Maija Lehikoinen, Turun yliopisto
Hautaan laitettavista esineistä astiat edustavat kenties moniulotteisinta esineryhmää hauta-antimien perinteessä. Astiat eivät välttämättä ole vainajalle kuuluneita esineitä, tai vainajalle annettuja lahjoja, vaan ne ovat voineet liittyä pelkästään hautausrituaalin toteuttamiseen. Käsittelen tässä jutussa Karjalan ristiretkiaikaisiin hautoihin laitettuja astioita, koska olen aikaisemmin proseminaarityössäni koonnut tiedot kaikista ko. alueen ja aikakauden savi- tai pronssiastian sisältäneistä haudoista, mutta en silloisessa työssäni kuitenkaan pohtinut astioiden syvempää merkitystä. Tiedonlähteenä Karjalan haudoista toimii Theodor Schvindtin (1892) teos Tietoja Karjalan rautakaudesta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan ja rajasin aineistoni koskemaan vain Schvindtin (1892) käsittelemiä ruumishautoja, sillä tarkoitus ei ollut tehdä yleisesitystä kaikista Karjalan ristiretkiaikaisista haudoista.
Toisin kuin proseminaarityössäni, otan huomioon myös haudoilta löytyvät saviastian palat, koska ne liittyvät hautausrituaaleihin yhtä vahvasti kuin haudoista löytyvät ehjätkin astiat. Otan aineistooni mukaan myös puuastiat, joita en käsitellyt proseminaarityössäni ollenkaan. Jutun tarkoituksena on ensisijaisesti keskittyä pohtimaan tietyn esineryhmän, astioiden, merkitystä hauta-antimena. Kuitenkin astioiden merkityksen ymmärtämiseksi on tärkeää ymmärtää ne rituaalit joihin astiat ovat mahdollisesti kuuluneet, kuten ruuan valmistaminen haudoilla ja myöhemmin kalmistoissa pidetyt ”muistajaiset”. Yhdeksi näkökulmakseni olenkin valinnut verrata Karjalaisia ristiretkiaikaisia hautauksia Karjalasta ja sen lähialueilta kerättyyn perinnetietoon hautausrituaaleista. Hauta-aineiston rajaaminen Karjalaan on mielekästä myös sen takia, että juuri siellä on säilynyt paljon perinnetietoa hautarituaaleista, joissa kerrotaan vainajille annetuista ruoka- tai juomauhreista ja sitä kautta myös astioista.
Kalmistoon hajotettujen astioiden merkitystä pohtivat mm. Laura Jetsu (2001) teoksessaan Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla, sekä Søren Diinhoff (1997) artikkelissaan The Custom of Sacrifice in Early Iron Age Burial Tradition. Käyn läpi Schvindtin (1892) käsittelemät puu-, savi- tai metalliastian sisältäneet haudat ja mietin astioiden sijainnin perusteella kuinka ne ovat mahdollisesti liittyneet itse hautausrituaaliin. Erilaisia näkökulmia esineiden jaottelusta ja merkityksestä hautarituaaleissa tarjoavat mm. Anna Wessman (2010) väitöskirjassaan Death, Destruction and Commemoration, Tracing ritual activities in Finnish Late Iron Age cemeteries (AD 550–1150), sekä John M. King (2004) artikkelissaan Grave-goods as gifts in Early Saxon burials (ca. Ad 450-600).
Astioiden käytöstä ja merkityksestä
Selityksiä haudoista ja hautojen läheisyydestä löytyville astioille ja niiden palasille voidaan analogioiden kautta etsiä tallennetusta suomalaisesta ja karjalaisesta kansanperinteestä. Ilmar Talve (1979: 205–206) kertoo teoksessaan Suomen kansankulttuuri, kuinka vanhimpiin kuolemaan liittyviin käsityksiin kuului, että vainaja jatkoi olemassaoloaan melkeinpä samoin tavoin kuin eläessään ja tämän vuoksi vainajalle piti laittaa hautaan mukaan myös tuonpuoleisessa tarvittavat varusteet ja vainajalle annettu ruoka oli yksi osa tätä varustamista. Samuli Paulaharju (1924: 116–117) kuvailee Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia käsittelevässä teoksessaan, kuinka hautajaisissa vainajan kotiväki ja muut sukulaiset toivat haudalle ruokaa ”savipalasilla, tuohiropeilla ja vakkasilla”. Ruoka jaettiin muille hautajaisiin osallistujille ja samalla heitä pyydettiin muistelemaan vainajaa (Paulaharju 1924: 117). Kun astiat tulivat tyhjiksi, ne jätettiin pohja puhkaistuna tai kylki rikottuna kumolleen haudalle (Paulaharju 1924: 117). Myöhemmin kalmistossa käytiin tiettyinä muistelupäivinä, jolloin haudalle vietiin jälleen erilaisissa astioissa ruokaa ja myös hiiliä suitsuttamista varten (Paulaharju 1924: 135–142). Paulaharju (1924: 163–164) mainitseekin kuinka kalmistoissa ”maassa hautojen luona näkee rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen on sitten heitetty haudalle”.
