Suomen esihistorian tuntemattomat kielet

Minerva Piha

Suomalaisessa arkeologiassa ja historiallisessa kielitieteessä oli vuosikymmeniä vallalla niin kutsuttu jatkuvuusteoria, jonka kulmakivenä pidettiin arkeologisen ja kielellisen jatkuvuuden korrelaatiota. Jatkuvuusteorian näkemys oli, että koska Suomen arkeologinen aineisto todisti materiaalisen kulttuurin jatkuvuudesta kivikaudesta historialliseen aikaan, myös suomen ja saamen kielten kantamuoto oli Suomessa jo kivikaudella, viimeistään tyypillisen kampakeramiikan aikaan (noin 4100–3500 eaa.) (esim. Carpelan 1999) tai jopa mesoliittisella ajalla (esim. Nuñez 1987).

Tyypillistä kampakeramiikkaa käyttäneen väestön suomensukuisuutta kannattaneet tutkijat arvelivat Suomessa olleen mesoliittisella ajalla ja varhaiskampakeramiikan käyttöaikana jotain tuntematonta kieltä puhunutta väestöä, jonka kielestä ei nykytutkimuksen avulla voida tietää mitään. Carpelan (1999) tosin ehdotti Nuñezin (1987) hengessä, että tuo tuntematon kieli on saattanut olla uralilainen kantakieli, josta suomikin periytyy. Mitään kielellisiä todisteita ei näiden teorioiden perustaksi esitetty.

Kun erityisesti suomen ja saamen kielihistoriallinen tieto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, jatkuvuusteoreettinen argumentointi alkoi rakoilla. Monet kielitieteilijät (esim. Aikio & Aikio 2001; Häkkinen 2010a) ovat todenneet, ettei arkeologinen jatkuvuus merkitse kielellistä jatkuvuutta. Uralilaisten kielten kronologia määritetään nykyään huomattavasti kivikautista nuoremmaksi indoeurooppalaisten kielten kronologian avulla (esim. Kallio 2006; Häkkinen 2009). Samalla todettiin myös lainasanatodisteisiin ja itämerensuomalaisten kielten keskinäisiin eroihin perustuen, että kantasuomi ei ole kehittynyt Suomen alueella, vaan se on tullut Suomenlahden pohjoispuolelle etelästä, Virosta (esim. Aikio & Aikio 2001) joskus ajanlaskua ympäröivinä vuosisatoina (Kallio 2006). Myös kantasaame on levinnyt eteläisen Suomen alueelle samoihin aikoihin (esim. Häkkinen 2010b).

Muinaiseurooppalaisia ja uralilaisia kieliä

Kun kielitieteessä oli päätelty suomen ja saamen kielihistorian Suomessa ulottuvan enintään varhaiseen rautakauteen, heräsi kysymys siitä, mitä kieliä Suomessa puhuttiin ennen rautakautta. Arkeologisen aineiston perusteella Suomessa on asuttu mesoliittiselta kivikaudelta lähtien, ja nuo asukkaat ovat tarvinneet kommunikaationsa välineeksi kielen. Kielitieteessä asiaa ovat pohtineet erityisesti Aikio (2004; 2012), Saarikivi (2004; 2006), Rahkonen (2013) ja Häkkinen (2014).

