Historiallinen aika Moilanen Ulla Suomi

Karhun surmaamat – Epäonnisia kohtaamisia Suomessa 1700–1800-luvuilla

Ulla Moilanen

Ihmisen suhtautuminen metsään oli vielä parisataa vuotta sitten erilainen kuin nykyisin. Pihapiiri ja viljelykset muodostivat turvallisen lähiympäristön, joka tarjosi elannon ja toimeentulon. Metsä sen sijaan edusti villiä ja uhkaavaa ympäristöä. Siihen kuuluivat myös pedot, jotka muodostivat vaaran erityisesti metsässä laiduntavalle karjalle (Mykrä & Pohja-Mykrä s.a.).

Suomalaisessa kansanperinteessä karhuun on suhtauduttu pelonsekaisella kunnioituksella, ja eläimeen on myös liittynyt runsaasti erilaisia uskomuksia ja symboliikkaa (ks. esim. Kalmistopiiristä Myyttinen karhu Suomen historiassa kivikaudelta nykypäivään). Maunu Eerikinpojan maanlaissa 1347 karhu luokiteltiin vahinkoeläimeksi, joskaan ei yhtä vahingolliseksi kuin susi. Vuonna 1647 kaikista metsän pedoista määriteltiin tapporaha. Karhusta maksettiin neljä taaleria, sudesta puolet vähemmän ja kummankin eläimen pennusta yksi taaleri (Mykrä et al. 2006 :15).

Karhu on yksi metsiemme suurpedoista. Kuva: Per Harald Olsen/Flickr (CC BY-ND 2.0).

Karhu ei kuitenkaan koskaan aiheuttanut laajaa pelkoa, toisin kuin susi (vrt. Tikkanen 2019). Jouko Teperi, jonka tutkimus käsittelee petoeläinten vaarallisuutta 1800-luvulla, jätti karhun aineistostaan kokonaan pois seuraavalla perusteella: ”Ihmisten suhtautuminen näihin kahteen petoon [suteen ja karhuun] on aikanaan ollut hyvin erilaista. Karhu ei näet ole tiettävästi koskaan — päinvastoin kuin susi — viime vuosisadalla ärsyttämättä, oma-aloitteisesti käynyt ihmisen kimppuun. Sen toiminta-alue ulottui korkeintaan talon vasikkahakaan asti, kun susi saattoi pyydystää talon vahtia vielä porstuastakin. Karhua varten ei ihminen tarvinnut soihtua suojakseen pihapiirissä pimeällä liikkuessaan, eikä matkamiehen tarvinnut varustautua torjumaan sitä talvisella maantiellä. Suden uhka sen sijaan ylti kaikkialle joka vuodenaikana ja sen ihmisissä herättämä kauhu oli näin ollen aivan toista luokkaa.” (Teperi 1977: 6)

Hugo Simbergin teos Pelko metsässä (1896) kuvaa karhun ja naisen kohtaamista. Kuva: Kansallisgalleria.

Alle on kerätty HisKi-tietokannan pohjalta tietoja karhun surmaamista ihmisistä Suomessa 1600-luvun lopusta 1800-luvulle. Taulukko ei ole täydellinen johtuen tietokannan digitointitilanteesta: tietokanta ei sisällä täydellisiä kuolin- ja hautaustietoja kaikista seurakunnista. Taulukkoa voi silti pitää suuntaa-antavana tietona historiallisten karhukuolemien yleisyydestä. Tähdellä merkityt rivit on tarkistettu Kansallisarkiston digitaaliarkistoon digitoiduista seurakuntien alkuperäisistä kirkonkirjoista, joista on myös selvitetty hieman henkilöhistoriaa.