Vaikka tavarat ja suurin osa ruuista jaettiin hautristiajaisiin ja muistajaisiin osallistuvien ihmisten kesken, menivät kaikki tavarat kuitenkin symbolisesti vainajalle ja samalla hän sai osakseen muistamista (Paulaharju 1924: 135). Rituaalin tarkoitus oli varustaa vainaja hyvin tuonpuoleisessa ja pitää näin hänet tyytyväisenä (Paulaharju 1924: 135). Vielä 1800-luvulla oli tavallista antaa vainajalle mukaan hänen henkilökohtaisia esineitään, sekä myös ruokaa (Talve 1979: 188). Myös Theodor Schvindt (1892: 189, 191) mainitsee hänen aikansa, 1800-luvun, Suomen kreikanuskoisten ja Tverin karjalaisten keskuudessa vieläkin vallinneen uskon siitä, että vainaja voi aiheuttaa tuonpuoleisesta käsin sekä hyvää että pahaa eläville, jonka seurauksena on tärkeää varustaa vainajan hauta hyvin ja käydä muistamassa häntä haudalla ”ruuvalla ja laululla” vielä hautajaisten jälkeenkin.
Laura Jetsu (2001) analysoi haudalle vietyjä ja rikottuja astioita syvemmin teoksessaan Kahden maailman välillä, Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. Venäläisen tarinan mukaan ruukku ja ihminen ovat samaa ainetta, maata, ja näin ruukku toimii ihmisruumiin symbolina (Jetsu 2001: 123). Siksi saviastian tai muun maasta tehdyn astian rikkominen haudalla palauttaa ihmisen symbolisesti jälleen lähtökohtaansa, maaksi (Jetsu 2001: 123). Astioiden särkeminen viittaa toisaalta myös elämän jatkumiseen ja kiertokulkuun (Jetsu 2001: 124). Ruuan tarjoamisen symboliikasta Jetsu (2001: 152–153) kertoo, että vaikka ruoka viedäänkin kalmistoon, ei se silti ole yhteydessä kuolleeseen ruumiiseen, vaan ”ruuan tarjoamisella halutaan osoittaa, että yhteys vainajiin on olemassa ja että siitä pidetään huolta”. Niin ruuan tarjoamisen kuin kaikkien muidenkin kuolemaan liittyvien rituaalien kohteena ei ole ruumis, vaan tuonpuoleisessa oleva vainaja (Jetsu 2001: 153). Ruuan ja tarvekalujen mukaan antamisella on pyritty varmistamaan, ettei vainajan tarvitse tulla enää takaisin pyytämään mitään lisää (Jetsu 2001: 154).
Ruoka- ja juomauhrien on aikaisemmin katsottu kuuluneen vainajanpalvontaan, Jetsun (2001: 158) mielestä erityisissä vainajaruoissa ei ole kuitenkaan kyse siitä, vaan ne ovat yhteisön keino kommunikoida keskenään vaikean muutostilanteen keskellä. Jetsun (2001: 158) mukaan ”ruoan käyttäminen symbolina on oivallinen keino ilmaista asia, joka on verbaalisesti ilmaistavaksi vaikea tai mahdoton”. Ruoka myös symbolisoi jokapäiväisyyttä sekä pyhyyttä elävien maailmassa (Jetsu 2001: 158). Mielenkiintoisia ovat myös käsitykset siitä, että sitä mikä on kerran kalmistoon viety, ei voida enää viedä takaisin, eikä myöskään mitään vainajalle kuulunutta ole voitu ottaa enää uudelleen käyttöön (Jetsu: 2001: 161). Näin siis esimerkiksi kaikki astiat, joita on käytetty joko ruokien tai hiilien tuomiseen, on täytynyt jättää kalmistoon (Jetsu 2001: 161).
