Nina Manninen
Kultainen sormus on ollut avioliiton merkkinä antiikin ajoista alkaen. Roomalaisesta kulttuuripiiristä sormus siirtyi kristilliseen ja juutalaiseen vihkiseremoniaan ja on nykyään käytössä lähes koko maailmassa.
Katolisella keskiajalla avioliittoseremoniaan kuului kaksi erillistä osaa, kihlaus ja vihkiminen. Kihlaus oli sitova lupaus avioliittosopimuksen täyttämisestä, ja sen merkiksi tulevalle morsiamelle annettiin ikiaikainen sopimuksen sinetti, sormus. Usein kihlasormuksen lisäksi ei annettu muita sormuksia, vaan kihlajaisissa morsiamen toiseen käteen pujotettu sormus siirrettiin vain vihkimisen yhteydessä toiseen. Joskus kuitenkin morsian sai myös vihkisormuksen tai molemmat puolisot antoivat toisilleen kihlasormukset. Joskus taas seremoniassa ei käytetty sormuksia lainkaan, joskus niitä oli useita.
Edes sormuksen paikka ei ollut täysin vakiintunut vielä modernillakaan ajalla, mutta usein jo keskiajalla noudatettiin antiikin käytäntöä asettaa sormus vasemman käden nimettömään. Tässä sormessa oli mielellään kannettu muitakin sormuksia jo vanhastaan, sillä vasemman käden sisimmissä sormissa ne ovat vähiten alttiina kolhuille ja kulumiselle.
Keskiajalla ja uuden ajan alussa kihla- ja vihkisormukset olivat moninaisia ja näyttäviä. Upeimpia ja arvokkaimpia olivat niin kutsutut kaksoissormukset, joiden kaksi usein jalokivillä ja emalilla koristeltua sormuksen rungon puolikasta muodostavat päällekkäin asetettuna yhden leveän sormuksen. Niissä on ilmeistä symboliikkaa: rungon puolikkaat voidaan avata, mutta niitä ei voi irrottaa toisistaan. Usein sormusten avatuilta kehiltä paljastuu rakkauteen ja uskollisuuteen liittyviä tekstejä. Pisimmät niistä, kuten Quos Deus coniunxit, homo non separet (”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”), on yleensä jaettu puoliksi kumpaankin runko-osaan.
Erilaisia tekstejä ja mottoja oli kaiverrettu vihkisormuksiin jo antiikin ajalla, mutta 1500-luvun puolimaissa alkoi suorastaan tekstisormusten buumi. Varhaisemmin keskiajalla tekstit sijoitettiin kihla- ja vihkisormuksien ulkokehälle, mutta 1500-luvulla ja myöhemmin ne olivat yleensä sormuksen sisäpinnassa. Tekstejä voitiin kaivertaa niin monimutkaisiin kaksoissormuksiin kuin sileisiin ja yksinkertaisiin renkaisiinkin.
Kolmas avioliittoseremonian yhteydessä yleisesti käytetty sormus oli niin kutsuttu uskollisuussormus. Myös sen muoto ja käyttötarkoitus periytyy antiikista: sormukseen kuvatut yhteen liitetyt tai sydäntä pitelevät kädet olivat sopimuksen tai liittolaissuhteen merkki. Tällaisena uskollisuussormusta käytettiin myös myöhemmin.
Nemo nisi mors?
”Ei mikään muu kuin kuolema” kerrotaan kaiverretun myös Suomen herttuatar Katariina Jagellonican vihkisormukseen.
Puolan kuninkaan tytär Katariina avioitui Suomen herttua Juhanan kanssa Vilnassa 4. lokakuuta 1562. Katariinaan ehkä yleisimmin liitetty tarina kertoo hänen kuuluisasta vihkisormuksestaan, joka on keskeisessä osassa dramaattisessa Katariinan vangitsemiseen liittyvässä kohtauksessa.