Paikkakunta Kuollut Haudattu Nimi Ikä Kuolinsyy
Elimäki 15.8.1766 20.8.1766 Matti Jöraninpoika 72 d. av björn
Espoo, Nuuksio 30.7.1764 Liisa Erikintytär 43 rifv. af biörn
Janakkala 1689 Fäherden som af biörnen ihiäl refz
Janakkala 1729 Sal.pigan biörnrefne
*Jämsä 1712 4.10.1712 Annika Tuomaantytär 12 rifven af björn i skogen
*Jämsä 1718 19.7.1718 Erik Matinpoika björn rifven något år tidig.
*Keuruu, Ylä-Häkkilän talo 13.4.1770 22.4.1770 bd. Gabriel Jöransson Häkkinen 55 ihjälrif. af biörn
*Keuruu, Ala-Häkkilän talo -II- -II- bd. Johan Johansson Häkkinen 42 -II-
Kuusamo 26.7.1756 27.12.1756 Simon Oikarinen 32 ihjälrifven af björn
*Kuusamo 2.5.1807 26.12.1807 Anders Mikonpoika Heikkinen 34 ihjäl rifven af björn
Muolaa 18.7.1764 Matias Pykö 10 biörn rifv.
Nurmes, Kuohatti 27.4.1756 16.5.1756 Anders Turuinen 47 ihj. slagen av björn
Ristiina 5.9.1709 son Petter sönderriven av biörn
Ristiina, Sattila 14.5.1721 4 dödat av biörn
Saarijärvi, Poikolan talo 4.7.1792 8.7.1792 Mikko Antinpoika 15 dödad af björn
Sakkola, Karnejoki 16.1.1848 23.1.1848 leski Bertil Paukku 60 rivem af en björn
*Tervola 22.3.1794 6.4.1794 Nybygg. Pehr Kraatari 29 björnbett
Uusikirkko Vpl 3.3.1818 15.3.1818 Tuomas Westerinen 42 rifv. af björn
Uusikirkko Vpl 10.7.1849 15.7.1849 Henrik Susi 12 dödad af en björn
*Uusikirkko Vpl 19.3.1861 23.3.1861 Maria Tetri 19 björnrifven
Vehkalahti 30.5.1836 5.6.1836 Matti Jaakonpoika 14 sargad af björn
Viipurin msrk 1725 17.7.1725 p. Maria Karlsdotter rifven af björn
Virolahti 9.7.1768 13.7.1796 b.s. Johan Jöraninpoika af björn rifven o dräpt

Suurin osa karhuista välttää ihmisen kohtaamista (Floyd 1999 :76; Vuorela 1975: 37), joten miten taulukossa mainitut kuolemat ovat tapahtuneet? Timothy Floyd (1999: 76–78) on jakanut modernit Pohjois-Amerikassa onnettomuuksiin johtaneet ihmisten ja karhujen kohtaamiset kolmeen eri kategoriaan. Floydin kanssa hyvin samantapaisiin tuloksiin ovat tulleet Kudrenko et al. (2020) tutkiessaan karhujen aiheuttamia vammoja ja kuolemantapauksia Venäjällä vuosien 1932–2017 välillä. Yleisimpiä ovat yhtäkkiset kohtaamiset, joissa ihminen ja karhu eivät huomaa toisiaan ennen kuin ovat lähietäisyydellä. Tällaiset tilanteet ovat Floydin mukaan useiden eri tekijöiden summia. Niihin vaikuttavat esimerkiksi tuulen suunta, runsas kasvillisuus, kivinen maasto ja huonot sääolosuhteet. Yllättävässäkin kohtaamisessa karhu silti yleensä poistuu paikalta. Suurin osa kuolemaan johtaneista hyökkäyksistä on Floydin mukaan tapahtunut tilanteissa, joissa yllätetty karhuemo on puolustanut poikasiaan. Karhu kokee lähelle päässeen tunkeilijan uhkana ja pyrkii tekemään tämän vaarattomaksi. Hyökkäys on tavallisesti hyvin lyhytkestoinen, alle kaksi minuuttia, minkä jälkeen karhu johdattaa poikasensa turvaan. Harvinaisimpia ovat ihmisen provosoimat hyökkäykset tai tapaukset, joissa karhu pyrkii hyödyntämään ihmistä ravintona (Floyd 1999: 78–79; Kudrenko et al. 2020). Viimeisessä tapauksessa hyökkäykset ovat tavallisesti kohdistuneet lapsiin ja ne ovat sattuneet tilanteissa, joissa karhun ravinnonsaanti on hankaloitunut (Floyd 1999). Kenties Ristiinan Sattilassa vuonna 1721 tapahtuneen nelivuotiaan lapsen kuoleman taustalla on ollut vastaava tilanne.

