Ulla Moilanen, Heli Etu-Sihvola & Sami Raninen
Muinaismuistolakiin ja arkeologien toimintaan liittyy joitakin sitkeitä harhaluuloja. Niiden mukaan vanhoista esineistä tai muinaisjäännökseen viittaavista löydöistä ei kannata kertoa ammattilaisille tai viranomaisille, koska siitä seuraa tavalliselle yksityishenkilölle hankaluuksia. Usein nämä käsitykset pohjautuvat kuitenkin virheelliseen tai vanhentuneeseen tietoon. Tässä jutussa puramme muutamia melko yleisiä myyttejä liittyen muinaismuistolakiin, muinaisjäännöksiin ja arkeologisiin esinelöytöihin. Jutun lopussa on linkkejä aineistoihin, joiden avulla aiheisiin voi syventyä tarkemmin.
Tämän jutun aihepiirin kannalta tärkeimmät asiantuntijat työskentelevät Museovirastossa ja alueellisissa vastuumuseoissa. Alueelliset vastuumuseot aloittivat toimintansa vuoden 2020 alussa, jolloin osa Museoviraston aiemmin hoitamista tehtävistä siirtyi niihin. Esimerkiksi muinaisjäännösten suojeluun liittyvissä kysymyksissä alueellisten vastuumuseoiden arkeologit tekevät yhteistyötä Museoviraston kyseisestä alueesta vastaavien intendenttien kanssa. Kaikki museoviranomaiset tarjoavat apua ja neuvoja erilaisissa muinaisjäännöksiin ja arkeologisiin löytöihin liittyvissä asioissa.
Väite 1. Jos omilta mailta löytyy muinaisjäännös, siitä ei kannata ilmoittaa, koska se tullaan heti kaivamaan ja tutkimaan pois.
Suomessa muinaisjäännöksiä suojelee muinaismuistolaki. Lain mukaan kiinteät muinaisjäännökset ovat automaattisesti rauhoitettuja, eikä rauhoitukseen tarvita erillistä oikeuden päätöstä. Ennestään tuntemattomia muinaisjäännöksiä löytyy jatkuvasti esimerkiksi muinaisjäännösinventoinneissa, eikä niistä automaattisesti ilmoiteta maanomistajalle, vaikka usein sitä toivotaankin. Kohteiden sijainnit ovat julkista tietoa ja nähtävillä esim. Kulttuuriympäristön palveluikkunasta löytyvästä muinaisjäännösrekisteristä. On kuitenkin huomattava, että muinaisjäännösrekisterin päivittymisessä voi olla viiveitä.
Muinaisjäännöksiä ei koskaan kaiveta ”huvin vuoksi”. Jos muinaisjäännöstä ei uhkaa mikään (esimerkiksi rakennushanke), se saa löytymisensä jälkeen olla rauhassa niillä sijoillaan. Tutkimuskaivauksissa voidaan tutkia muinaisjäännöksiä, jotka eivät ole vaarassa tuhoutua. Tällaisia kaivauksia tehdään kuitenkin ainoastaan silloin, kun kyseessä on jokin perustellusta syystä kaivamista vaativa tutkimushanke, johon tutkijalla on olemassa rahoitus ja Museoviraston myöntämä tutkimuslupa. Kaikkia muinaisjäännöksiä ei pystytä tutkimaan, eikä siihen edes pyritä suojelullisista syistä.
Väite 2. Pelto menee viljelykieltoon, jos sieltä löytyy muinaisjäännös.
Muinaisjäännökset ovat korvaamattoman arvokkaita tietolähteitä menneisyydestä, eikä niihin lähtökohtaisesti saa kajota millään tavalla, jotta ne eivät tuhoudu – edes arkeologi ei saa kaivaa kuoppaa kiinteälle muinaisjäännökselle ilman Museoviraston myöntämää tutkimuslupaa. Muinaismuistolaki kieltää mm. kiinteän muinaisjäännöksen kaivamisen, peittämisen, muuttamisen, vahingoittamisen ja poistamisen. Tästä huolimatta vallitseva maankäyttö on muinaisjäännöksellä sallittua. Tämä tarkoittaa esimerkiksi peltojen säilymistä viljelykäytössä. Myös esimerkiksi tietyt metsänhoidolliset toimenpiteet sekä puutarhanhoito ovat muinaisjäännöksellä sallittuja. Muinaisjäännöksillä tehtävät toimenpiteet toteutetaan siten, että niistä ei aiheudu muinaisjäännökselle haittaa.