Kesällä 1563 kuningas Eerik XIV:n joukot piirittivät ja valtasivat Katariinan ja Eerikiä vastaan kapinoineen Juhanan kodin, Turun linnan. Herttuapari vangittiin ja kuljetettiin takavarikoituine omaisuuksineen Ruotsiin. Katariinan vihkisormus astuu näyttämölle, kun tavarat ja ihmiset on purettu laivoista Tukholman rantakalliolle. Katariinalle annetaan mahdollisuus jättää kuningasta vastaan rikkonut herttua ja elää vapaana hoveineen. Hän kuitenkin ottaa sormestaan vihkisormuksensa, johon on kaiverrettu latinankielinen teksti ”Nemo nisi mors”, ei mikään muu kuin kuolema, ja näyttää sitä vangitsijoille. Eleen tarkoituksena on kertoa, että ainoastaan kuolema voi erottaa hänet miehestään ja että hän on halukas menemään sinne minne Juhanakin. Ylpeä Katariina kävelee korskeasti miehensä vierelle ja saakin viettää siinä seuraavat neljä vuotta Gripsholmin linnaan teljettynä.
Tarinan runko on peräisin puolalaisen kronikoitsijan Marcin Kromerin vuonna 1570 julkaisemasta teoksesta, joka kertoo Katariinan ja Juhanan yhteiselämän alkuvuosista. Kromerin tarinassa Eerik antaa kertoa juuri Tukholmaan saapuneelle Katariinalle, ettei hänen ole mitään syytä kärsiä rangaistusta miehensä tekemästä majesteettirikoksesta. Pyhä ja kaunis rouva Katariina ottaa vastaukseksi vihkisormuksensa sormestaan, huokaisee syvään silmät suurissa kyynelissä ja kertoo, että hänen on yhdessä miehensä kanssa kärsittävä tälle määrätty ankara vankeusrangaistus – hän kun on vannonut Jumalalle, ettei jätä miestään niin kauan kuin tämä on elossa.
Kromerin tarinassa Katariinan sormuksen latinankielinen teksti kuuluu ”Quos Deus coniunxit, homo non separet”. Matteuksen evankeliumista löytyvät sanat olivat 1500-luvulla osa vihkirituaalia, ja niitä kaiverrettiin kihla- ja vihkisormuksiin enenevässä määrin ja erilaisina kieliversioina vuosisadan puolimaista lähtien.
Kromerin tekstiä ei kuitenkaan voida pitää kaikilta osin täysin totuudenmukaisena, ja hänen ihannoiva kuvansa pyhästä ja kauniista prinsessasta vihkisormuksineen tuo mieleen marttyyritarinaa lähestyvän romantisoidun kohtauksen: siinäkin korostetaan sittemmin kuningattaren aseman ansainneen sankarittaren rohkeutta, hyveellisyyttä ja uskollisuutta vihollisen edessä Jumalaan turvaten.
Ruotsin- ja joissain puolankielisissäkin historiateoksissa kerrotaan, että Katariinan sormuksessa luki ”perinteen mukaan” Nemo nisi mors, mutta niissä ei anneta perimätiedoille tarkempia lähteitä. Osittain päällekkäin esiintyvä versio tekstistä on Nil nisi mors, joka on kirjattu esimerkiksi erään vuodelta 1800 olevan sormuksen esittelyä esittävän maalauksen kuvaukseen. Paljoa tämän pidemmälle Nemo-tekstiä tai siihen liittyvää sormusta ei voi jäljittää. Vaikuttaa siltä, että Kromerin tarinan Quos-teksti on joskus ennen vuotta 1800 korvaantunut sanoilla Katariinan uskollisuudenvalasta, joka kestäisi hänen miehensä kuolemaan asti.
Vaikka molemmat puolisot saattoivatkin antaa toisilleen kihla- tai vihkisormuksen tai niitä vastaavan esineen, sormusta käytti yleensä kuitenkin vain morsian. Sormukseen kirjaillut korulauseet ja rakkaudentunnustukset olivat siis yleisimmin mieheltä vaimolle, sormuksen antajalta sormuksen saajalle. Lupaus Jumalan yhdistämien rakastavaisten erottamattomuudesta tai kuolemaan asti kestävästä uskollisuudesta olisikin siten Juhanalta Katariinalle eikä toisin päin.
