Mikä säilyttää luita maaperässä?

Sanotaan aina, ettei orgaaninen aines säily Suomessa maaperän happamuuden vuoksi kovin pitkään. Kuinka paljon happamampi Suomi on verrattuna muihin maihin ja mistä ero johtuu? Vaikuttaako tuhoutuminen myös keramiikassa oleviin ruoanjäänteisiin vai voiko niistä saada enemmän tietoa myös siinä tapauksessa, että astioita on kuumennettu? – Lukijan kysymys.

Kysymykseen, kuinka kauan luut säilyvät Suomessa maatumatta, on vastattu yleisluontoisesti Kalmistopiirissä aiemmin. Orgaanisen aineksen maatuminen on biologinen prosessi, jonka nopeuteen vaikuttavat monet eri tekijät. Näistä maaperän happamuus on vain yksi. Maaperän pH-arvoihin puolestaan vaikuttavat muun muassa geologiset tekijät (kallioperän ominaisuudet) ja ilmasto-olosuhteet. Havupuuvaltaisella kasvillisuusvyöhykkeellä maaperä on yleensä luonnollisesti hapanta. Rehevillä, kalkkipitoisilla alueilla (esimerkiksi Ahvenanmaalla, Virossa ja Etelä-Skandinaviassa) luut sen sijaan saattavat säilyvät hyvässä kunnossa jopa vuosituhansia.

Suomessakin orgaanisen aineksen säilyvyydessä on kuitenkin eroja, sillä maatumisen nopeuteen ei vaikuta vain pH, vaan myös maaperän raekoko, mikro-organismit ja erilaiset kemialliset ja fysikaaliset tekijät. Myös ihmisen omalla toiminnalla voi olla vaikutusta maaperän kemiallisiin ominaisuuksiin.

1960-luvun jälkeen teollisuuden päästöt ovat lisääntyneet, ja ilmansaasteiden aiheuttaman ympäristön happamoitumisen on havaittu vaikuttavan myös arkeologiseen aineistoon kiihdyttämällä maaperässä olevan orgaanisen aineksen tuhoutumista. Tämä on huomattu mm. kalmistokaivauksissa, joissa on voitu verrata 1900-luvun puoliväliin mennessä tehtyjen tutkimusten  aineistoja myöhemmin kaivettuihin. Luiden maatuminen on pahimmissa tapauksissa ollut muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana nopeampaa kuin edeltävien vuosisatojen aikana yhteensä.

Myös mm. maa-aineksen raekoko vaikuttaa luiden säilyvyyteen. Savinen maaperä säilyttää orgaanista ainesta paremmin kuin hiekka. Palanut luu säilyy palamatonta luuta paremmin, mikä liittyy luun mineraaleissa palamisen aikana tapahtuviin muutoksiin. Palaessa luusta myös häviää hajottavia mikro-organismeja houkuttava orgaaninen aines, joten se ei maadu samalla nopeudella kuin palamaton luu. Samasta syystä hiiltyneet kasvinjäänteet tai keramiikka-astian sisäpintaan jäänyt, karrelle palanut ruoka, voi säilyä happamissakin olosuhteissa. Keramiikka-astioista voidaan nykyisin tutkia mm. astioiden seinämiin imeytyneitä rasvoja tai mikroskooppisen pieniä kasvien osia: tärkkelyksiä ja fytoliitteja, joilla saadaan lisätietoa astioissa valmistetuista ja säilytetyistä aterioista.

Vastaus: FM Ulla Moilanen, Turun yliopisto

Lähetä oma kysymyksesi tästä

Käytetyt lähteet:

Dent et al. 2004. Review of human decomposition processes in soil. Environmental Geology, Feb. 2004, Vol. 45, Issue 4: 576-585.

Lavento, M. 2004. Maannos, maaperä ja niiden tutkimuksen menetelmät; arkeologin näkökulma. Arkeologipäivät 2003: 46-60.

Mays, S. 2002. The Archaeology of Human Bones. Routledge, London.

Nord et al. 2005. Deterioration of archaeological bone – a statistical approach. Journal of Nordic Archaeological Science 15: 77–86 (2005).

Nord et al. 2005. Environmental Threats to Buried Archaeological Remains. A Journal of the Human Environment 34(3): 256-262.

Pääkkönen, M. 2013. Rasvat astian seinässä – Lipiditutkimus esihistoriallisesta keramiikasta. Tietysti.fi, Suomen Akatemia.

Salo, K. 2006. Hammastutkimuksen mahdollisuudet arkeologiassa – esimerkkinä Euran Luistarin kalmisto. Muinaistutkija 1/2006: 17-28.