Haavoittunutta karhua ammutaan. Haavoittunut karhu on vaarallinen, ja myös kuvan yksilö näyttää hyökkäävän miehiä kohti. Kuva: Lloyd 1831 (Finna.fi).

Vaikka suomalaisista tapauksista ainoastaan yhden, Janakkalassa vuonna 1689 karhun surmaaman, henkilön kerrotaan olleen karjapaimen, voi kesäaikana tapahtuneet karhuonnettomuudet todennäköisesti liittää metsäpaimennukseen. Kaikki karhun surmaamat 10–15-vuotiaat lapset ja nuoret sekä ainoa yli 70-vuotias aikuinen olivat kuolleet touko-syyskuun välisenä aikana, jolloin karjaa on pidetty metsälaitumilla. Surmattujen ikäjakauma sopii myös hyvin yhteen sen kanssa, että paimenina käytettiin usein lapsia tai vanhuksia (Vuorela 1975: 201–202). Kesän tapauksissa kyseeseen on voinut tulla Floydin kuvaama yllättävä kohtaaminen karhuemon ja tämän poikasten kanssa. Karhulla on myös tapana palata haaskalle, jota se myös tarvittaessa puolustaa (Kudrenko et al. 2020). Siksi haaskojen lähellä liikkuminen on myös voinut johtaa onnettomuuteen – varsinkin kun joissakin tapauksissa karhun saalis on voinut olla yksi paimennettavista eläimistä.

Ihmisten sijaan karhu muodosti suurimman vaaran juuri metsissä laiduntavalle karjalle. Metsälaidunnus oli 1700–1800-lukujen käytäntö, ja paimen saattoi seurata karjaa pitkiäkin matkoja (Niemelä 2008: 86). Historialliset karhujen aiheuttamat ihmiskuolemat ovatkin äärimmäisen harvinaisia suhteutettuna siihen, kuinka paljon karhuja metsästettiin ja kuinka paljon karjatuhoja karhut aiheuttivat. Esimerkiksi Pudasjärvellä karhu tappoi vuosien 1791–1802 välillä 17 hevosta, 69 lehmää ja 132 lammasta. Samalla välillä Pudasjärvellä pyydettiin 74 karhua (Teperi 1977: 14). Kyseisellä aikavälillä yksikään paikkakunnan asukas ei kuitenkaan kuollut karhun surmaamana.

Paimenten varusteisiin kuului tuohesta tai sarvesta valmistettu torvi, jolla ilmoitettiin lypsyajoista, karjan sijainnista sekä pedoista. Petojen varalta paimenen mukana saattoi myös olla koira (Vuorela 1975: 203–204). Kuva: Martti Airion taidekokoelma/Mikkelin kaupungin museot (Finna.fi)

Jämsässä ”karhun repimiksi” on merkitty Annika Tuomaantytär vuonna 1712 ja Erik Matinpoika vuonna 1718. HisKi-tietokannassa Annikan iäksi on merkitty 18, mutta alkuperäisessä kirkonkirjassa 12. Erikin ikää ei ole mainittu, mutta lisätietona sanotaan kuoleman johtuneen siitä, että tämä oli joutunut karhun repimäksi muutamaa vuotta aikaisemmin. Koska kuolema yhdistetään vuosia aikaisemmin tapahtuneeseen tilanteeseen, on luultavaa, että Erik on vammautunut karhun hyökkäyksen yhteydessä. Karhun hyökkäyksissä jänteiden vammat ovat melko yleisiä (Dhar et al. 2008), ja tällaiset vauriot voivat aiheuttaa pysyvää vammautumista. Metsäpaimenet saattoivat kulkea yhdessä (Vuorela 1975: 204), joten olisivatko Annika ja Erik tavanneet karhun samalla kertaa, kun heidän kuolinvuosiensa välillä on aikaa viisi vuotta?