Juhana-herttuan kosiomatkasta on säilynyt kuvaus, mutta mitään sormusta hänen ei mainita tuoneen mukanaan – ainakaan morsiamelleen. Suomen herttua ja Puolan kuningas, Katariinan veli Sigismund II August, vaihtoivat kyllä sormuksia keskenään: Juhanan viidentenä Vilnassa oleskelun päivänä järjestettyjen varsijousiammuntakilpailujen jälkeen kuningas lahjoitti herttualle rubiinisormuksen ja herttua kuninkaalle timanttisormuksen. Lahjojen vaihdossa lienee näkyvissä sormuksella yhä edelleen ollut rooli sopimusten vahvistajana, avioliittoneuvotteluthan käytiin Katariinan huoltajan eli kuningas Sigismund Augustin kanssa.
Katariina lienee kuitenkin kokenut tehneensä lupauksen Jumalalle, olivat hänen suuhunsa laitetut sanat ja todistusaineisto niistä totta tai eivät. Kirkollisessa vihkiseremoniassa osapuolet vannoivat Jumalan edessä – samoin kuin nykyäänkin – rakastavansa ja kunnioittavansa puolisoaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Lisävahvistusta lupaukselle on voinut tuoda 1500-luvun tapa asettaa sormukset alttarilla messukirjan tai Raamatun päälle erikseen siunattaviksi.
Katariinan sormukset
Katariinan omaisuusluettelot eivät tuo varmaa vastausta vihkisormuksen mysteeriin. Takavarikoidun omaisuuden inventaarioluettelossa vuodelta 1563 on maininta yhdestä kivettömästä kultasormuksesta, ja vuoden 1562 myötäjäisluettelosta ei löydy ainuttakaan sormusta.
Kivetön kultasormus voi tietysti olla myös kuninkaallisen henkilön vihkisormus: sellainen oli ainakin Englannin Maria I:lla, kun hän vuonna 1554 avioitui Filipinsä kanssa. Sormuslöytöjen perusteella tiedämme myös, että yksinkertaisenkin sormuksen kehällä saattoi olla kaiverrettu teksti. Mutta eikö inventaariossa olisi ollut maininta tekstistä, jos sormuksessa sellainen olisi ollut? Ja eikö vihkisormusta olisi kuitenkin säilytetty korujen joukossa eikä arkussa hihojen, esiliinojen, lakanoiden ynnä muun vaatetavaran seassa?
Jos 1560-luvun dokumentit ovat sormusten osalta tyhjää täynnä, on niitä sitten senkin edestä Katariinan vuodelta 1583 olevassa jäämistöluettelossa. Siihen on merkitty kaikkiaan yhdeksänkymmentä erilaisiin sormusrasioihin säilöttyä enemmän tai vähemmän koristeellista sormusta. Tämä tilanne lienee jo kuningattarelle normaalimpi, sormukset kun olivat 1500-luvun tavallisimpia koruja.
Renessanssiajan sormusten esimerkit saatiin ympäri Eurooppaa kiertävistä mallikirjoista, joiden ansiosta sormukset olivat kaikkialla suunnilleen saman näköisiä. Katariinankin mustalla, punaisella, vihreällä, sinisellä ja valkoisella emalilla koristellut timantti-, rubiini-, safiiri-, turkoosi- ja smaragdisormukset olisivat saattaneet löytyä kenen tahansa eurooppalaisen kuninkaallisen korurasiasta.
Muutamia täysin koristeettomia kultarenkaita lukuun ottamatta Katariinan jäämistöluettelon sormuksissa oli yksinkertaisimmillaan yksi tai kaksi jalokiveä. Näyttävimmissä taas oli moniväristä emalointia ja lukuisia eri tavoin hiottuja jalokiviä niin keskellä olevassa kivisarjassa kuin rungossa. Sormusten joukossa oli massiivisia kaksoissormuksia, kaiverrettuja kuvasormuksia ja erilaisia motiiveja esittäviä sormuksia.
