Aleksi Kelloniemi, Aki Hakonen & Oula Seitsonen
Toukokuussa 2024 suoritimme muutaman päivän kaivaukset Helsingin Munkkivuoressa sijaitsevalla Kielosaaren metsäleirillä. Tutkimus sai inspiraationsa Munkkivuori-televisiosarjasta, jonka vuonna 2021 julkaistu ensimmäinen tuotantokausi kaivoi esiin uinuvia paikallisia muistoja. Sarjan toinen kausi ilmestyi loppuvuodesta 2025.
Vuonna 1997 Munkkivuoren ala-asteen 6A-luokan pojat päättivät lähteä kesälomaa edeltävän koulupäivän jälkeen vielä viimeiselle yhteiselle seikkailulle, ennen kuin heidät jaettaisiin eri kouluihin ja yläasteen luokille. Kohteeksi valikoitui Munkkivuoren metsien kätköissä oleva niin sanottu spurguleiri.
Tästä leiristä oli koko lapsuuden ajan kerrottu tarinoita kannibaaleista ja murhaajista, jopa lastensyöjistä. Pitkään aikaan leiristä ei kuitenkaan ollut kuulunut mitään, eikä ollut varmaa, asuiko siellä enää ketään. Reitti kulki kaupungin varikon laitaa, soistunutta polkua pitkin noin kymmenen minuuttia lähimmältä hiekkatieltä. Ryhmän ja koko luokan pienin oli 11-vuotias Aki, joka jäi suosiolla ryhmän viimeiseksi.
Porukka etenee jonossa, ympäröiviä pensaikkoja tähystellen ja oksissa kompuroiden, kunnes edestä kuuluu kuiskaus: ”Tuolla”. Ryhmä kerääntyy yhteen, ja todella – varhaiskesän lehtiverhon takana näkyy lepattavaa kangasta: teltta tai vastaava. Samassa hetkessä pensaikon takaa astuu esiin mies. Alkaa pakokauhu.
Juostessa ei uskalla katsoa taakseen. Ei halua tietää, kuinka nopeasti jahtaaja lähestyy. Ja jos kompastuisi juurakkoon tai kuoppaan, mitä tapahtuisi, kun ympärillä vaanii metsä täynnä murhaajia. Kuitenkin vain muutaman minuutin päästä lapset löytävät toisensa eikä kukaan ole jäänyt saaliiksi. Vaaraa tuskin koskaan oli. Silti pojat ovat saaneet tarpeekseen ja päättävät jättää seikkailut sikseen.
Munkkivuori sijaitsee Länsi-Helsingissä, Espoon rajan tuntumassa. Aluetta rajaa kehässä kulkeva Ulvilantie, jonka ulkopuolella on – pääkaupunkilaisittain – synkkää metsää.
1990-luku oli paikallisesti tietyllä tapaa epäluulon aikakautta. Vaikka Helsinki oli ollut paljon väkivaltaisempi paikka vielä 1970- ja 1980-luvuilla, henki oli edelleen läsnä. Kaksi lähistöllä tapahtunutta murhaa vaikuttivat edelleen ihmisten mielissä. Vuonna 1981 Haagan metsistä, junaradan varrelta, löytyi murhattuna 18-vuotias Helena. Toisessa tapauksessa, vuoden 1984 Kannelmäen bunkkerimurhassa, 12-vuotias Sami löytyi tapettuna yhdestä seudun monista hylätyistä Venäjän ajan maanalaisista linnoitusluolista. Jälkimmäisestä tapauksesta iltapäivälehdet syyttivät aluksi metsissä asuvia kodittomia.
Tällaisten tapausten luoma tunnelma vaikutti pitkään erityisesti lasten psyykkeeseen. Vanhemmat lapset kertoivat näistä tarinoista nuoremmille, ja niin edelleen, kunnes myös pikku-Aki näki painajaisia metsien lastensyöjistä. Palkitun Munkkivuori-televisiosarjan ensimmäinen kausi (2021) käsittelee juuri näitä pelkoja ja niihin liittyvää lasten epävarmuutta.
Kaikki nämä tunteet olivat latautuneet Kielosaaren metsäleiriin. Mutta mitä kohde kertoo, jos sitä raotetaan arkeologian avulla?