Siinä missä Theodor Schvindt (1892) laskee Karjalan ristiretkiaikaisten ruumishautojen vierestä löytyneet astiat hautaan kuuluviksi, kyseenalaistaa Pirjo Uino (1997: esim. 44, 233, 260) teoksessaan Ancient Karelia, archaeological studies samojen astioiden, tai yleensäkin hautakehikon ulkopuolisten esineiden, kuulumisen hautoihin ollenkaan. Søren Diinhoff (1997: 112–113) kertoo artikkelissaan The Custom of Sacrifice in Early Iron Age Burial Tradition tanskalaisista varhaisrautakautisista ruumishaudoista, joiden täytemaasta, päältä sekä myös hautojen vieressä sijaitsevista kuopista on löytynyt saviastioiden paloja sekä kokonaisia astioita varsinaisten hautakammiossa olevien astioiden lisäksi. Diinhoff (1997: 112) toteaa, että yleensä hauta-antimet käsitetään haudan sisältä löytyviksi esineiksi ja haudan ulkopuolelta löytyvät esineet selitetään hyvin käytännöllisillä tavoilla, kuten jätekasoihin tai aikaisempiin hautauksiin kuuluneiksi esineiksi. Diinhoff (1997: 112–114) kuitenkin uskoo, että hautojen ulkopuolelta löytyvät saviastian palat, kokonaiset astiat, eläinten luut sekä hiili- ja nokikerrokset selittyvät paremmin hautausrituaaleihin ja siten myös tiettyihin hautoihin kuuluviksi, koska ne esiintyvät niin usein ja ”saman kaavan mukaisesti”, jopa eri hautamuotojen ja aikakausien välillä.
Astioita sisältäviä karjalaisia ristiretkiaikaisia hautoja
Tarkoituksenani on ottaa haudoista huomioon se, mihin kohti niistä löydetyt astiat sijoittuvat. En käsittele tarkemmin haudan muuta sisältöä, vainajien sukupuolta tai muita yksityiskohtia, elleivät ne jotenkin auta todentamaan astian sijoittumista haudassa. Koska tiedonlähteenä toimii 1800-luvulla tehty teos, ei haudoista ja niissä sijainneista esineistä kaikissa tapauksissa ole käytössä tarpeeksi tarkkaa tietoa. Astioiden sijainnista haudoissa voi tehdä päätelmiä siitä, kuinka ne ovat mahdollisesti liittyneet hautajaisten aikana tai niiden jälkeen suoritettuihin rituaaleihin.
Luovutetusta Karjalasta tunnetaan kolme hautaa, joista on löydetty hautaan kuulunut saviastia. Kaksi näistä haudoista on Leppäsenmäen kalmistosta Sakkolan Lapinlahdelta ja yksi Räisälästä, Hovinsaaren Tontinmäeltä. Leppäsenmäen kalmiston haudan 2 saviastia on löytynyt palasina vainajan luiden seasta (Schvindt 1892: 82). Schvindt (1892:82) antaa ymmärtää, että astian palat ovat olleet samassa tasossa luiden kanssa, vaikka toteaa, että hauta on ollut jo aiemmin tuhoutunut. Astia on siis todennäköisesti laitettu maahan hautauksen aikana, sillä myöhemmin haudalle tuotuna astian palat olisivat levinneet kyntämisen seurauksena laajemmalle alueelle.
Leppäsenmäen kalmiston hauta 3 on ollut myös osittain tuhoutunut, mutta sen luota on löytynyt paikalleen särkyneen saviastian palaset (Schvindt 1892: 82–83). Astian sijoittumisesta vainajan kanssa ei ole tarkempaa mainintaa, kuin että muut löydetyt esineet ovat sijainneet haudasta kauempana kuin saviastia (Schvindt 1892:83). Kenties astia on siten ollut haudan vieressä, tai sen kohdalla.
Kolmas saviastia on Räisälän Hovinsaaren Tontinmäen vuonna 1888 kaivetusta haudasta 4. Hautaa ympäröineen puukehyksen sisällä ei ole ollut mitään löytöjä, sillä se on tuhoutunut jo aiemmin (Schvindt 1892: 64). Puukehyksen ulkopuolelta on kuitenkin löytynyt runsaasti esineitä, kuten saviastia ja paikattu pronssikattila, osia puisesta lastasta, pahkakupin osa, tuohialusta, sekä eläinten luita (Schvindt 1892: 65). Haudasta 4 on myös piirros, josta näkee että kaikki edellä luetellut esineet ovat sijainneet yhtenä ryhmänä hautakehikon toisessa päädyssä. Schvindtin (1892:65) kuvailusta käy ilmi, että astiat sijaitsevat siinä paikalla, mihin ne ovat hautauksen yhteydessä jätetty, sillä esimerkiksi saviastia on särkynyt paikalleen ja kattilakin on pysynyt tuohisen alustansa päällä (Schvindt 1892: 65). Tuohisen alustan päältä Schvindt (1892: 65, 153) mainitsee löytäneensä kalanluita, joten hän arvelee pronssikattilaa käytetyn kalojen keittämiseen hautajaismenoissa.
