Onko hautojen tai hautakammioiden avaamisen yhteydessä riski saada mikrobitartuntoja? Suojautuvatko arkeologit mahdollisia tartuntoja vastaan hautoja avatessaan? – Lukijan kysymys
Arkeologisista ja historiallisista ihmisjäännöksistä on mahdollista tunnistaa erilaisia taudinaiheuttajia, joita etsitään erityisesti muinais-DNA-analyysin ja paleoproteomiikan menetelmien avulla (ks. esim. Nordfors & Paasikivi 2025a; 2025b). Bakteereista tutkimuksissa on tunnistettu muun muassa ruttoa aiheuttava Yersinia pestis, lepraa aiheuttava Mycobacterium leprae sekä kuppaa aiheuttava Treponema pallidum (esim. Bos et al. 2011; Majander et al. 2020; Mendum et al. 2013; Schuenemann et al. 2023). Viruksista puolestaan on tunnistettu esimerkiksi isorokkoa aiheuttavaa Variola-virusta ja erilaisia parvoviruksia (Mühlemann et al. 2020; Toppinen 2021).
Useimmat mikro-organismit tarvitsevat elääkseen kosteutta, ravinteita ja suhteellisen vakaita lämpötilaolosuhteita. Hautaympäristöt eivät yleensä tarjoa tällaisia olosuhteita. Arkeologisista jäännöksistä havaitut mikro-organismit ovatkin pääsääntöisesti kuolleita ja niiden geneettinen materiaali on pitkälle hajonnutta. Näin ollen ne eivät ole merkittävä riski tutkijoille. Poikkeuksen voivat kuitenkin muodostaa itiömuotoja tuottavat mikrobit, kuten pernaruttoa aiheuttava Bacillus anthracis –bakteeri. Sen itiöt voivat säilyä maaperässä elinkelpoisina vuosikymmeniä tai jopa pidempään (ks. Moilanen & Paasikivi 2023). Käytännössä pernaruttoaltistus arkeologisissa tutkimuksissa edellyttäisi tilannetta, jossa maaperää kaivettaisiin paikassa, johon on suhteellisen hiljattain – esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana – haudattu pernaruttoon kuolleiden eläinten ruhoja. Kuvattu tilanne olisi äärimmäisen harvinainen ihmisjäännösten tutkimusten yhteydessä. Jotkut mikrobit voivat säilyä elinkelpoisina hyvin pitkiä ajanjaksoja erityisen kylmissä ympäristöissä, kuten ikiroudassa ja jäätiköillä (esim. Smith et al. 2004; Wu et al. 2022). Tällaisia ympäristöjä ei kuitenkaan esiinny Suomessa.
Arkeologisissa jäännöksissä on yleensä säilynyt hyvin vähän DNA:ta. Usein vain alle 1% DNA:sta on peräisin tutkittavasta yksilöstä itsestään ja loput on kontaminaatiota ympäristöstä. Taudinaiheuttajia näytteet sisältävät tätäkin vähemmän. Tämän takia edes sellaisista jäännöksistä, joiden tiedetään historiallisten lähteiden perusteella liittyvän tiettyyn tautiin, ei aina onnistuta eristämään taudinaiheuttajia. Esimerkiksi Euroopassa kaikista ruttojoukkohautojen vainajista ei ole pystytty eristämään Yersinia pestis -bakteeria (esim. Wiechmann et al. 2010).
Arkeologisissa konteksteissa voi kuitenkin esiintyä muita bakteereja, sieniä ja homeita, joiden itiöiden hengittäminen ei välttämättä ole terveellistä. Tällaiset mikrobit liittyvät kuitenkin yleensä hautaympäristöön itseensä, ei niinkään ihmisjäännöksiin. Tunnettu esimerkki on maaperässä yleisesti esiintyvän, jäykkäkouristusta aiheuttavan Clostridium tetani -bakteerin itiöt. Hautauksia tutkivat arkeologit käyttävät usein suojapukuja, käsineitä ja hengityssuojaimia, jotka suojaavat erilaisilta mikrobeilta. Varusteiden ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole tutkijoiden suojaaminen taudinaiheuttajilta, vaan tutkimuskohteen suojaaminen nykyajan biologiselta kontaminaatiolta. Suojavarusteet estävät modernin DNA:n ja proteiinien siirtymisen arkeologisiin näytteisiin ja ne ovat tärkeitä, sillä pienikin kontaminaatio voi vääristää tutkimustuloksia.
Vastaus: Bioarkeologian dosentti Ulla Nordfors
Kirjallisuutta:
Bos, K. I., Schuenemann, V. J., Golding, G. B. et al. 2011. A draft genome of Yersinia pestis from victims of the Black Death. Nature 478: 506–510. https://doi.org/10.1038/nature10549
Majander, K., Pfrengle, S., Kocher, A. et al. 2020. Ancient bacterial genomes reveal a high diversity of Treponema pallidum strains in Early Modern Europe. Current Biology 30(19): 3788–3803.e10. https://doi.org/10.1016/j.cub.2020.07.058
Mendum, T. A., Schuenemann, V. J., Roffey, S. et al. 2014. Mycobacterium leprae genomes from a British medieval leprosy hospital: towards understanding an ancient epidemic. BMC Genomics 15: 270. https://doi.org/10.1186/1471-2164-15-270
Moilanen, U. & Paasikivi, S. 2023. Esihistoriallisten tartuntatautien ja epidemioiden tutkimusmahdollisuudet Suomessa. Ennen ja nyt – Historian tietosanomat 2/2023. Kulkutautien historiaa: 5–18. https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.125929
Mühlemann, B., Vinner, L., Margaryan, A. et al 2020. Diverse Variola virus (smallpox) strains were widespread in northern Europe in the Viking Age. Science 369: eaaw8977. https://doi.org/10.1126/science.aaw8977
Nordfors, U. & Paasikivi, S. 2025a. Proteiinien tutkimus täydentää muinais-DNA:sta saatavaa tietoa. Teoksessa: Nordfors, U. & Meriluoto, M. (toim.) Muinais-DNA: Avain menneisyyteen: 262–281. Tietolipas 298. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Nordfors, U. & Paasikivi, S. 2025b. Muinais-DNA osana terveyden ja sairauden monitieteistä arkeologista tutkimusta. Teoksessa: Nordfors, U. & Meriluoto, M. (toim.) Muinais-DNA: Avain menneisyyteen: 174–203. Tietolipas 298. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Schuenemann, V., Singh, P., Mendum, T. G. et al. 2013. Genome-wide comparison of medieval and modern Mycobacterium leprae. Science 341: 179–183. https://doi.org/10.1126/science.1238286
Smith, A.W. Skilling, D.E., Castelloet, J.D. et al. 2004. Ice as a Reservoir for Pathogenic Human Viruses: Specifically, Caliciviruses, Influenza Viruses, and Enteroviruses. Medical Hypotheses 63, 4: 560–66. https://doi.org/10.1016/j.mehy.2004.05.011
Toppinen, M. 2021. Parvoviral genomes in human soft tissues and bones over decades. Doctoral dissertation. University of Helsinki. http://hdl.handle.net/10138/324787
Wiechmann, I., Harbeck, M., & Grupe, G. 2010. Yersinia pestis DNA Sequences in Late Medieval Skeletal Finds, Bavaria. Emerging Infectious Diseases 16(11) https://doi.org/10.3201/eid1611.100598
Wu, R., Trubl, G., Taş, N. et al. 2022. Permafrost as a potential pathogen reservoir, One Earth 5,4: 351-360. https://doi.org/10.1016/j.oneear.2022.03.010
KALMISTOPIIRI 