Aikio (2004) esittää, että Suomea on asuttanut tuntemattomiin muinaiseurooppalaisiin kielikuntiin kuuluvia kieliä puhuneita väestöjä, jotka ovat kadonneet kauan sitten todennäköisesti kielenvaihdon seurauksena: muinaiseurooppalaisten kielten puhujat vaihtoivat vähitellen kielensä saameen ja suomeen, joilla on ollut jonkinlainen prestiisiasema kielten puhujien välisissä kontakteissa. Aikio (2012) nimittää näitä kieliä puhuma-alueen mukaan: muinaislappia (engl. Paleo-Laplandic) puhuttiin Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa ja muinaisjärvimaata (Paleo-Lakelandic) Suomen sisäosien järvialueilla. Nämä kielet ovat Aikion mukaan jättäneet saamen kieliin vaikutteita, jotka ovat yhä nähtävissä. Hän listaa runsaasti saamelaiskielten sanoja, joille ei ole löydetty uralilaista alkuperää tai indoeurooppalaista lainasanaetymologiaa: näitä ovat muun muassa eläimiin liittyvät pohjoissaamen sanat áidni ’halli’, dápmot ’purotaimen, njálla ’naali’ja čearvvis ’saukko’; maan pinnanmuotoihin liittyvät pohjoissaamen sanat bákti ’kallioseinä, suuri kivi’ ja suotnju ’rimpisuo’; lumeen liittyvät pohjoissaamen sanat ceavvi ’sevä, kovettunut lumi’, muovla ’syvä lumi’ ja soavli ’hyhmä, lumisohjo’ (Aikio 2004). Hävinneistä kielistä nykyisiin kieliin jäänyttä vaikutusta kutsutaan substraattivaikutukseksi. Substraattisanoja on saamessa useita kymmeniä, ja ne liittyvät pohjoiseen ympäristöön ja paikannimistöön, kuten substraattisanat yleisesti liittyvät (Aikio 2004). Myös suomessa on samaan aihepiiriin lukeutuvaa substraattisanastoa Pohjois-Euroopan kadonneista kielistä, mutta se on huomattavasti vähemmän tunnettua kuin saamen substraattisanasto (Saarikivi 2004).

Saamelaiskielten substraatteja on mahdollista ajoittaa, sillä osa substraattisanoista on osallistunut äänteenmuutoksiin, jotka johtivat esikantasaamen kehitykseen kantasaameksi (Aikio 2004; 2012). Koska saamen kantaskandinaaviset lainat ovat osallistuneet näihin muutoksiin ja koska kantaskandinaavinen kielimuoto on mahdollista ajoittaa riimukirjoitusten avulla noin 200-luvulle ja sen jälkeen, voidaan saamen substraattisanatkin ajoittaa joko tätä ajankohtaa nuoremmiksi tai vanhemmiksi.

Uralilaiset tuntemattomat kielet tulivat puheeksi Rahkosen (2013) tutkimusten myötä. Hän toteaa paikannimiin keskittyvässä tutkimuksessaan, että Suomen paikannimistössä on sellaista kielellistä ainesta, minkä on oltava peräisin uralilaiselta taholta, koska ne voidaan palauttaa joko suomalais-permiläiseen (esim. Viiks-aineksen sisältävä paikannimi) tai uralilaiseen (Oht– ja Vuoht-aineksen sisältävät paikannimet) kantakieleen. Nämä ainekset eivät kuitenkaan äänteellisten epäsäännöllisyyksien ja maantieteellisen levikin vuoksi olla peräisin kantasuomalaisesta, -mordvalaisesta tai -saamelaisesta kielestä. Rahkonen ottaa tästä kielestä käyttöön nimityksen uralilainen x-kieli (tai kielet) ja pohtii, voisiko tämän kielen arkeologisena vastineena pitää tekstiilikeramiikkaa.

Häkkinen (2014) yhdistelee edellä esiteltyjä tutkimuksia ja pyrkii luomaan synteesin kaikista Suomen alueella puhutuista kielistä kivikaudelta suomen ja saamen kielen tuloon saakka. Hän erottaa Suomen alueella monta kielellistä kerrostumaa, jotka hänen mukaansa voisivat olla saapumisajankohtiensa puolesta ajoitettavissa eri arkeologisten kulttuurien kanssa samanaikaisiksi. Näitä kerrostumia hän nimittää alkuasuttajien, kampakeraamikkojen, nuorakeraamikkojen, skandinaavisen pronssikauden ja tekstiilikeraamikkojen kieliksi. Tekstiilikeraamikkojen kieli saattaa hänenkin mukaansa olla Rahkosen uralilaiseksi x-kieleksi nimittämä kieli.

