kerrotaan kyseessä olevan ensimmäinen yleisesitys Suomen alueen arkkitehtuurista koko sen noin 10 000 vuoden mittaiselta olemassaololta. Kirjan nimen herättämiä ensivaikutelmia voi myös miettiä siltä kantilta, että kun arkeologi ilahtuu esihistoriallisen rakentamisen esiin nostamisesta, arkeologiaa tuntemattomalle lukijalle päällimmäisenä voi herätä hämmästys siitä, mitä vuosituhansia sitten tapahtunutta rakentamista Suomessa on.
Aiemmille arkkitehtuurin historian esityksille onkin ollut tyypillistä, ettei esihistoriallisen ajan rakentamista käsitellä juuri ollenkaan ja keskiaikaisista rakennuksistakin lähinnä edelleen maan pinnalla näkyviä. Suomalaisesta arkkitehtuurista puhuttaessa painopiste on tavallisesti muutamassa viimeisimmässä vuosisadassa, ja erityisesti 1900-luvussa. Arkkitehtuurimme vuosituhansissa syitä tämän taustalla avataan: Suomi on modernin arkkitehtuurin maa, eli suurin osa olemassa olevista rakennuksista on korkeintaan 1900-luvulta. Siihen puolestaan ovat vaikuttaneet monet historialliset tekijät. Suomi on myöhään kaupungistunut ja teollistunut harvaanasuttu maa, jossa myöskään rakennetun ympäristön kerroksellisuutta tai vanhoja rakennuksia ei perinteisesti ole arvostettu. Eikä arvosteta vieläkään, jos jotain voi päätellä nykyhetken purkuaallosta, joka vie mennessään pian 1900-luvunkin rakennuksetkin. Kirjoittaja yhdistää purkuepidemian suomalaisten ”allergiaan vanhaa ja kulunutta kohtaan” (s. 269), joka taas myöskin on seurausta myöhään ja nopeasti tapahtuneesta kaupungistumisesta ja vaurastumisesta ja siihen kytkeytyvästä materialismin estetiikasta.
Muun kuin ammattiarkkitehtien suunnitteleman rakentamisen arvostukseen ja sen historian kirjoittamiseen on myös vaikuttanut itse arkkitehtuurin määritelmä. Esihistoriallista, tai myöhempääkään kansanomaista eli vernakulaaria, arkkitehtuuria ei ole luettu osaksi rakennustaidetta tai tunnettujen arkkitehtien suunnittelemaa kansallisomaisuutta. Myös näitä rakennusperinnön arvotuksen näkökantoja historiallisessa perspektiivissä käsitellään kirjassa ansiokkaasti. Voi sanoa, että arvostuksen, suojelun, purkamisen ja ylipäätään rakennettuun ympäristöön liittyvien kulttuuriperintöprosessien trendit, syklit ja ongelmat ovat kirjan läpileikkaava teema.
Esihistorian sisällyttäminen laajenevaan arkkitehtuurin käsitteeseen selittyy myös historioitsija- ja arkeologitaustaisen Savolaisen kiinnostuksella arkeologian tutkimushistoriaan ja metodologiaan yhdistettynä hänen ammattitaitoonsa arkkitehtinä. Suomalaisessa arkeologiassa esihistoriallinen rakentaminen on ollut pitkään muiden tutkimusaiheiden varjossa. Osittain syynä on varmasti Suomen maaperäkemiallinen ominaispiirre eli happamuus, joka tuhoaa orgaanisen aineen nopeasti. Koska Suomessa on aina pääasiassa rakennettu puusta, on talojen jäänteitä esihistorialliselta ajalta säilynyt vain poikkeusoloissa. Suurin osa esihistoriallisesta rakennetusta ympäristöstä ja rakennustyypeistä on siis jäljettömiin kadonnutta. Kivikauden rakentamisen osalta tutkimuksessa alettiin vasta 1990-luvulla kunnolla tunnistaa asumuspainanteita eli kivikautisten talojen pohjia. Myös kulttuuriset ja tutkimushistoriasta kumpuavat seikat kuten ajatus kivikauden elämästä ”liikkuvana” ja asumuksista kevyinä ja tilapäisinä on vaikuttanut kivikauden asumusjäänteiden tunnistamiseen. Esihistorialliset kivirakenteet koostuvat lähinnä erilaisista röykkiöistä ja latomuksista. Vaikka jotkut niistä saattavat olla esimerkiksi jätinkirkkojen tapaan melko massiivisia, ei niitä kuitenkaan ole tutkittu samaan tapaan kuin megaliittista arkkitehtuuria joissain Euroopan osissa. Tosin myös megaliittisen arkkitehtuurin käsite tuntuu olevan laajenemassa ja ylipäätään metsästäjä-keräilijöiden rakentaminen kiinnostaa (esim. Andrews & Macdonald 2022; Bradley 2024).