Kaksoissormukset
Katariina omisti viisi kaksoissormusta, jollaisia käytettiin 1500-luvulla tyypillisesti kihla- tai vihkisormuksina. Katariinan kaikkien viiden sormuksen kivisarjassa oli timantti ja rubiini. Toinen kivi lienee ollut ajalta säilyneiden sormusten malliin toisen sormuksen puolikkaan koristeena ja toinen kivi toisen. Katariinan sormusten kuvaukset jalokivineen muistuttavat esimerkiksi englantilaisen kauppiaan sir Thomas Greshamin vihkisormusta vuodelta 1544: se oli kaksoissormus, joka oli emaloitu värikkäästi ja jossa oli valkoinen ja punainen kivi – ja jonka rungon puolikkaisiin oli jaettu kahdessa osassa kirjoitettu teksti Quod Deus coniunxit, homo non separet. Samankaltaisia ovat myös 1400- ja 1500-lukujen vaihteesta oleva italialainen sormus, joka eroaa Greshamin sormuksesta ainoastaan sillä, että siinä on timantin sijasta vaaleansininen akvamariini, ja 1500-luvun loppupuolen ruotsalainen niin kutsuttu Sture-sormus, jonka kivisarjassa on timantin ja rubiinin sijaan smaragdi, safiiri, rubiini ja vuorikristalli. Sture-sormukseen on yhdistetty myös sydäntä pitelevät kädet.
Vihkisormusten timantit ja rubiinit esiintyvät myös belgialaisen luonnontieteilijä Anselmus de Boodtin jalokiviä käsittelevässä teoksessa. Vuonna 1647 ilmestyneessä kirjassa kerrotaan, että vanhan, jo käytöstä poistuneen eli mahdollisesti 1500-luvulla käytössä olleen tavan mukaan morsiamelle annettiin kaksi sormusta, joista toisessa oli timantti ja toisessa rubiini. Ehkä kyse on timantilla ja rubiinilla koristetuista kaksoissormuksen puolikkaista.
Jotkin moniosaiset sormukset oli tarkoitus rikkoa kihlajaisissa niin, että sekä morsian että sulhanen saivat saman sormuksen yhden osan. Osat tuotiin takaisin yhteen vihkiseremonian yhteydessä ja annettiin jälleen ehjänä sormuksena morsiamelle. Kaksoissormukset on kuitenkin rakennettu niin, että niitä ei voi rikkoa oikeasti rikkomatta niitä, joten ne lienee tarkoitettu vain morsiamen käytettäväksi. Joissain kuninkaallisissa vihkiäisissä käytettiin kuitenkin useita sormuksia: esimerkiksi Skotlannin kuningatar Maria Stuartin ja lordi Darnleyn julkisissa häissä vuonna 1565 oli kolme vihkisormusta – Marian aiemmin yksityisesti saaman sormuksen lisäksi. Ehkä Katariinakin vihittiin kaikilla viidellä kaksoissormuksellaan?
Katariinan koristeellisimman kaksoissormuksen rungossa oli kivisarjan timantin ja rubiinin lisäksi timantteja, rubiineja ja smaragdeja, mutta muuten sormukset olivat ainakin kivien määrän ja suurelta osin myös hintansa perusteella melko vaatimattomia. Vaikka voisi olla houkuttelevaa pitää jotain näistä juuri sinä tiettynä vihkisormuksena, jäämistöluettelon tiedot eivät mainitse tekstiä tai kaiverruksia minkään kaksoissormuksen kohdalla. Säilyneistä kaksoissormuksista kuitenkin tiedetään, että teksti oli lähes piilotettu sormuksen rungon puolikkaiden sisäpintaan. Jos Katariinan jossain sormuksessa oli tekstiä, se olisi voinut ehkä tämän takia jäädä tavaraluettelon tekijöiltä huomaamatta – kaksoissormus olisi pitänyt avata tekstin paljastamiseksi.
Sydän ja käärme
Katariinan sormusten joukosta löytyy myös yksi uskollisuussormus. Siihen on kuvattu kahden käden välissä oleva sydän, ja siinä on granaatti ja kaksi pientä terävää timanttia. Sormus ei kuitenkaan ole rahalliselta arvoltaan kovinkaan suuri: vain kahdeksan taalerin arvollaan se on Katariinan halvimpien sormusten joukossa, ja ero kalleimman sormuksen neljänsadan taalerin arvoon on hurja. Sormus on kuitenkin voinut olla jonkinlainen esikihla- tai sopimussormus – niitä annettiin myös muiden kuin avioliittosopimusten sinettinä varsinkin, jos sormuksessa oli pelkkien yhteen liitettyjen käsien kuva.