Vuoden 1956 ilmakuvassa Munkkivuori on vasta rakenteilla. Leiri tulee sijoittumaan tuleville joutomaille. Vielä tuolloin Kielosaaressa sijaitsi kalastajatupa, jonka Suomen ensimmäinen moottoritie, Valtatie 1, kuitenkin eristi merenlahdesta 1960-luvun alussa. Tupa hylättiin jossain vaiheessa ennen tätä. 1960-luvulla lahden pohjoispuolelle laajeni myös Espoon puoleinen kaatopaikka, ja lahden pohjukkaan perustettiin jätevedenpuhdistuslaitos. Tämä laitos jatkoi toimintaansa, kunnes se 1990-luvulla korvattiin Talinrannan asuinkortteleilla. Kaatopaikka on nykyään maisemoitua puistoaluetta.
Maastokorkeusmalli auttaa hahmottamaan kohdetta selkeämmin. Paikalle saavutaan polkua pitkin, joka seuraa kaupunginvarikon ulompaa verkkoaitaa. Aidan takana häämöttää Valtatie 1 eli Turun moottoritie. Ensimmäisenä silmiin osuu vaja, jonka rakentamisajankohta ei ole tiedossa, mutta jonka rakennusmateriaalit ovat todennäköisesti peräisin kalastaja-asutuksesta. Tämä varhaisin vaihe näkyy tarkemmin vuoden 1943 ilmakuvassa. Kalastajatupa erottuu korkeimmalla kohdalla sekä sen vieressä vajan tapainen pienempi rakennus.
Maastossa tarkasteltuna tuvan sijainnin näki ainoastaan nurkkakivistä. Tuvan sisällä kaivettaessa edeltävän syksyn lehtien alta paljastui hiiltä – tupa on siis palanut jossain vaiheessa. Kalastajatuvan aikaan liittyy todennäköisesti myös selkeä, mahdollisesti useaan kertaan käytetty, kokonpolttopaikka sammalkasvuisella kalliolla. Näiden lisäksi paikalta hahmottui paljon muutakin. Sammalten alta pilkisti patja, jonka edessä oli kynnysmatto – tämä oli ilmeisesti telttapaikka. Löytyi ainakin kaksi muuta patjaa, eli nekin mahdollisia telttapaikkoja. Mäen alla sijaitsi laaja roskakuoppa tai pikemminkin kaatopaikka. Viimeisenä polun päädyssä oli paikka, jota päätimme kutsua rikospaikaksi – siitä kuitenkin lisää myöhemmin.
Pystyssä oleva vaja otettiin yhdeksi kaivausalueeksi. Siitä puhdistimme lattian ja kaivoimme verannan edustaa, josta löytyi erikoinen kivetys. Veistetyt kivet muistuttavat tolppien painoja, ja loogisin alkuperä niille olisi moottoritien rakennustyömaa 1950–1960-lukujen taitteesta. Tämä ajoittaisi kivetyksen – ja mahdollisesti koko majan – kalastaja-asutuksen jälkeiselle ajalle, sillä se ei myöskään vastaa ilmakuvassa näkyneen toisen rakennuksen sijaintia.
Yksityiskohdat kertovat siitä, että paikkaa oli haluttu tehdä kodintuntuiseksi. Majassa oli ikkuna, joka avautui lahdelle päin, sekä pöytätaso, joka on ilmeisesti tehty jälkikäteen. Lisäksi ulkoseinään oli hankittu uudempiaikainen avainlokero, jonka funktio jäi epäselväksi, mutta se on voinut toimia eräänlaisena tallelokerona.
Tutkimuksissa kaivettiin myös kynnysmattoista patjaa esille, jolloin hahmottui oletetun telttapohjan rakenne. Siinä on useita kerroksia eri materiaaleja, mikä tekee varsin hyvän eristävän pohjan, vaikka nämä materiaalit – pahvi, muovi, paperi – ovat itsessään melko kylmiä ja kosteutta kerääviä. Yritystä pitää nukkumapaikka lämpimänä kuitenkin löytyi.
Jotta saataisiin käsitys eri aikatasoista, kaksi koekuoppaa kohdistettiin jätekuopalle. Näistä toinen saavutti pohjansa melko nopeasti, kun vastaan tuli polkupyörä, jonka ohi ei voinut kaivaa laajentamatta kuoppaa. Pienellä kalastajasaarella tuskin on ollut polkupyörälle tarvetta, joten se voisi olla myöhemmältä ajalta – mutta miksi siitä on haluttu päästä eroon, sitä tarina ei kerro.
Toinen kuoppa salli pääsyn syvemmälle. Jätekuoppa jatkui tuossa kohdin metrin syvyyteen, jossa vastaan tuli viettävä savipohja. Tasan jätekuopan keskellä se olisi jatkunut varmasti ainakin puoleentoista metriin. Jätekertymässä vaikutti olevan kolme kerrosta: ylimpänä leirin aikainen useamman vuosikymmenen kerrostuma vähintään 1970–1990-luvuilta, sen alla ilmeisesti kalastaja-asutuksen purkukerros, jossa oli paljon kattiloita ja astioita, sekä sen alla todennäköisesti suhteellisen ohut aiemman kalastajavaiheen kerrostuma. Kerrostumat eivät muodostaneet selkeää stratigrafiaa, mutta ajoitettavia löytöjä kertyi riittävästi, jotta ne voitiin asettaa eri vaiheisiin kertomaan paikan elämästä.