Kirjassa tuodaan hyvin esiin arkeologian menetelmiä ja tutkimustraditioita, joiden avulla vähäisistä jäänteistä voidaan rekonstruoida menneisyyden materiaalista todellisuutta, liittyy se sitten rakennuksiin tai muuhun kulttuuriin. Tällaista yleistajuista kuvausta varsinkaan Suomen kivikauden rakentamisesta ja asumusten jäänteistä ei ole koskaan aiemmin julkaistu, vaikka aihetta onkin sivuttu osana yleisesityksiä (esim. Huurre 1998; Haggrén et al. 2015).
On tunnettua, että esihistorian ominaispiirteet tekevät siitä vaikean yleistajuistamisen kohteen: Pitkissä ajanjaksoissa ei erotu ihmisiässä käsitettäviä yksittäisiä tapahtumia eikä myöskään yksilöitä, joiden äänen ja kokemuksen voisimme tavoittaa. Varsinkin kivikauden todellisuutta ja sen sisältämää kulttuurista monimuotoisuutta on mahdoton kunnolla tavoittaa sirpaleisen ja sattumanvaraisesti säilyneen materiaalisen aineiston perusteella. Nykyhetkessä aineistoista tehty arkeologinen tulkinta tasapainoilee väistämättä analogioihin ja epäsuoraan aineistoon nojaavan mielikuvituksen ja epistemologisen todisteanalyysin välillä. Kaikkea tätä on kuitenkin käsitelty kirjassa erinomaisesti. Savolainen onnistuu rakentamaan eheän ja mielenkiintoisen kokonaisuuden, vaikka samalla lukijaa muistutetaan siitä miten rakentaminen on aina ollut dynaamista. Kehitystä ja innovaatioita on tapahtunut sielläkin, missä emme voi niitä arkeologisen aineiston kautta tavoittaa. Jatkuvuutta taas edustavat tuhansia vuosia käytössä olleet traditiot, joista rautakaudella tuhat vuotta sitten alkanut hirsirakennusperinne elää edelleen perinteisenä suomalaisena rakennustapana.
Sekä esihistoriallisista rakennuksista että monumentaaliarkkitehtuurista lukiessa arkeologilukija huomaa, että tekstistä on sen monipuolisuudesta huolimatta jouduttu selvästi jättämään paljon pois. Siksi tulee tunne, että tarvetta ja kiinnostusta olisi kokonaiselle kirjalle, joka keskittyisi pelkästään Suomen esi- ja varhaishistorian arkkitehtuurin historiaan ja rakennusarkeologian menetelmiin ja mahdollisuuksiin. Varsinkin uuden tiedon koko ajan karttuessa voi toivoa, että sellainenkin jossain vaiheessa kirjoitetaan.
Kirja etenee pääpiirteissään kronologisesti alkaen viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen mannerjäätikön vetäytymisestä nykyisen Suomen alueelta ja ensimmäisistä asumuksista ja päättyen kaiken loppuun ympyrän sulkeutuessa (ks. jäljempänä). Kronologisen kehyksen sisällä sisältö on jaettu kuuteen temaattiseen kokonaisuuteen, joissa rakentamista ja rakennusperintöä tarkastellaan suhteessa erilaisiin vaikuttaviin ja motivoiviin tekijöihin (esim. ”Pohjoisen elinkeinot ja perinteinen rakentaminen” tai ”Modernismien ja fossiilisen arkkitehtuurin vuosisata”).