Taulukosta käy hyvin ilmi, että karhun surmaamat aikuiset miehet olivat keskimäärin 45-vuotiaita. Heitä kuoli karhun surmaamana selvästi eniten vuoden alkupuoliskolla ja erityisesti keväällä, mikä kertoo miesten kuolemien tapahtuneen todennäköisesti karhua talvipesältä pyydettäessä. Karhunmetsästys tapahtui niin, että karhunpesä merkittiin hyvissä ajoin, ja keväällä lumi luotiin pesän suulta. Sen jälkeen nukkuva ja talven laihduttama karhu voitiin herättää tai vaihtoehtoisesti surmata pesälle karhukeihäillä ja piilukkoaseilla (Mykrä et al. 2006 :14; Vuorela 1975: 38–39). Selvästi pieleen menneestä karhunpyynnistä kertoo esimerkiksi huhtikuun 1770 tapaus Keuruulta. Samana päivänä ”karhun repiminä” kuolivat Yli- ja Ala-Häkkilän talojen talonpojat Gabriel Jöransson ja tämän naapuritaloa asuttaneen 16 vuotta nuoremman siskon puoliso Johan Johansson. Heidät haudattiin yhdeksän päivää myöhemmin.

Haavoittunutta karhunmetsästäjää sidotaan suomalaisessa talonpoikaistuvassa. Robert Wilhelm Ekmanin piirros 1800-luvulta. Kuva: Kansallisgalleria.

Kaiku-lehdessä 19.4.1901 kerrotaan esimerkkejä siitä, miten talvipesältä tehtävä pyynti saattoi epäonnistua: ”Tapasin Meltosjärvellä erään ukon, jolta karhu oli pojan tappanut. Yksin oli poika alkanut karhua kirveellä tapaamaan. Seipään oli pistänyt pesään ja kun karhu pökäsi ulos, niin iski mies karhua kirveellä niskaan, vaan lyönti joskin voimakas, sattui hartioille, eikä tarpeeksi kaulalle, ja sitten alkoi kilpajuoksu puitten ympäri, josta karhu sai antaa korvapuustin miehelle. Pyssy kädessä oli mies seljällään kuolleena maannut, kun löydettiin.”

Samassa lehdessä kerrottiin myös toinen tapaus: ”Viime kesänä tappoi karhu eräästä karhumiesseurueesta kolmannen miehen, joka veti ahkiosta eväitä. Karhu paetessaan ajomiehiään teki mutkan, hyökkäsi aseettoman evästen kuljettajan kimppuun ja tappoi hänet.” Kolmas esimerkki oli muuten epäonnisesta metsästysretkestä: ”Mies oli ilvestä ajaessaan ja sen jälkiä seuratessaan tullut karhun pesälle, jossa ilves oli käynyt nuuskimassa, ja niin sai mies arvaamatta karhun niskaansa.”

Sekä karhua että karhunmetsästäjiä on menneisyydessä arvostettu suuresti. Elävöityskuva: Ulla Moilanen.