Väite 3. Omille mailleen ei enää saa rakentaa, jos siellä sijaitsee muinaisjäännös.
Muinaisjäännösten suojelussa pyritään ensisijaisesti siihen, että kohteet säilyisivät myös tulevaisuuteen. Kajoamista pyritään siis välttämään, vaikka aivan kaikkea on mahdotonta suojella ja säilyttää. Kun yksityinen maanomistaja suunnittelee rakennushanketta maalleen, jossa sijaitsee muinaisjäännös, pohditaan ensisijaisesti mahdollisuutta sijoittaa rakennus kohtaan, jossa muinaisjäännöstä ei sijaitse. Jos kyseessä on yksityisen maanomistajan pieni hanke (esim. alustavat rakennussuunnitelmat tai rakennus- ja purkamisluvat), tätä asiaa voidaan selvittää Museoviraston koekaivausryhmän tekemässä koekaivauksessa. Jos koekaivauksen perusteella ei löydy sopivaa rakennuspaikkaa, tekee koekaivausryhmä paikalla ennen rakentamista tarvittavat arkeologiset tutkimukset. Maanomistajien tuleekin olla yhteydessä alueellisten vastuumuseoiden arkeologeihin, jotka antavat asiaan liittyen neuvoja ja tarvittaessa tekevät koekaivausryhmälle toimeksiantoja.
Väite 4. Maanomistaja joutuu maksumieheksi, jos omille maille tulee arkeologinen kaivaus.
Yksityisten maanomistajien pienissä hankkeissa arkeologisista tutkimuksista vastaa tavallisesti Museoviraston koekaivausryhmä, jonka toimintakustannuksista vastaa valtio. Yleisissä hankkeissa sekä yksityisten suurehkoissa hankkeissa (esim. yleisen tien tai rivitalon rakentaminen) tutkimukset ovat sen sijaan muinaismuistolain mukaisesti rakennuttajan kustantamia. Vastaava käytäntö on myös muissa pohjoismaissa, ja esimerkiksi moottoriteiden tai kauppakeskusten rakennushankkeissa arkeologisen tutkimuksen kustannukset ovat rakennuttajalle vain hyvin pieni osa kokonaisbudjetista. ”Arkeologinen tutkimus” ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita kaivausta, vaan voi sisältää esimerkiksi inventointia tai konekaivun valvontaa. Muinaisjäännöksiin kajoamista pyritään aina ensisijaisesti välttämään, mistä syystä suurissakin rakennushankkeissa käydään erilaisia neuvotteluja mahdollisuuksista säästää muinaisjäännös osittain tai kokonaan. Arkeologinen kaivaus on aina vasta viimeinen vaihtoehto ja siksi esimerkiksi rakennushankkeiden yhteydessä tehtäviä kaivauksia kutsutaan pelastuskaivauksiksi.
Väite 5. Löydetyt esineet on parempi myydä pois kuin toimittaa Museovirastolle, koska sieltä ei saa löydöistä kuitenkaan tarpeeksi rahaa.
Muinaismuistolain mukaan arkeologinen esine tarkoittaa yli satavuotiasta esinettä tai esineen osaa, jonka omistajaa ei tiedetä. Lain mukaan tällaisista löydöistä on tehtävä ilmoitus Museovirastolle. Sekä ilmoittamatta jättäminen että esineen myyminen on lainvastaista. Ulkomaillekaan esinettä ei voi viedä myytäväksi, sillä myös muinaisesineiden kuljettaminen maasta on laitonta. Löydöt voi joko lahjoittaa tai antaa lunastettavaksi. Lain mukaan Museoviraston on maksettava esineestä kohtuullinen korvaus, ja esimerkiksi jalometallien tapauksessa (esim. hopearahat) korvaus on vähintään esineen metallin arvo korotettuna 25 %:lla. Vaikka tämä korvaus tuntuisi kaikesta huolimatta pieneltä, kannattaa muistaa, että käytännössä esineen lunastushinta on aina suurempi kuin mitä siitä laittomasti myymällä saisi.
Väite 6. Löydettyjä esineitä ei kannata ilmoittaa, koska ne otetaan kuitenkin pois ja päätyvät varastoon, jossa kukaan ei niitä koskaan enää näe.