Matka keskiajan kylistä ja maaseudun perinnerakentamisesta kaupunkisuunnittelun ja kaupungistumisen historiaan, kirkkoihin, linnoihin ja teollisuusrakennuksiin osoittaa hyvin sen, miten rakentamisen ja arkkitehtuurin historia kertoo asumisesta ja elämisestä ja sitä kautta muun muassa geopolitiikassa, elinkeinoissa, yksityisen ja julkisen käsitteissä, tilan kokemisessa ja vallan manifestaatioissa tapahtuneista muutoksista. Rakentaminen ja rakennettu ympäristö on kaikkialla, kaikilla elämän osa-alueilla ja välttämätöntä elämälle. Kirjan viimeinen lause muistuttaakin, että ”arkkitehtuuria ei voi paeta” (s. 297).
1800-luvulta eteenpäin kirja on arkkitehtuurin historian lisäksi myös arkkitehtien historiaa, ja sekä arkkitehtikoulutuksen alkua että keskeisiä arkkitehtejä ja ikonisia rakennuksia käsitellään. Kirja kääntyy myös sisäänpäin tarkastelemaan niitä mekanismeja, jotka nostavat tiettyjä rakennuksia symboliseen asemaan tai ihmisiä ”tähtiarkkitehdeiksi”. Ylipäätään teosta voi kiittää siitä, ettei mitään käsitettä, itse arkkitehtuurista alkaen, ole pidetty itsestäänselvyytenä vaan niiden historiaan ja merkityssisältöihin pureudutaan kriittisesti. Ihan kaikkialla arkkitehtuurijargonia ei kuitenkaan ole selitetty auki, tai asioiden käsittely tapahtuu hieman väärässä järjestyksessä. Esimerkiksi sivulla 167 Helsingin ulkopuolelle kaavoitettua Kulosaaren huvilakaupunginosaa luonnehditaan ”sitteläiseksi”, mutta Camillo Sitten ajatuksiin pohjaava uusromantiikka esitellään vasta myöhemmin sivulla 197. Toki voi olettaa, että tämänkaltaiseen kirjaan tarttuvalla on jonkinlainen perussanaston tuntemus.
Kirjan kantavana rakenteena on, kuten edellä todettiin, kertomus muuttuvista merkityksistä ja arvostuksen kohteista. Monet nyt arvossa pidetyt rakennusperinnön helmet on joskus koettu pikemminkin laiminlyödyiksi raunioiksi, purettaviksi röttelöiksi tai rakennusjätteeksi. Historiallisten analogioiden kautta lukijalle muistutetaan uudestaan ja uudestaan, että se mitä me nyt pidämme rumana, tarpeettomana tai purettavana, voi tulevaisuudessa olla harmiteltua ja kaivattua kadonnutta kulttuuriperintöä. Purkamista, tarpeetonta ylikorjaamista ja finanssikapitalismin hallitsemaa rakennuspolitiikkaa kritisoidaan myös ympäristönäkökulmista, ja rakentamisen päästöt ja vaikutukset ekosysteemeille ja koko planeetalle tuodaan esiin.
Yhteiskunnan ja ihmisten lyhytnäköisyys korostuu pohdinnoissa siitä, miten nyt arvostusta nauttivat tai perinteisenä pidetyt asiat ovat oikeastaan joskus olleet paheksuttuja ja radikaaleja. Tulevaisuuden itsestäänselvyydet ja lainsuojaamat käytänteet rakennusperinnön ja ympäristön suojelussa (tosin suojelun sijaan kirjoittaja suosittelee puhuttavan kokonaisvaltaisesta rakennushoivasta) ovat todennäköisimmin niitä, jotka tällä hetkellä ovat ”ajatuksia ja aloitteita, jotka nyt tuntuvat valtaosan mielestä oudoilta, pöyristyttäviltä, radikaaleilta tai jopa laittomilta” (s. 189).
Arkkitehtuurin arvostuksesta käytävä julkinen keskustelu ja suuren yleisön mielipiteet pyörivät hyvin usein rumuuden ja kauneuden kokemisen ympärillä: Noin neljä-viisikymmentä vuotta vanhat rakennukset koetaan rumiksi ja niistä halutaan päästä eroon, kun taas tarpeeksi vanhoilla tai vanhan näköisiksi suunnitelluilla uusilla rakennuksilla on omat ihailijakuntansa (ks. esim. Uotila 2025). Kirjassa muistutetaan siitä, että subjektiivinen kokemus rumuudesta ei ole paras tapa arvottaa rakennuksia, varsinkin kun yleinen esteettinen maku tuntuu kulkevan sykleissä. Liian lähellä historiassa oleva, josta on omakohtaista kokemusta, oli se sitten muoti, hiustyyli tai rakennustapa, näyttää tunkkaiselta ja rumalta, kun taas tarpeeksi kaukaiseen kohdistuu esteettistä nostalgiaa.