Kohteen luonteen vuoksi huomiomme keskittyi alkoholiin. Jätekuopasta löytyneiden Alkon korkkien myötä voidaan tunnistaa väkiviinoja, viinakkeita ja väkeviä viinejä, jotka olivat yliedustettuina oletettavasti hintatasonsa vuoksi. Samalla löytyi kuitenkin espanjalaista sherryä ja skotlantilaisia viskejä, jälkimmäiset mitä todennäköisimmin kalastaja-asutuksen ajoilta. Olut ja muut miedot juomat olivat selkeä vähemmistö. Tämä kertoo logistiikasta: jos juomat täytyy kantaa metsäpolkua pitkin, väkevyys on etu.
Yhden korkin verran löytyi varsinaista pulituuria eli puulakkaa, jota käsittelemällä sai eristettyä vahvaa pirtua ja josta juontuivat haukkumanimet puliukko, pultsari ja spurgu. Pullon korkin perusteella on vaikea oikeuttaa alueen käyttäjien kutsumista kategorisesti puliukoiksi. Yhtä lailla maidonvastikekorkin löytyminen perustelisi heidän kutsumistaan imeväisiksi. Gambinan löytyminen alleviivaa vahvoihin ja edullisiin juomiin painottuvia makumieltymyksiä, mutta viinakkeiden ohella on nautittu sulassa sovussa myös ranskalaista Dubonnet-mausteviiniä.
Alkoholin ohella jätekuopasta löytyi elintarvikepakkauksia sekä lääkkeitä: unilääkettä, rohtumille tarkoitettuja voiteita ja hyttysmyrkkysuihkepulloja. Nälkä ja asuinpaikan olosuhteet ohjasivat tarpeita ja kulutusta vahvasti – asia, joka on vaarassa unohtua, jos asunnottomia lähestytään pelkän päihdeongelmaisuuden näkökulmasta.
Löytyneitä lääkepakkauksia. Kuva: Oula Seitsonen.
Päällimmäinen jätekerros sisälsi myös paljon ulkovaatteita, paitoja ja lakanoita. Ne voivat olla peräisin hyväntekeväisyyslahjoituksista tai ne voivat heijastaa paikallisia tarinoita näpistyksistä kerrostalopihojen pyykkinaruilta. Joka tapauksessa vaatteet oli hylätty yhdessä paikan kanssa, kuin rajanvetona entiseen.
Mieleenpainuvin löytöryhmä olivat erilaiset veitset: sahateräisestä keittiöveitsestä kaksiteräiseen tikariin. Ne löytyivät teltanpohjien yhteydestä.
Veitset olivat todennäköisesti turvatakuita telttojen asukkaille – viimeinen ja varmin vakuutus omalle turvallisuudelle ympäristössä, jossa virkavalta ei tule apuun. Veitsien sijoittelu nukkumapaikoille kertoo karulla tavalla yöpyjien turvattomuuden tunteista. Se viittaa myös siihen, että kyseessä ei ollut kiinteä yhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa. Liikkuvuus toi aina epävarmuutta. Vaatteiden tavoin myös veitset oli jätetty paikalleen – niille ei enää nähty tarvetta.
Entä aiemmin mainittu ”rikospaikka”? Tämä kallionkolon äärelle levittynyt alue sisälsi päivyreitä, tyhjiä lompakoita ja suuren sykkyrän sähkökaapelien kuoria, joista kupari oli ilmeisesti irrotettu myytäväksi romumetalliksi. Kaiken kaikkiaan toistakymmentä lompakkoa ei kerro kovin järjestelmällisestä toiminnasta, kun ottaa huomioon kalentereista ja kerroksen käyttöiästä määriteltävissä olevan useiden vuosien ajoitushaarukan.
Pikkurikoksilla saavutetut hyödykkeet oli kuljetettu turvalliseen paikkaan jatkokäsittelyä varten. Erityisesti kuparinlouhinta eristeiden alta on vaatinut aikaa ja vaivaa. Toiminnalle oli varattu tarkka alue leirin takaa, suojassa polulta kyyläileviltä katseilta.