Vaikka Katariinan sormusten muotokieli noudattelee pääosin yleiseurooppalaista renessanssimuotia symmetrisine koristeluineen ja tarkasti aseteltuine jalokivineen, on niiden joukossa yksi valtavirrasta poikkeava koru. Se on kuvailtu jäämistöluettelossa näin: ”Suuri käärmeen muotoinen kultasormus. Silmät kahdesta turkoosista, kieli rubiinijyvä” (suomennos kirjoittajan). Käärmesormuksen runko muodostuu spiraalille kiertyneestä käärmeen ruumiista, ja sen pää ja häntä on liitetty yhteen sormuksen edessä. Tämänkin korun muoto palautuu antiikkiin ja Pohjoismaidenkin esihistorialliseen aikaan. Kun siis renessanssiajan italialaiset löysivät roomalaisaikaisia esineitä ja kopioivat niitä, inspiroiduttiin täälläkin oman maan rautakautisista löydöistä. Käärmesormukset ja muut yksinkertaisemmat spiraalisormukset liitettiin jo tuolloin avioliittoon, ja niitä käytettiin kihla- ja vihkisormuksina myös renessanssiajalla. Ehkä Juhana-herttua onkin halunnut vihkiä morsiamensa tällä erikoisuudella?
———
Kirjoittaja tekee väitöstutkimusta Katariina Jagellonican omaisuudesta kirjallisissa lähteissä Turun yliopiston arkeologian oppiaineeseen.
Lue muita Katariina Jagellonicaa käsitteleviä juttuja tästä linkistä.
Lähteet:
Painamattomat lähteet:
Anno Domini 1562, die octava Octobris. Wyprawa królewny JejMści Katarzyny polskiej z księżnej finlandzkiej etc. wszelakiemi rzeczami niżej wypisanemi do Finlandyej z Wilna roku i dwa wyżej wypisanych od JKMci dana
Kungliga och furstliga personers enskilda egendom 3: 1556-1594. Handlingar rörande hertig Johans av Finland (Johan III) och hans gemåls egendom. Hertig Johans och hertiginan Katarinas egendom på Stockholms slott 1563-64
Svenska drottningar under 1500-talet. Drottning Katarina Jagellonica : Inventarium över klenoder
Painetut lähteet:
Boodt, Anselmus de: Gemmarum et Lapidum Historia. Maire, Joannes, (Leiden) Toll, Adriaen, 1647
Gis, Kacper: Quos Deus coniunxit, homo non separet – Katarzyna Jagiellonka jako królewna polska i księżna finlandzka na tle systemu dynastycznego. Kulturowe wzorce a społeczna praktyka : Studia z dziejów kobiet. Jakuboszak, Agnieski & Matusika, Przemysława (toim.). Instytut Historii Uniwersytetu im. Adama Mickiewicza, Poznań, 2012
Immonen, Visa: Golden Moments : Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. Suomen keskiajan arkeologian seura, Turku, 2009
Immonen, Visa: Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä. Maahenki, Helsinki, 2015
Jones, William: Finger-Ring Lore : Historical, Legendary, Anecdotal. Forgotten Books, 2019
Kromer, Marcin: Historyja prawdziwa o przygodzie żałosnej książęcia finlandzkiego Jana i królewny polskiej Katarzyny. Opracował Janusz Małłek. Pojezierze, Olsztyn, 1974
Kunz, George Frederick: Rings for the Finger From the Earliest Known Times to the Present, with Full Descriptions of the Origin, Early Making, Materials, the Archaeology, History, for Affection, for Love, for Engagement, for Wedding, Commemorative, Mourning, etc. Dover Publications, New York, 1973/1917
Lehtinen, Ildikó & Sihvo, Pirkko: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto, Helsinki, 2005/1984.
Maskell, Joseph: The Wedding-ring: Its History, Literature, and the Superstitions Respecting it. A Lecture, etc. London, 1868.
Palmén, E. G.: Puolan kirjallisuudesta poimittuja tietoja Suomen historiaan. Historiallinen arkisto XVIII. Helsinki, 1903.
Scarisbrick, Diana et al.: Historic Rings : Four Thousand Years of Craftsmanship. Kodansha International, Tokyo, 2004.
KALMISTOPIIRI 