Arkeobotaniikka Etelä- ja Väli-Amerikka Historiallinen aika Moilanen Ulla

Tuonenomena – Maailman myrkyllisin puu

Ulla Moilanen

Maailman myrkyllisimpänä puuna pidetään Väli-Amerikassa, Etelä-Amerikan pohjoisosissa ja Karibian saarilla kasvavaa tuonenomenaa (Hippomane mancinella). Puu viihtyy rannoilla veden läheisyydessä sekä suoalueilla. Hedelmät muistuttavat ulkonäöltään hieman omenoita, ja vaikka ne ovat maultaan miellyttävän makeita ja hieman pippurisia (Strickland 2000), ne ovat puun kaikkien muiden osien ohella hyvin myrkyllisiä. Puun vaalea maitiaisneste aiheuttaa iholle joutuessaan palovammaa muistuttavia rakkuloita, ja koska myrkyllinen neste valuu alas sadeveden mukana, puun alle ei kannata suojautua sateella (Blue et al. 2011; Muscat 2019). Hurjimpien tarinoiden mukaan puun alla nukkuminen on johtanut kuolemaan. Myrkyt ovat vaarallisia myös monille linnuille ja eläimille, jotka ovat kuolleet syötyään puun alla kasvavaa ruohoa (Earle 1938: 868). Pelkkä puun pilkkominen aiheuttaa hengitystieoireita (Nellis 1994: 86) ja puun polttaminen voi aiheuttaa silmävammoja savun osuessa silmiin (Muscat 2019).

Tuonenomenan hedelmä. Kuva: Hans Hillewaert/Flickr (CC BY-SA 4.0).

Ensimmäiset eurooppalaiset Karibian-kulkijat tutustuivat nopeasti puun ominaisuuksiin kantapään kautta. Kristoffer Kolumbuksen kerrotaan antaneen hedelmälle vuonna 1493 nimen manzanilla de la muerte, ”kuoleman omena” (Muscat 2019). Osa vuonna 1590 Neitsytsaarille purjehtineen John Whiten miehistöstä kärsi tuonenomenan aiheuttamasta myrkytyksestä, ilmeisesti miehistön syötyä hedelmiä (Righter 2011: 58). Horatio Nelsonin kerrotaan puolestaan kärsineen 1700-luvulla vakavista myrkytysoireista vihamielisten intiaanien laitettua tuonenomenan lehtiä tai oksia Nelsonin käyttämään juomavesilähteeseen (Nellis 1994: 86).

Karibian varhaiset intiaanikulttuurit oppivat jo varhain hyödyntämään tuonenomenan myrkkyä. Esimerkiksi Isojen Antillien alkuperäisasukkaisiin kuuluvien tainojen kerrotaan käyttäneen nuolissaan tuonenomenoiden myrkkyä, joskus myös käärmeiden ja skorpionien myrkkyihin sekoitettuna (Wassen 1964: 107). Nuolimyrkkyjä hyödynnettiin paitsi metsästyksessä ja kalojen tainnuttamisessa (Handler & Wallman 2014: 459) myös ihmisten välisissä yhteenotoissa. Esimerkiksi vuonna 1521 espanjalainen löytöretkeilijä Juan Ponce de León haavoittui kuolettavasti kahakassa floridalaisten calusa-intiaanien kanssa. Häntä kerrotaan ammutun nuolella, joka oli kastettu tuonenomenan myrkkyyn (Blue et al. 2011).

Varoituskyltti tuonenomenan alla Neitsytsaarilla. Kuva: Daniel Lobo/Flickr (CC BY 2.0).

Rapujen kerrotaan pystyvän syömään tuonenomenan hedelmiä kuolematta, mutta syömisen seurauksena ravun lihan sanotaan muuttuvan tappavan myrkylliseksi. Arkeologisilta kohteilta on kuitenkin löydetty rapujen saksia, mikä osoittaa rapuja syödyn Karibian varhaisissa intiaanikulttuureissa. Myös varhaiset eurooppalaisten kirjalliset kuvaukset kertovat intiaanien pitäneen rapujen mausta, mutta samoissa lähteissä mainitaan myös tuonenomenan ikävä vaikutus ravunlihaan (Keegan & Carlson 2008: 58–59; Nellis 1994: 86). Tuonenomenan kukista mettä nauttivien mehiläisten tuottama hunaja on kertomusten mukaan kuitenkin hyvänmakuista eikä lainkaan myrkyllistä (Nellis 1994: 86).

Nykyisin hankalana pidettyä tuonenomenaa on poistettu Karibian saarten ranta-alueilta, joissa liikkuu paljon ihmisiä. Monin paikoin turisteja myös varoitetaan puun vaarallisuudesta näkyvin kyltein tai puiden kylkiin tehdyin maalauksin.

———

 Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava ja biologian oppiaineen projektitutkija.

Lähteet:

Blue, L.M., Sailing, C., DeNapoles, C., Fondots, J. & Jonhson, E. 2011. Manchineel Dermatitis in North American Students in the Caribbean. Journal of Travel Medicine, Vol. 18, Issue 6, 1 Nov. 2011: 422–424.

Earle, K.V. 1938. Toxic effects of Hippomane mancinella. Transactions of the Royal Society of Tropical Medicine and Hygiene, Vol. XXXII. No. 3, Nov. 1938.

Handler, J. & Wallman, D. 2014. Production Activities in the Household Economies of Plantation Slaves: Barbados and Martinique, Mid-1600s to Mid-1800s. International Journal of Historical Archaeology 18: 441–466.

Keegan, W.F. & Carlson, L. A. 2008. Talking Taino: Caribbean Natural History from a Native Perspective. University of Alabama Press.

Muscat, M. 2019. Manchineel. Apple of Death. The Journal of the International federation of Clinical Chemistry and Laboratory Medicine 2019 Oct; 30(3): 346–348. 

Nellis, D.W. 1994. Seashore Plants of South Florida and the Caribbean: A Guide to Knowing and Growing Drought- and Salt-Tolerants Plants. Pineapple Press, Inc.

Righter, E. 2011. U.S. Virgin Islands. In: Siegel, P.E. & Righter, E. (eds.) Protecting Heritage in the Caribbean. The University of Alabama Press.

Strickland, N. H. 2000. Eating a manchineel ”beach apple”. British Medical Journal 2000 Aug 12; 321(7258): 428.

Wassen, H. S. 1964. Some General Viewpoints in the Study of Native Drugs Especially from the West Indies and South America. Ethnos 1964, nos. 1-2: 97–120.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.