Tontinmäen pronssikattilan lisäksi muita kokonaisia pronssiastioita Karjalan ruumishaudoista tunnetaan kuusi kappaletta, joista kaksi on löytynyt Käkisalmelta Suotniemen kalmistosta. Suotniemen hauta 1 sisälsi pronssisen kattilan ja pronssisen vadin (Schvindt 1892: 3). Pronssinen vati oli kertaalleen paikattu ja sen sisältä löytyi rasvan jähmettämää hiekkaa, jäänteitä vadissa olleesta ruuasta (Schvindt 1892: 3, 153). Paikkaamaton pronssikattila oli asetettu vadin päälle syrjälleen (Schvindt 1892: 3). Vati ja kattila löytyivät haudan sivulta ja Schvindt (1892: 3) uskoo, että astiat on jätetty maahan jo hautajaisten yhteydessä. Astioiden päältä, ylemmästä kerroksesta Schvindt (1892: 3) on löytänyt eläinten luita, joiden hän uskoo olevan peräisin haudalla myöhemmin pidetyistä muistajaisista. Uinon (1997: 260) mielestä hautakehikon ulkopuolisten esineiden kuuluminen itse hautaukseen on epäselvää. Koska pronssiastiat ovat Schvindtin (1892: 3) mukaan säilyneet luonnollisessa asemassaan ja ne ovat haudasta piirretyn kuvan ja kuvauksen perusteella samassa tasossa haudan kanssa, uskon astioiden kuuluneen hautaan ja etenkin hautajaismenoihin.
Kaukolan Koverilan Kulhamäen kalmiston haudasta 1 on löytynyt kertaalleen paikattu pronssikattila (Schvindt 1892: 12). Kattilan sijainnista Schvindt (1892: 12) mainitsee vain, että se on ollut muiden esineiden tavoin vainajan luiden lähellä, sekä noin 10 cm syvemmällä kuin luut. Schvindt (1892: 12) epäilee luiden liikkuneen ylöspäin paikaltaan, joten voisi ajatella, että hautaesineet ovat pysyneet paikoillaan syvemmällä haudan tasossa.
Kaukolan Koverilan Kekomäen haudasta 3 on löytynyt kokonainen kyljelleen käännetty pronssikattila, jonka sisällä on ollut kovettunutta rasvaista hiekkaa (Schvindt 1892: 39, 153). Kyljelleen käännetystä kattilasta on valunut sisällä ollutta ”keitosta” myös maahan, sillä sen vierestä on löytynyt myös samaa rasvaista hiekkaa (Schvindt 1892: 39, 153). Paikkaamaton kattila on ollut kauttaaltaan nokinen ja sen sivuille on kääritty hylkeennahkaa suojaksi kuumaa kattilaa nosteltaessa (Schvindt 1892: 39, 151, 153). Pronssikattila on löytynyt miehen ja naisen vierekkäin sijaitsevien ja eri aikoina tehtyjen hautojen välistä, joten ei ole varmaa, kumpaan hautaukseen kattila alun perin on kuulunut ja kuinka se on sijainnut hautaan nähden. Proseminaarityössäni olen laskenut kattilan kuuluneeksi miehen hautaan ja sijainneen alun perin haudan kehikon ulkopuolella, koska naisen hauta on miehen hautaa myöhempi ja kattiloiden katsotaan yleisesti kuuluneen miesten hautauksiin (esim. Saksa 1998: 36). Lisäksi hautojen väliltä kattilan kanssa löytyneet viikate ja kirves ovat myös esineitä, jotka Schvindtin (1892: 187) mielestä kuuluvat miesten hautoihin. Viikate on Schvindtin (1892: 187) mukaan myös esine, joka on yleisesti laitettu aina hautakehikon ulkopuolelle.
Sakkolan Lapinlahden Hennonmäen Patjan kalmistonhaudan 6 yhteydestä on löytynyt pronssikattila, mutta en käsittele tätä hautausta esseessäni enempää, sillä olen rajannut muistakin astioista kertovan aineiston koskemaan vain Schvindtin (1892) käsittelemiä hautoja. Yksi kokonainen pronssikattila on saatu irtolöytönä paikalta, joka on myöhemmin tulkittu haudaksi (Uino 1997: 307). En kuitenkaan käsittele tätäkään hautaa sen enempää, sillä kattilan sijainnista mahdolliseen hautaan nähden ei ole mitään tietoa.
