FM Sami Raninen − Pirkanmaan maakuntamuseo
Jokainen Suomen arkeologiaan perehtynyt on varmasti kuullut, että täkäläisessä happamassa maaperässä eloperäiset eli orgaaniset ainekset maatuvat nopeasti. Juuri tämä on syy siihen, miksei Suomen rautakautisista ruumishaudoista löydy vaikuttavia luurankoja iloisesti irvistelevine pääkalloineen, vaan vain hauraita ja katkelmallisia luujäännöksiä, eikä aina edes niitä.
Sama asia hankaloittaa myös rautakautisen esinekulttuurin tutkimista. Tuntuu itsestään selvältä, että luu, sarvi, puu, nahka, tekstiilikuidut ja tuohi olivat hyvin keskeisiä raaka-aineita monenlaisten työ- ja tarvekalujen, astioiden sekä kulku- ja pyyntivälineiden valmistuksessa. Jos tällaisia löytöjä ei ole käytettävissä, suurin osa tutkimuksen kohteena olevan ihmisyhteisön esinekulttuurista jää täysin tuntemattomaksi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei orgaanisista aineksista valmistettuja rautakauden esineitä koskaan löytyisi. Esimerkiksi vesistöistä ja soista on löydetty suksia ja veneiden jäännöksiä. Nämä löydöt ovat olleet tärkeässä roolissa muun muassa Keski-Suomen rautakautta ja keskiaikaa tutkittaessa. Niiden merkitystä korostaa se, että suurimmassa osassa Keski-Suomea rautakautiset ja keskiaikaiset metalliesine- ja keramiikkalöydöt ovat harvinaisia.
Kuivallakin maalla orgaanisia esinelöytöjä esiintyy erityisesti Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan polttokalmistoissa, joissa tavataan suhteellisen runsaasti palaneiden luu- tai sarviesineiden katkelmia. Palanut luu säilyy paljon paremmin kuin polttamaton, mutta esineet särkyvät palaessaan.
Ruumishaudoissa pronssihomeiden säilyttämät tekstiilijäännökset tarjoavat runsaasti tietoa myöhäisrautakauden vaatetuksesta. Joskus harvoin ruumishaudoissa on säilynyt myös sarvi- tai luuesineitä.
Kokonaisten ja ehjien sarvi- tai luuesineiden säilymiselle otollisimpia kohteita ovat savimaalla sijaitsevat myöhäisrautakauden asuinpaikat. Esimerkkejä sellaisista ovat lähes kokonaan tutkittu Raision Mulli Turun lähellä sekä Tampereen seudulla sijaitseva Pirkkalan Tursiannotko, jota on kaivettu jonkin verran ja joka on parhaillaan laajan tutkimussuunnitelman kohteena.
Näistä kohteista on löytynyt muun muassa rautakautisia kampoja, luistin, amulettiriipuksina käytettyjä eläinten hampaita, tekstiilityövälineitä ja nuolenkärkiä. Vaikka savikolla asumisessa oli omat ongelmansa (ja savimaan arkeologinen kaivaminen on usein melko ankeaa työtä), saven seassa orgaaniset materiaalit säilyvät yleensä paljon pitempään kuin karkearakeisemmassa maassa.
Erityisen suurta huomiota ovat herättäneet Tursiannotkosta löydetyt viikinki- ja ristiretkiajan luu- tai sarvilusikat (yhteensä vähintään 8 katkelmaa ja neljä kokonaista esinettä). Ennen Tursiannotkon tutkimuksia rautakautiset lusikkalöydöt olivat hyvin harvinaisia. Euran Osmanmäen kalmistosta oli jo 1800-luvulla löytynyt kaksi lähes ehjinä säilynyttä sarvilusikkaa, jotka on varauksin ajoitettu viikinkiaikaan. Muista kohteista oli tiedossa jonkin verran lusikankatkelmia. Esimerkiksi Tampereen (Messukylän) Vilusenharjun viikinkiaikaisesta polttokalmistosta tunnettiin joitakin lusikanvarren osia, joiden viivakoristelulle löytyi vastineita Tursiannotkon katkelmien joukosta.
Rautakauden luu- tai sarvilusikoissa pesä on matala tai jopa täysin litteä. Tästä päätellen niillä syötiin puuron kaltaisia suhteellisen kiinteitä ruokia. Keitot ja liemet on varmaankin ryystetty suoraan astiasta. Osa litteäpesäisistä lusikoista voi itse asiassa olla voiteiden ja tahnojen levittämiseen käytettyjä lastoja.
Tursiannotkon lusikoiden huolellinen viimeistely ja pikkutarkka koristelu tekevät todella suuren vaikutuksen. Näiden esineiden muotoilulle ja koristelulle löytyy vastineita eri puolilta Fennoskandiaa sekä myös Venäjän puolelta. Vastineet eivät rajoitu pelkästään lusikkalöytöihin, koska samoja koristeaiheita esiintyy monissa muissakin esineissä, kuten esimerkiksi suksissa ja metallikoruissa. Siten lusikatkin voivat antaa arvokasta tietoa kulttuurisuhteista, koristelu- ja käsityöperinteiden leviämisestä, ihmisyhteisöjen välisistä kontakti- ja liikenneverkostoista ja niin edelleen.
Samalla ne tietenkin kertovat käsityötaidosta ja estetiikan tajusta – unohtamatta sitä, että arkeologi tuntee päässeensä epätavallisen lähelle menneisyyden ihmistä pidellessään käsissään esinettä, jonka rautakauden mies tai nainen on pistänyt suuhunsa.
Lisätietoa aiheesta:
Hirviluoto, Anna-Liisa 1990: A bone spoon from Pirkkala. Iskos 9, sivut 87-92. Suomen muinaismuistoyhdistys.
Luik, Heidi 2006: Small bone spades: material used, processing technology, and possible function. Archaeologica Baltica 6, sivut 112 – 125. Klaipėda University Press.
Raninen, Sami 2014: Tursiannotko. Viikinkiaikainen kylä. Pirkanmaan maakuntamuseo. [32-sivuinen esitevihko].
Taavitsainen, J.-P, Janne Vilkuna & Henry Forssell 2007: Suojoki at Keuruu. A mid 14th-century site of the wilderness culture in the light of settlement historical processes in Central Finland. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 346. Suomalainen Tiedeakatemia.
KALMISTOPIIRI 