Häkkinen (2014) havainnollistaa artikkelissaan myös sitä, miten monia näistä kielistä on puhuttu Suomen alueella yhtä aikaa: alueelle on mahtunut enemmän kuin yhden tai kahden kielen puhujia. Toisaalta Häkkinen myös osoittaa, miten uudet tulokkaat ovat vieneet alaa aikaisemmilta kieliltä, minkä takia kielenpuhujat ovat joutuneet siirtymään aiemmilta puhuma-alueilta muualle, usein pohjoisemmaksi. Rautakauden alkuvuosisatoina tulleilla suomella ja saamella on täytynyt olla erityisen vahva asema, ja ne ovat sulauttaneet alueen vanhoja kieliä itseensä.

Kielten suhteesta arkeologiseen aineistoon

Viime vuosien kielitieteellinen tutkimus on osoittanut, että Suomessa ja sen lähialueilla on puhuttu useita nykyään kadonneita kieliä, joista osa on kuulunut uralilaiseen kieliperheeseen ja osa täysin tuntemattomiin muinaiseurooppalaisiin kielikuntiin. Kaikista näitä kieliä puhuneista väestöistä on varmasti jäänyt myös arkeologisessa aineistossa havaittavia merkkejä.

Monet tutkijat (esim. Carpelan 1999; Parpola 1999; Häkkinen 2014) ovat ehdottaneet, että kieliä voisi tarkastella arkeologisten kulttuurien vastineina niin, että yksi arkeologinen kulttuuri vastaisi yhtä (kanta)kieltä. Arkeologinen kulttuuri on kuitenkin abstrakti tieteellinen tietynlaiseen löytökombinaatioon viittaava käsite, jolla arkeologit operoivat hahmottaessaan aineistoaan. Esihistoriallisesta aineistosta ei juuri löydy todisteita sille, että yhden arkeologisen kulttuurin piirissä olisi puhuttu yhtä ainoaa kieltä. Nykyään yhden kulttuurin sisällä voidaan puhua useita kieliä puhumattakaan siitä, että yhtä kieltä voidaan puhua usean eri kulttuurin piirissä (ks. esim. Campbell 1998). Näin on varmasti ollut myös esihistoriallisina aikoina.

Tulevaisuudessa kannattanee keskittyä enemmän yksittäisten muinaisjäännöstyyppien tai jopa yksittäisten muinaisjäännöskohteiden ja kielten yksittäisten elementtien tarkasteluun. Vaikkapa ajoitettua substraattipaikannimistöä voidaan käyttää, kun halutaan rinnastaa arkeologista materiaalia kieleen: voidaan tarkastella, löytyykö substraattinimen saaneelta paikalta ja sen lähistöltä sopivan ikäiseksi ajoitettavaa arkeologista materiaalia. Jos löytyy, voidaan arkeologinen materiaali ja substraattipaikannimi korreloida ja todeta olevan mahdollista, että tämän kohteen asukkaat puhuivat tätä tuntematonta kieltä. Jos samanlaisia korrelaatioita samasta kielestä peräisin olevan substraattiaineksen ja arkeologisen aineiston välillä esiintyy useammassakin kohteessa, voidaan ehkä tehdä päätelmiä myös tiettyjen muinaisjäännös- tai esinetyyppien kuulumisesta tiettyä kieltä puhuvalle väestölle. Tämän tyyppistä arkeologiaa ja paikannimitutkimusta yhdistävää tutkimusta ei tietääkseni vielä ole tehty, joten menetelmän toimivuudesta ei ole tietoa.