Puuastioiden jäännöksiä on Suotniemen ja Hovinsaaren kalmistoista. Suotniemen kalmiston Haudasta 2 on löydetty astian jäänteiden lisäksi sen kylkeen kiinnitetyt metalliset korvarenkaat (Schvindt 1892: 3, 150). Puuastia on sijainnut haudan yläpuolella olleessa mullansekaisessa kivikossa vainajan kohdalla hautakehikon, tai tässä tapauksessa yhden pitkän puun, sisäpuolella (Schvindt 1892: 3-4). Haudasta 5 on löytynyt vainajan luiden vierestä tai niiden läheisyydestä kupera puulevy, jossa on ollut kiinni metallilevy (Schvindt 1892: 10). Schvindt (1892: 150) arvelee puulevyn olevan osa koivusta tehdystä maljasta, jota on myöhemmin paikattu metallilevyllä. Hovinsaaren kalmistosta puuastian jäänteitä on myös kahdesta haudasta. Haudan 3 päädyssä hautakehikon vieressä ulkopuolella on säilynyt jälkiä kyljellään olleesta puuvadista ja sen kaksi rautaista korvarengasta (Schvindt 1892: 56, 150). Haudasta 4 on jäänteitä jo aiemmin mainitusta pahkakupin osasta, joka on löytynyt hautakehikon ulkopuolelta päädystä (Schvindt 1892: 65, 150). Schvindt (1892: 62, 150) epäilee myös haudasta 1 löytyneitä esineen osia puuastiaan kuuluneiksi, sillä ”puu vaskilevyjen välillä on katajaa, kuten juomakapat usein Karjalassa vieläkin”. Piirroksesta voi nähdä, että puuastian osat ovat löytyneet haudan vierestä.
Pronssikattiloiden osista olen ottanut huomioon vain ne, jotka ovat varmuudella peräisin astiasta, eivätkä jostakin muusta metalliesineestä ja jotka tulkitsen olevan jotenkin liitettävissä johonkin hautaan esimerkiksi niin, että ne ovat löytyneet haudasta tai haudan vierestä. Metalliastioiden osia on löydetty kahdeksasta hautauksesta, joista kaksi hautaa sijaitsee Käkisalmen Suotniemen kalmistossa. Suotniemen kalmiston haudasta 2 on löydetty kattilan pronssinen korva, sekä muutamia paloja kattilan reunasta (Schvindt 1892: 5). Kattilan osat sijaitsevat vainajan vieressä olevan pitkän puun toisella puolella, toisin kuin samasta haudasta vainajan vierestä löytyneet puuastian osat (Schvindt 1892: 5). Haudasta 5 on löytynyt kuusi pronssilevyn palaa, joiden Schvindt (1892: 10) arvelee olevan pronssiastian paikkoja. Metallilevyt ovat löytyneet vainajan luiden vierestä tai niiden läheisyydestä, niin kuin samasta haudasta löytynyt puuastian osa (Schvindt 1892: 10).
Kaukolan Koverilan Kekomäen haudasta 1 on löytynyt erilaisia pronssikattilan osia: yksi reunapala jossa on kiinni rautainen korva, sekä toinen rautainen korva ja kattilan rautainen sanka (Schvindt 1892: 32). Vaikka löytyneet kattilan korvat ovat erilaiset, Schvindt (1892: 32) olettaa palojen olevan silti peräisin samasta astiasta. Sangan ympärillä on ollut monta kerrosta tuohta, jotta kattilaa on voinut liikutella kuumana (Schvindt 1892: 32, 151). Pronssikattilan osat ovat löytyneet hautakehikon vierestä ulkopuolelta ja niiden yhteydessä on ollut eläimen luita (Schvindt 1892: 32). Haudasta 5 on hautakehikon ulkopuolelta lähelle maanpintaa ”atran kautta kohonneina” löytynyt suurikokoisen pronssikattilan melkein kaikki reunapalat (Schvindt 1892: 41). Schvindtin (1892: 41) mukaan kattila on ollut aiemmin paikattu.
Räisälän Hovinsaaren Tontinmäeltä haudoista 9 ja 17 ja Kurkijoen Kauppakylän/Lopotin Säkkimäeltä on löydetty pronssikattilan osia (Schvindt: 69, 75; Uino 1997: 243). En ota näitä hautoja kuitenkaan huomioon, sillä kaikki ovat tuhoutuneet niin, että esineiden alkuperäisestä sijainnista ei ole tietoa. Lisäksi Kaukolan Säppäältä (Säppäis) haudasta 3 on yksi pronssiastian pala, jonka sijainnista haudassa ei ole kuitenkaan tarkempaa tietoa (Schvindt 1892: 101, 151).