Karhun surmaamat naiset olivat iältään pääasiassa nuorehkoja, ja ovat kuolleet lähes poikkeuksetta kevään ja syksyn välisenä aikana. Ainoastaan 19-vuotias Maria Tetri oli kuollut maaliskuun puolivälissä 1861 Uudellakirkolla. Kun Marian kuolema osuu ajankohtaan, jolloin karhukuolemat ovat lähes poikkeuksetta kohdanneet onnettomia metsästäjiä, herää kiinnostava kysymys: olisiko Maria voinut osallistua karhunpyyntiin? Metsästys on usein mielletty ”miesten työksi” (esim. Markkola 2003: 132; Sarmela & Poom 1982), mutta naisten osallistuminen karhujahtiin ei ollut 1800-luvulla kuitenkaan täysin ennenkuulumatonta. Sen verran erikoista se kuitenkin oli, että asiasta kirjoitettiin toisinaan sanomalehtiin. Tampereen Sanomat kertoi 28.2.1890 pienessä, vain parin rivin uutisessa, että Mäntyharjulla karhujahtiin oli ottanut osaa ”myöskin neiti Forström”. Keski-Suomi 6.2.1896 (nr 16) puolestaan kertoi otsikolla ”Reipas tyttö”, kuinka metsänhoitaja Sandberg Rovaniemen Namman kylästä oli osallistunut 14-vuotiaan tyttärensä kanssa karhujahtiin, ja että herra Sandberg oli ampunut suuren naaraskarhun ja tytär sen yksivuotiaan pennun.

Vaikka eri karhulajit käyttäytyvät eri tavalla, voidaan niiden aiheuttamia vammoja pitää suhteellisen samanlaisina. Karhujen aiheuttamia vammoja on kuitenkin vaikea havaita arkeologisesta luuaineistosta, sillä vammat ovat voineet pääasiassa sijaita pehmytkudoksissa, jolloin kuoleman on aiheuttanut verenvuoto tai jälkeenpäin tulehdukset tai jäykkäkouristus (vrt. Floyd 1999). Toisaalta Intiassa Kashmirissa kauluskarhun aiheuttamina vammoina on raportoitu myös kallon, leukaluun, solisluiden, käsivarsien luiden sekä sormien murtumia, jotka ovat syntyneet karhun kynsien voimasta (Bhat et al. 2018; Dhar et al. 2008).

Karhun aiheuttama värttinäluun murtuma röntgenkuvassa. Kuva: Bhat et al. 2018, Fig. 2B.

Voidaan kuitenkin pohtia, olisiko karhun surmaamaksi joutunut henkilö voinut saada hautauksessa erilaisen kohtelun kuin muut, tavanomaisemmalla tavalla kuolleet. Esimerkiksi Siperian nivhit ovat pitäneet karhuun surmaamia henkilöitä poikkeustapauksina, jotka on myös haudattava poikkeuksellisesti (Shay 1985: 227). Näin olisi periaatteessa joskus voitu toimia Suomessakin esimerkiksi karhumetsällä kaatuneen kohdalla, sillä karhunpyytäjiä arvostettiin suuresti ja olihan ihmiseltä hengen vienyt karhu jo itsessään myyttiseen asemaan korotettu eläin (ks. esim. Kuljukka 2020; Sarmela 1994). Konkreettisia arkeologisia todisteita tällaisesta toiminnasta ei kuitenkaan tunneta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että historiallinen aineisto osoittaa karhujen aiheuttamien kuolemien olleen hyvin harvinaisia 1700–1800-luvuilla. Ne voidaan useimmiten yhdistää joko metsästystilanteeseen karhua talvipesältä pyydettäessä tai metsäpaimennukseen, jolloin epäonninen uhri on voinut kohdata esimerkiksi poikasiaan puolustavan karhuemon. Aineisto myös osoittaa, että ihmisen kimppuun karhu ei yleensä hyökkää ilman syytä vaikka toki on muistettava, että karhu on petoeläin, johon on syytä suhtautua varovaisuudella.

———

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian oppiaineen tohtorikoulutettava ja vuosina 2019-2020 myös Turun yliopiston biologian oppiaineen projektitutkija.

Lähteet:

Verkkolähteet:

HisKi – Historiakirjojen hakuohjelma, Suomen Sukututkimusseura.