Rikospaikka vaikutti olleen käytössä lähinnä 1990-luvulla. Tästä huolimatta kaikki rikokset olivat jo kauan sitten vanhentuneita. Toiminta heijastelee arkielämän kokemusmaailmaa, jonka mukaan elämä järjestyi metsikössä turvaverkkojen ulkopuolella. Murhaajiksi se ei tehnyt ketään.
Arkeologinen tarkastelu muutti kuvaamme Kielosaaren metsäleiristä ja sen asukkaista. Jätekuoppien ja majapaikkojen löydöt kertovat arjesta, jossa pienet rahavarat, ulkoympäristö ja terveysongelmat toivat epävarmuutta. Niihin kuitenkin etsittiin henkilökohtaisia sopeutumiskeinoja, jotta oleskelu leirillä olisi mielekästä. Vaikka näihin taustatarinoihin on vaikea päästä käsiksi jälkikäteen, oli selkeästi olemassa ohjailevia tekijöitä, jotka saivat ihmiset käyttämään metsäleiriä vuodesta toiseen sen haasteista huolimatta.
Aleksin analysoidessa löytöjä oli Oula laittanut Facebookin Munkkivuori-ryhmään kyselyn paikasta, josta saatiin kokoon huomattava määrä muisteluita kodittomista yleisesti. Tiedonantajien mukaan alueella liikkui porukkaa jo 1960-luvun puolella ja viimeinen asukas nähtiin mahdollisesti vielä vuonna 2004.
Vuosi kaivausten jälkeen, keväällä 2025, Aki kävi uudelleen katsomassa paikkaa. Kohteella odotti yllätys: vaja oli purettu. Aluksi oletus oli, että kaupunki oli saanut somen kautta vihiä ja käynyt poistamassa tämän ”häpeäpilkun.” Kunnes mäen takaa, suojassa katseilta, löytyi – yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja uuden kodittomuuden kasvun aikana – uusi maja.
Tätä kirjoitettaessa ei ollut selvillä, kuka majan rakensi ja mihin tarpeeseen. Ehkä kukaan ei oikeasti asu siellä. Se kuitenkin symboloi sitä, kuinka herkkä rakennelma hyvinvointivaltio todellisuudessa on, ja kuinka samat asiat, samat ongelmat, kaikesta kehityksestä huolimatta nousevat uudelleen ja uudelleen pinnalle.
Tutkimus on jatkoa Oulun yliopiston hankkeelle “Aikalaisarkeologinen näkökulma hyvinvointiyhteiskunnan eriarvoisuuteen: Oulun Vaakunakylä ja sen asukasyhteisöt ajalla 1947–2025” ja kuuluu osaksi Aleksi Kelloniemen väitöskirjaa työnimellä “Alkoholin käyttösuhde ja sen materiaalinen kulttuuri muuttuvassa hyvinvointiyhteiskunnassa”.
Aleksi Kelloniemi on arkeologian tohtorikoulutettava Oulun yliopistossa ja Alkon korkkien spesialisti, jonka väitöskirjaprojekti koskee 1900-luvun alkoholinkäytön arkeologista kulttuuria.
Aki Hakonen, syntyperäinen munkkivuorelainen, toimii tutkijatohtorina Oulun yliopistossa arktisen ilmailun arkeologiaa tutkivassa hankkeessa.
Oula Seitsonen, Sakarin-Pentin Ilarin Oula, on Oulun yliopiston arkeologian dosentti, joka johtaa projekteja Vaakunakylän tutkimuksesta ja arktisen ilmailun arkeologiasta.
Kirjallisuus
Hackzell, K. 2001. Rakas vanha Munkkiniemi. Helsinki: Helsingin sanomat.
Heikkinen, M., Mattsson, O., & Sunell, M. 2000. Pääkaupungin kuva: Luentoja Helsingin historiasta. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo.
Kelloniemi, A. Hakonen, A. & Seitsonen, O. On the margins of a Nordic welfare state: archaeological investigation of a 20th/21st century homeless camp in Helsinki, Finland. Tutkimusartikkelin käsikirjoitus.
Kiddey, R. 2017. Homeless Heritage: Collaborative social archaeology as therapeutic practice. Oxford: Oxford University Press.
Markkula, H. 1991. Suomalainen murha. Helsinki: Eurooppalainen kustannustalo.
Niemi, M., Einonen, P., Salminen, T. & Vahtikari, T. 2021. Identiteetit ja yhteisöllisyys kaupunkitilassa keskiajalta 1900-luvulle. Teoksessa P. Markkola, M. Niemi, P. Haapala & J. Annola (toim.) Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400-2000. Osa 2. Yhteisöt ja identiteetit. Tampere: Vastapaino.
KALMISTOPIIRI 