Myös saviastioiden paloista olen ottanut huomioon ne, jotka tulkitsen olevan jotenkin liitettävissä johonkin hautaan esimerkiksi niin, että ne ovat löytyneet haudasta tai haudan vierestä. Schvindt (1892: 151) kertoo, että saviastian paloja on löytynyt eniten Suotniemen kalmistosta. Haudasta 2 on löydetty saviastian paloja ainakin kolmesta eri astiasta ja palat ovat sijainneet, kuten haudasta löydetty puuastiakin, haudan yläpuolella olleessa mullansekaisessa kivikossa vainajan kohdalla hautakehikon sisäpuolella (Schvindt 1892: 3-4). Haudasta 4 on myös paloja kolmesta eri saviastiasta ja nekin ovat löytyneet kivikosta vainajan yläpuolelta (Schvindt 1892: 8). Haudasta 5 on löytynyt paloja neljästä eri astiasta, mutta hauta on ollut kuitenkin ollut tuhoutunut, joten varmoja päätelmiä astioiden sijainnista ei voi tehdä (Schvindt 1892: 10).
Räisälän Hovinsaaren Tontinmäen kalmistosta on vuoden 1886 kaivauksilta löytynyt saviastian palasia haudasta 2 (Schvindt 1892: 54). Astianpalat ovat sijainneet kivikon alla, täysin lahonneen haudan ympärillä (Schvindt 1892: 54). Haudasta 3 on löytynyt paloja ainakin kahdesta eri astiasta haudan päällä olleen kivikon alta hiilen ja eläinten luiden kanssa (Schvindt 1892: 56). Haudasta 4 on löytynyt muutamia saviastian paloja haudan päällä olleiden kivien, hiilen ja tuhkan seasta (Schvindt 1892: 57). Vuoden 1888 kaivauksilla on löytynyt saviastian paloja haudan 1 päällä olleesta kivikosta (Schvindt 1892: 61, 63). Haudasta 2 astian paloja on ollut sekä haudan päällisessä kivikossa, että myös vainajan luiden vieressä (Schvindt 1892: 6). Haudasta 3 on myös astian paloja haudan päällisestä kivilatomuksesta (Schvindt 1892: 64). Haudasta 9 on saviastian paloja hautakehikon päädyn ulkopuolelta (Schvindt 1892: 75). Myös neljästä muusta Tontinmäen haudasta on löytynyt saviastian paloja, mutta niiden sijainnista haudassa ei ole varmaa tietoa. Myös Sakkolan Lapinlahden Leppäsenmäen kalmiston haudasta 1 ja Kaukolan Säppään kalmiston haudasta 3 on saviastian paloja, joiden sijainnista haudassa ei voi kuitenkaan olla varma (Schvindt 1892: 82, 101).
Astioiden lisäksi muita jälkiä ruuanlaitosta kalmistoissa on löytynyt etenkin Räisälän Hovinsaaren Tontinmäen kalmistosta, josta Schvindt (1892: 57–60, 79, 80, 81) kertoo löytäneensä lukuisia tulensijoja hautojen läheisyydestä. Yhden tulensijan vieressä on ollut puunkuorella vuorattu maakuoppa, josta on löytynyt saviastian palojen lisäksi suuri määrä eläinten luita (Schvindt 1892: 80, 152). Muita merkkejä astioista ja ruuanlaitosta on Tontinmäen vuonna 1888 kaivetun haudan 5 vierestä löytynyt maahan painetun kattilanpohjan muotoinen syvennys, jonka pinta on ollut mustanruskeaksi palanut (Schvindt 1892: 69). Schvindt (1892: 188) myös arvelee, että kalmistoista löytyvät lukuiset eläinten hampaat ovat peräisin haudoilla teurastetuista ja syödyistä eläimistä, sillä jos kalmistoon olisi tuotu valmiita ruokia tai lihoja, ei sieltä silloin löytyisi eläinten hampaita.
Voikin miettiä, onko ristiretkiaikaisia hautauksia yleensäkään mahdollista tulkita analogioiden kautta niin, että kansanperinteen kertomat esimerkit astioista ja ruoka- ja juomauhreista olisivat suoraa jatkumoa menneisyydestä. Onko astioita laitettu hautoihin aina pelkästään ruoka- tai juomauhrin myötä, vai ovatko ne joskus olleet hauta-antimia itsessään? Tässä esseessä käsitellyissä astioissa, ainakin metalliastioiden kohdalla, sekä niiden kontekstissa on suoria merkkejä siitä, että niitä on käytetty kalmistoissa ruuanlaittoon. Astioiden sisältä on löytynyt ruuanjäänteitä ja niiden ympärille on kääritty lämmöneristeitä, jotta niitä on voitu liikutella kuumana. Onpa yhden astian sisältä löytynyt ruuanlaittovälinekin. Toisaalta astioita on voitu laittaa hautoihin myös tyhjillään, jos vainajan on ajateltu tarvitsevan niitä tuonpuoleisessa ”omaa” ruokaansa varten.