Vaikkapa 1800-lukuun kohdistuva esteettinen nostalgia ei kuitenkaan yleensä ota huomioon sitä, miten meidän silmäämme kauniin koristeellinen on vaatinut maailman, jossa oli halpaa käsityötä ja jyrkät erot yhteiskuntaluokkien välillä: Kaikki haluaisivat elää Bridgerton-maailmassa käyskennellen kauniissa rakennuksissa hienoissa monimutkaisissa puvuissa, mutta kukaan ei halua olla se, jonka raataminen sen mahdollistaa. Ymmärtämättömyys menneisyyden sosiaalisen eriarvoisuuden vaikutuksesta siihen, mitä oli mahdollista tehdä, ja miksi vanha rakennettu ympäristö vaikuttaa olevan nykyaikaista huolellisemmin tehtyä ja koristeellisempaa on osaltaan vaikuttanut jopa salaliittoteorioihin (ks. ”Tartarian Empire” – Uskomaton salaliittoteoria arkkitehtuurin historiasta).
Kirjan luultavasti terävintä ja tuoreinta antia on viimeisen luvun pamflettimainen teksti arkkitehtuurin nykyhetkestä ja tulevaisuudesta, velvollisuuksista ja vastuista ja rakentamisen ja politiikan kiinteistä yhteyksistä. Kirjoittajalle tyypillinen poleeminen tai jopa ärhäkkä argumentoinnin tapa pilkahtelee läpi koko kirjan, mutta hänen äänensä tulee selvimmin esiin loppuosassa. Epilogissa selviää myös, mihin alaotsikon alusta loppuun loppu viittaa: Seuraavan mannerjäätikön saapumiseen, joka viimeistään tuhoaa Suomen kamaralta kaiken, elleivät ilmastonmuutos, luontokato tai jokin muu katastrofi ehdi ensin.
Kirjaa voi pitää onnistuneena tietokirjana ja yleisesityksenä sekä suurelle yleisölle että arkkitehtuurin ja rakennetun perinnön parissa työskenteleville. Kirjan temaattinen laajuus on sekä vahvuus että heikkous: Vaikka kokonaisuus on eheä, käsiteltäviä asioita on niin paljon, että sisällön käsittäminen kerralla on hankalaa, jolloin kirjan luvut tuntuvat kuin itsenäisiltä teoksilta. Siksi kirja toimii hyvin myös käsikirjamaisessa käytössä, oppikirjana ja lähdeteoksena.
Arvosteltu teos:
Savolainen, Panu & Talve, Aleks 2024. Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun. Turku: Sammakko.
Kirjallisuutta:
Andrews, B.A. & Macdonald, D.A. (toim.) 2022. More Than Shelter from the Storm: Hunter-Gatherer Houses and the Built Environment. Gainesville: University Press of Florida. https://doi.org/10.2307/j.ctv2t8b7bc
Bradley, R. 2024. Monumental Times. Pasts, Presents, and Futures in the Prehistoric Construction Projects of Northern and Western Europe. Oxford & Philadelphia: Oxbow.
Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. 2015. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus.
Helander, V. & Rista, S. 1987. Suomalainen rakennustaide. Helsinki: Kirjayhtymä.
Huurre, M. 1998. Kivikauden Suomi. Helsinki: Otava.
Nikula, R. 1993. Rakennettu maisema. Suomen arkkitehtuurin vuosisadat. Helsinki: Otava.
Uotila, M. 2025. Miksi on alun alkaen sallittu ruman rakentaminen? Lukijan mielipide. Helsingin Sanomat 13.1.2025. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010955189.html Luettu 15.1.2025.
Wickberg, N.-E. 1959. Byggnadskonst i Finland. Helsingfors: Söderström.
FT Liisa Kunnas on arkeologian historian ja kulttuuriperinnön tutkija, joka työskentelee Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella.
KALMISTOPIIRI 