Kansallisarkiston digitaaliarkisto: Seurakuntien arkistot: kirkonkirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Tampereen Sanomat, 28.02.1890, nro 25, s. 3.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Keski-Suomi, 06.02.1896, nro 16, s. 3.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Kaiku, 19.04.1901, nro 45, s. 2.

Painetut lähteet:

Bhat, T.A., Gulraz, A., Bhat, A.A., Bhat, T.A. & Ali, Z. 2018. A review of upper limb injuries in bear maul victims: Consistent pattern and inverse relation in severity with facial and scalp injuries. Chinese Journal of Traumatology, 2018 Feb. 21(1): 38–41.

Dhar, S.A., Butt, M.F., Farooq, M., Mir, M.R., Wani, Z.A., Afzal, S., Sultan, A. & Wani, M.I. 2008. Pattern of orthopaedic injuries in bear attacks: Report from a tertiary care centre in Kashmir. Injury, Vol. 39, Issue 2, February 2008: 249–255.

Floyd, T. 1999. Bear-inflicted human injury and fatality. Wilderness & Environmental Medicine, Vol. 10, Issue 2, June 1999: 75–87.

Kudrenko, S., Ordiz, A., Barysheva, S.L., Bashkin, L. & Swenson, J.E. 2020. Human injuries and fatalities caused by brown bears in Russia, 1932–2017. Wildlife Biology 2020 (1). DOI https://doi.org/10.2981/wlb.00611

Kuljukka, T. 2020. Myyttinen karhu Suomen historiassa kivikaudelta nykypäivään. Kalmistopiiri 7.3.2020.

Lloyd, L. 1831. Field Sports of the North of Europe: Comprised in a Personal Narrative of a Residence in Sweden and Norway in the years 1827–28. London.

Markkola, P. 2003. Moninainen maalaisnuoriso. Teoksessa: Aapola, S. & Kaarninen, M. (toim.) Nuoruuden vuosisata: suomalaisen nuorison historia: 129–160. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Mykrä, S., Liukkonen, T., Bisi, J., Kurki, S. 2006. Kansalaisten karhukannat. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, Julkaisuja 6. Seinäjoki.

Mykrä, S. & Pohja-Mykrä, M. (s.a.) Hyvä paha suurpeto. Suurpetoasenteiden suomalaista historiaa. Suurpedot.fi (Metsähallitus).

Niemelä, J. 2008. Talonpoika toimessaan — Suomen maatalouden historia. Tietolipas 225, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sarmela, M. 1994. Karhu ihmisen ympäristössä. Teoksessa: P. Laaksonen & S.-L. Mettomäki (toim.) Kolme on kovaa Sanaa – kirjoituksia kansanperinteestä: 209–250. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Sarmela, M. & Poom, R. 1982. Death of the Bear: An Old Finnish Hunting Drama. The Drama Review, Vol. 26, No 3: 57–66.

Shay, T. 1985. Differentiated Treatment of Deviancy at Death as Revealed in Anthropological and Archeological Material. Anthropological Archaeology 4: 221–224.

Teperi, J. 1977. Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki.

Tikkanen, J. 2019. Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. Otava.

Vuorela, T. 1975. Suomalainen kansankulttuuri. WSOY, Porvoo.

4 kommenttia

  1. Rautiossa tappoi karhu miehen (Hollanti) 1.6.1903. Mies oli mennyt metsästämään karhua edellispaivänä syntyneen toisen poikansa kunniaksi. jälelle jäi leski ja kaksi pientä poikaa leikkimään suuren lämpimän karhuntaljan päällä. Toisen pojan poika Benjam Hollanti kuoli nyt kesällä yli 90 vuotiaana.

    Tykkää

  2. Sukututkimusta tehdessäni törmäsin esi-isääni, Juho Antinpoika Linnaan (s. noin 1600), Hänestä on tieto, että olisi v.1657 kuollut karhun repimänä Parkanon Linnankylässä

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.