Toinen astioita koskeva esimerkki kansanperinteessä on niiden käyttö suitsuttamiseen. Samuli Paulaharjun (1924: 163–164) mukaan vienankarjalaisessa hautarituaalissa suitsutusastiat ja hiilet on viskattu suitsuttamisen jälkeen haudalle. Tällainen rituaali voisi osaltaan selittää ristiretkiaikaisten hautojen päällisistä kivikoista löytyvät hiilet ja saviastioiden palat. Lisäksi Schvindt (1892: 152) toteaa, että saviastioiden paloissa esiintyy nokea myös sisäpuolella, mutta ei anna tälle ilmiölle sen tarkempaa syytä kuin että astiat ovat nokeentuneet jostain muustakin kuin tulessa pidosta. Tapa rikkoa astiat kalmistossa, tai asettaa ne vainajaa varten kyljelleen maahan on myös nähtävissä sekä kansanperinteessä, että Schvindtin (1892) kaivauskertomuksissakin. On mielenkiintoista kuvitella, kuinka ristiretkiaikaisen kalmiston maa on voinut näyttää aikanaan samanlaiselta kuin Paulaharjun (1924: 163–164; tässä esseessä sivu 2) kuvaileman vienankarjalaisen kalmiston maanpinta 1900-luvun alkuvuosikymmenillä.
Anna Wessman (2010: 82) kertoo väitöskirjassaan Death, Destruction and Commemoration, Tracing ritual activities in Finnish Late Iron Age cemeteries (AD 550–1150) Laurent Olivierin tekemästä hautaesineiden jaottelusta Hochdorfin rikkaan kumpuhaudan esineistölle. Olivier on jakanut esineet kolmeen ryhmään; ensimmäiseen ryhmään kuuluvat esineet, jotka ovat kuuluneet vainajalle ja joissa on nähtävissä käytön ja korjaamisen merkkejä (Wessman 2010: 82). Toiseen ryhmään kuuluvat muut esineet, jotka on lisätty hauta-antimiin ja kolmanteen ryhmään kuuluvat esineet, jotka on valmistettu hautajaisia varten ja käytetty vain hautajaisrituaaleissa (Wessman 2010: 82). Jos tämä jaottelu toimisi myös hautaan laitettujen astioiden kohdalla, mihin ryhmään ne silloin kuuluisivat? Schvindt (1892: 151) toteaa, että hautoihin on etupäässä laitettu vanhoja kattiloita, koska enimmät löydetyistä ovat olleet jo kertaalleen paikattuja.
Kuuluisivatko kattilat siis vainajalle, koska niissä on näkyvillä käytön ja korjaamisen jälkiä? Ehkä todennäköisempi selitys on, että astiat ovat kuuluneet vainajan omaisille, niille ihmisille, jotka ovat hautauksenkin järjestäneet. Koska kattilat ovat olleet paikattuja, niitä tuskin on myöskään valmistettu käytettäväksi vain hautajaisissa. Hautoihin laitetut saviastiat ovat voineet olla valmistetut hautajaisia varten, ainakin jos otetaan huomioon Laura Jetsun (2001: 123; tässä esseessä sivu 2) esittämä kansantarina siitä, kuinka saviruukku toimii ihmisruumiin symbolina. Ehkä vainajalle on annettu hautaan mukaan varta vasten hänelle tehty ja häntä symboloiva saviastia. Muistan joskus myös kuulleeni siitä, kuinka astiat ovat voineet edustaa eri yksilöitä ja siten vanhempien astioiden murskaaminen uusien astioiden samotiksi on merkinnyt symbolisesti sukupolvien vaihtumista. Myös Laura Jetsu (2001: 124, tässä esseessä sivu 3) mainitsee, kuinka astioiden särkeminen viittaa elämän jatkumiseen ja kiertokulkuun.