Arkeologian ja kielentutkimuksen yhdistävässä tutkimuksessa täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että erityisesti esineet liikkuvat kaupankäynnin seurauksena herkästi, ja siksi niitä on voinut päätyä usean eri kielen puhuma-alueelle. Lisäksi samalla alueella, jopa samassa yhteisössä on voinut olla usean eri kielen puhujia.

Kielellisen aineiston yhdistäminen arkeologiseen aineistoon on hankalaa. Nykyisillä menetelmillä tuskin saamme koskaan varmaa tietoa siitä, mitä kieltä minkäkin esihistoriallisen esineen tai muinaisjäännöskohteen tekijä tai käyttäjä on puhunut. Tilanne mutkistuu entisestään, jos yritämme yhdistää esihistoriallisena aikana puhuttuja kieliä laajoille alueille ulottuviin arkeologisiin kulttuureihin. Se kuitenkin on varmaa, että kivikaudella ja pronssikaudella Suomen, Skandinavian ja Luoteis-Venäjän alueella puhuttiin sellaisia kieliä, joista ei ole jäänyt mitään jälkiä nykyisiin kieliin. Noihin aikoihin ajoitettu arkeologinen aineisto yhdistyy näihin tuntemattomiin kieliin. Ne tuntemattomat kielet, jotka ovat olleet käytössä rautakaudelle, ovat voineet jättää substraattivaikutuksensa suomeen ja saameen sekä alueen paikannimistöön. Näillekin kielille on arkeologiset vastineensa mutta niitä ei toistaiseksi voi tarkemmin määritellä, sillä ne sekoittuvat suomen- ja saamenkielisten tekemiin ja käyttämiin kohteisiin.

———

Kirjoittaja viimeistelee kielitiedettä ja arkeologiaa yhdistävää väitöskirjaa Turun yliopistossa.

Lähteet

Aikio, Ante 2004. An essay on substrate studies and the origin of Saami. Irma Hyvärinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim): Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag, 5–34. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki LXIII. Helsinki: Société Néophilologique.

Aikio, Ante (Luobbal Sámmol Sámmol Ánte) 2012. An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. R. Grünthal and P. Kallio (ed.): A Linguistic Map of a Prehistoric Northern Europe, 63–117. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.

Aikio, Aslak & Aikio, Ante 2001. Heimovaelluksista jatkuvuuteen – suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. Muinaistutkija 4/2001: 2–18.

Campbell, Lyle 1998. Historical Linguistics. An Introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Carpelan, Christian 1999. Käännekohtia Suomen esihistoriassa aikavälillä 5100…1000 eKr. Paul Fogelberg (toim.): Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan, 249–280. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki: Suomen Tiedeseura.

Häkkinen, Jaakko 2009. Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92: 9–56.

Häkkinen, Jaakko 2010a. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (osa 1). Muinaistutkija 1/2010: 19–36.

Häkkinen, Jaakko 2010b. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (osa 2). Muinaistutkija 2/2010: 51–64.

Häkkinen, J. 2014. Kielet Suomessa kautta aikain. Julkaistu ja luettavissa Jaakko Häkkisen internetsivulla.

Kallio, P. 2006. Suomen Kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä 1/2006: 2–25.

Nuñez, Milton 1987. A model for the early settlement of Finland. Fennoscandia archaeologica IV: 3–18.

Parpola, Asko 1999. Varhaisten indoeurooppalaiskontaktien ajoitus ja paikannus kielellisen ja arkeologisen aineiston perusteella. Paul Fogelberg (toim.): Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan, 180–206. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki: Suomen tiedeseura.

Saarikivi, Janne 2004. Über die saamischen Substratennamen des Nordrusslands und Finnlands. Finnisch-Ugrische Forschungen 58: 187–214.

Saarikivi, Janne 2004. Is there Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic? Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 90: 187–214.

Rahkonen, Pauli 2013. Suomen etymologisesti läpinäkymätöntä vesistönimistöä. Virittäjä 1/2013: 5–43.