Arkeologisten löytöjen ilmoittamatta jättäminen on lainvastaista. Museovirastolle lahjoitettu tai lunastettu esine voidaan liittää osaksi arkeologisia kokoelmia, joissa säilytetään monia muitakin muinaisesineitä. Löytövarasto on kulttuuriperinnön pankki, jossa tieto yhteisestä menneisyydestämme on tutkijoiden ja näyttelytoiminnan käytettävissä ja säilyy myös tuleville sukupolville. Talletettuja esineitä on mahdollista pyytää tutkittavaksi, jolloin ne tuottavat lisätietoa menneisyydestä ja esivanhemmistamme. Löydöistä tehdään koko ajan tutkimusta, ja niitä on myös esillä erilaisissa näyttelyissä. Löydöt eivät siis loju kokoelmissa unohdettuina. Koska löydöt ovat tärkein tietolähteemme esihistoriasta ja keskiajasta, on välttämätöntä saada niitä koottua arkeologisiin kokoelmiin mahdollisimman edustavasti. Koska uusia tutkimusmenetelmiä kehitetään koko ajan, tulee löytöjä säilyttää kokoelmissa pysyvästi, jotta niitä voidaan tutkia tarvittaessa yhä uudelleen.
Löydön päätyminen arkeologisiin kokoelmiin ei kuitenkaan ole automaatio, sillä kokoelmiin tallettamista arvioidaan Museovirastossa jokaisen ilmoitetun esineen kohdalla erikseen. Käytännössä kaikkia yli satavuotiaita esineitä ei oteta kokoelmiin. Merkittävä osa löydöistä palautuu tai jätetään löytäjälle, vaikka Museovirasto tallentaa löytöjen valokuvia ja löytöpaikkatietoja tällaisissakin tapauksissa. Joissakin tapauksissa löytö voi Museoviraston kokoelmien sijasta päätyä paikalliseen tai maakunnalliseen museoon.
Väite 7. Museovirasto ja arkeologit ylläpitävät väärää historiakäsitystä ja piilottelevat Suomen todellista menneisyyttä, josta ei puhuta missään.
Museoviraston tehtävä on laissa säädetty. Museovirasto vastaa esimerkiksi arkeologisten löytöjen säilyttämisestä ja muinaisjäännösten suojelusta. Sen tehtävänä ei varsinaisesti ole tuottaa uutta tutkimusta, vaikka sitäkin virastossa kyllä syntyy. Arkeologista tutkimusta tehdään eniten yliopistoissa sekä tutkijoiden omissa hankkeissa. Salaliittoteorioihin kallistuva käsitys arkeologeista tietoa piilottelevina toimijoina saattaa liittyä aikaan, jolloin tieto tehdyistä tutkimuksista ei helposti välittynyt tiedeyhteisön ulkopuolelle. Nykyään tietoon on kuitenkin helppo päästä käsiksi. Museoviraston arkistoihin talletettua tietoa on digitoitu julkisesti saataville (esim. arkeologiset tutkimusraportit), minkä lisäksi monet tutkijat kirjoittavat tutkimuksistaan suurelle yleisölle suunnattuja yleistajuisia tekstejä erilaisiin lehtiin, kirjoihin, sanomalehtiin, verkkosivuille ja blogeihin. Esimerkiksi Kalmistopiiri on jo vuosien ajan pyrkinyt tuomaan tietoa suomalaisista ja ulkomaisista arkeologisista tutkimuksista suomenkielisten lukijoiden saataville (ks. myös Digitaalisia aineistoja Suomen arkeologiasta ja historiasta). Vaikka popularisointityö on erittäin tärkeää, sitä tehdään kuitenkin usein omalla ajalla ylimääräisenä palkkatyön ohessa, eikä kaikilla tutkijoilla ole siihen käytännössä aikaa.
———
Ulla Moilanen on arkeologian väitöskirjatutkija ja biologian projektitutkija Turun yliopistossa. Hänellä on työkokemusta myös arkeologisesta viranomais- ja suojelutyöstä. Heli Etu-Sihvola on vs. arkeologi Hämeenlinnan kaupunginmuseossa (Kanta-Hämeen alueellisessa vastuumuseossa) ja arkeologian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Sami Raninen työskentelee amanuenssina Museoviraston arkeologisissa kokoelmissa, jossa hän vastaa metallinetsintälöytöjen ja yksityishenkilöiden tekemien maalöytöjen vastaanottamisesta ja käsittelystä.
Lisätietoja aiheista:
Lähdesmäki, U. 2018. Muinaisjäännös ympäristön muutoksessa. Modernin alueidenkäytön vaikutuksia Pirkanmaan muinaisjäännöskantaan. Väitöskirja, Turun yliopisto.
Museovirasto: Arkeologisen kulttuuriperinnön suojelu
KALMISTOPIIRI 
Todella hyvää ja asiallista sisältöä oleva kirjoitus.
TykkääTykkää