John M. King (2004: 223–224) kertoo artikkelissaan Grave-goods as gifts in Early Saxon burials (ca. Ad 450–600) siitä, kuinka esimerkiksi hautojen ulkopuoliset esineet voidaan tulkita myös lahjoiksi, sen sijaan että ne olisivat kuuluneet itse vainajalle tai olisivat peräisin aikaisemmista hautauksista. Myös Uino (1997:44) mainitsee, että hautakehikon ulkopuolelta löydetyistä esineistä ei voida tietää, ovatko ne olleet esimerkiksi votiivilahjoja vainajalle. Miksi jotkin hautaesineet on sijoitettu hautakehikon ulkopuolelle, eikä sen sisään muiden esineiden kanssa? Ovatko ne olleet lahjoja hautajaisiin osallistuneilta ja jätetty haudan ulkopuolelle muiden hautajaisiin osallistuvien nähtäväksi (King 2004: 223–224)? Tällainen lahjojen antaminen Kingin (2001: 217–218) mukaan on vahvistanut yhteisöllisyyttä, kun yhteisön jäsenet ovat tuoneet lahjoja vainajalle ja sitä myötä hänen perheelleen. Samanlainen, mutta käänteinen lahjojen antamisen tapa on nähtävissä Paulaharjun (1924: 116–117, 135) kuvailemassa tilanteessa, jossa vainajan kotiväki ja muut sukulaiset ovat tuoneet haudalle ruokaa, vaatteita ja jopa rahaa muille hautajaisiin osallistujille.
Karjalan ristiretkihautauksissakin esineitä löytyy sekä haudan sisältä, että sen ulkopuolelta. Schvindt (1892: 187) mainitsee, että jotkut esineet, kuten viikatteet ja kuokat jätettiin säännönmukaisesti hautakehikon ulkopuolelle. Jos nämä esineet ovat olleet lahjoja, silloin myös kenties hautakehikon ulkopuolelle jätetyt astiat lukeutuisivat niihin. Onpa niissä annettu ruokauhria tai ei, ovat ne silti voineet olla lahjoja muilta kuin vainajan perheeltä. Lisäksi kaikista astioista ei ole löytynyt merkkejä ruoanlaitosta, esimerkiksi Suotniemen kalmiston haudan 1 kattilan pohjalta on ruuanjäänteiden sijasta löytynyt koristeltu tuohiesine, jota tuskin olisi laitettu esimerkiksi keittoa täynnä olevan kattilan sisälle. Kattila ja tuohikukkaro ovat voineet yhdessä muodostaa lahjan vainajalle. Jos astiat kuuluisivat pelkästään rituaaliesineisiin, luulisi niitä silloin löytyvän jokaisesta haudasta. Koska näin ei ole, kuuluvat astiat myös johonkin toiseen hautaesineiden ryhmään, jolloin niitä on laitettu hautaan myös jonkin muun syyn vuoksi.
Saviastian paloista King (2004: 227–228) kertoo vielä, että usein satunnaisilta vaikuttavat muutamat saviastian palat on voitu laittaa hautaan tarkoituksellisesti, muiden rikottujen esineiden lailla. King (2004: 227–228) kertoo Wakerleyn kalmistosta, jonka toisistaan erillään sijaitsevista hautojen sisältä on löytynyt samojen astioiden paloja. Eri hautoihin on siis tarkoituksellisesti laitettu paloja samasta astiasta. Mieleeni palaa taas ajatus siitä, että jos astiat ovat edustaneet symbolisesti tiettyä yksilöä, sukupolvea ja sitä kautta myös yhteisöä, on niitä voitu jakaa tarkoituksellisesti saman yhteisön, tai muuten merkityksellisten vainajien hautoihin. Myös Schvindtin (1892) tutkimista haudoista on löytynyt kokonaiseen astiaan riittämättömiä saviastian paloja vainajien vierestä. Hautojen astioille on siis löydettävissä lukuisia tulkintoja ja niiden merkitystä hauta-antimena on edelleenkin vaikeaa ”päättää”, koska ne eivät kuulu kunnolla mihinkään hauta-antimien ryhmään, kuten lahjoihin, vainajalle tai hänen perheelleen kuuluneisiin esineisiin tai hautajaisrituaaliesineisiin, vaan ovat jotain näiden kaikkien väliltä.
Lähteet:
Jetsu, Laura 2001. Kahden maailman välillä, Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 853.
King, John M. 2004. Grave-goods as gifts in Early Saxon burials (ca. Ad 450-600). Journal of Social Archaeology 2004 vol. 4 no. 2: 214-238
Kivikoski, Ella 1951. Suomen rautakauden kuvasto II. Porvoo.
Paulaharju, Samuli 1924. Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Kalevalaseuran julkaisuja 2.
Saksa, Aleksandr 1998. Rautakautinen Karjala, Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelicahumanistica 11.
Schvindt, Theodor 1892. Tietoja Karjalan rautakaudesta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XIV
Talve, Ilmar 1979. Suomen kansankulttuuri. Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 355.
Uino, Pirjo 1997. Ancient Karelia, archaeological studies. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 104.
Wessman, Anna 2010. Death, Destruction and Commemoration, Tracing ritual activities in Finnish Late Iron Age cemeteries (AD 550–1150). Iskos 18.
KALMISTOPIIRI 