Mikä on nimistöntutkimuksen ja arkeologian suhde? Voiko paikannimistä tehdä päätelmiä menneisyydestä? – Lukijan kysymys
Paikannimistö on menneisyyden jättämä jälki, ja sellaisena se voi olla hyvinkin arvokasta tutkimuksen lähdeaineistoa. Jännittävän kuuloiset paikannimet panevat helposti mielikuvituksen laukkaamaan, joskus liiankin villisti. Paikannimistön tutkiminen vaatii kuitenkin kriittisyyttä ja huolellisuutta siinä missä kaikki muukin tutkimustyö. Vanhimmat säilyneet muistiinmerkinnät Suomen alueen paikannimistä löytyvät keskiaikaisista asiakirjoista. Monien kylien ja talojen nimet tavataan ensimmäistä kertaa 1500-luvun verorekistereissä. 1900-luvulla paikannimiä kerättiin systemaattisesti. Keruuaineistoihin voi nykyisin tutustua vaivattomasti digitaalisessa Nimiarkistossa. Paikannimistötutkimuksen lähtökohtiin voi tutustua prof. Eero Kiviniemen kirjassa Perustietoa paikannimistä (1990).
Arkeologit kiinnittävät muinaisjäännösinventoinneissaan usein huomiota lupaaviin paikannimiin, jotka tuntuvat vihjaavan kiinteän muinaisjäännöksen olemassaoloon. Esimerkiksi Suomen alueen vanhin tunnettu kirkon jäännös on löytynyt Ristimäki-nimisestä paikasta. Systemaattisesti paikannimistöä tutkivat toisaalta kielitieteilijät, toisaalta historiantutkijat. Kielitieteilijät ovat omien menetelmiensä ansiosta taitavampia selvittämään nimien etymologioita eli alkuperäisiä merkityksiä. Historiantutkijat eivät aina pysty esittämään luotettavia etymologioita. Käymällä järjestelmällisesti läpi laajoja paikannimiaineistoja historiantutkijat pystyvät kuitenkin vertaamaan eri alueiden nimistöjen yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Samantyyppisen paikannimistön esiintyminen kahdella eri alueella kertoo siitä, että näiden alueiden välillä on jossain vaiheessa ollut asutus-, kieli- ja kulttuuriyhteyksiä. Tämä tutkimustapa tunnetaan areaalis-typologisena metodina. Vertaamalla erilaisten paikannimityyppien levinneisyyksiä arkeologisiin levinneisyyskarttoihin tai muuhun asutushistorialliseen tietoon voidaan nimityyppi usein ajoittaa ainakin karkeasti. Jotkin paikannimityypit kuitenkin ovat niin pitkäikäisiä tai laajalle levinneitä, ettei niitä voi ajoittaa tällä tavoin.
Paikannimistön vanhimmat kerrostumat ovat jo esihistorialliselta ajalta. Nykyiseen suomenkieliseen paikannimistöön sisältyy ns. substraattinimiä, joille ei voida esittää uskottavaa suomenkielistä etymologiaa. Ainakin osa tällaisista nimistä palautuu vieraisiin kieliin, joita suomenkielisellä alueella on puhuttu menneisyydessä. Esimerkiksi Suomen suurimpien järvien eli Saimaan, Päijänteen ja Inarijärven nimille ei monien kielitieteilijöiden mukaan ole olemassa selkeää etymologiaa millään tunnetulla kielellä (esim. Rahkonen 2017). Tällaiset nimet voivat palautua tuntemattomiin ”paleokieliin”, joita eri puolilla Suomen aluetta puhuttiin ennen suomen ja saamen esimuotojen saapumista tänne pronssi- ja rautakaudella (Aikio 2012). Yleensäkin ottaen substraattinimistö säilyy usein juuri vesistöjen ja muiden keskeisten luonnonpaikkojen nimien yhteydessä. Kun merkittävät vesistöt ja paikat on kertaalleen nimetty, nimet usein säilyvät kielenvaihdosten yli, vaikka nimien äänneasu mukautuukin uuteen kieleen sopivaksi.
Suomenkielisessä paikannimistössä esiintyy melko runsaasti saamen kieleen palautuvaa substraattinimistöä, joka sekin useimmiten liittyy vesistöihin (Aikio 2007, 2012; Heikkilä 2014). Tällaisen nimistön ikä varmasti vaihtelee, mutta ainakin Etelä-Suomessa sen täytyy usein palautua jo rautakaudelle. Esimerkiksi Tammerkosken ja siten koko Tampereen kaupungin nimi palautuu ilmeisesti saamenkieliseen koskitermiin (Rahkonen 2011; Heikkilä 2012). Metsäpeura oli kaikesta päätellen tärkeä riistaeläin myöhäisrautakauden ja keskiajan saamenkielisille yhteisöille, eikä ole ihme, että saamelaisperäisiin substraattinimiin sisältyy myös peuroihin tai peuranpyyntiin viittaavaa nimistöä. Kiintoisaa kyllä jotkin vesistönimet näyttävät palautuvan tuntemattomaan suomalais-ugrilaiseen kieleen, joka ei ollut sen enempää suomea kuin saameakaan (Rahkonen 2013).
Joskus paikannimet vihjaavat paikan muinaisesta tai historiallisesta käyttötarkoituksesta. Kalastukseen viittaavat, helposti tunnistettavat vesistönimet ovat Suomessa varsin yleisiä. Liko- tai Liinalammet viittaavat pellavan liottamiseen, Tervalammet tervanpolttoon. Kalma-aiheisilla nimillä on joskus, muttei suinkaan aina, yhteys rautakautiseen tai myöhempään hautaus- tai ruumiinsäilytyspaikkaan (esim. Ruohonen 2010; Heikkilä 2017). Hiisi-nimet liittyvät joissakin tapauksissa rautakautisiin kulttipaikkoihin (esim. Siikala 2012). Hangas-aiheiset nimet tuntuvat vihjaavan hirvieläinten joukkopyyntiin pyyntiaitojen avulla. Pyhä-aiheinen nimistö näyttää toisinaan olevan vanhaa, jopa rautakautista rajanimistöä, joskaan yhteys ei ilmeisesti ole aivan niin voimakas kuin välillä on oletettu (esim. Suvanto 1972; Mallat 2007; Anttonen 2011; Saarikivi 2017). Maja-aiheisilla nimillä näyttää Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa usein olevan yhteyttä keskiaikaiseen eränkäyntiin (esim. Jussila & Sepänmaa 2003) . Pirkkalan Pirkkalankylässä esiintyvän vanhan talonimistön läpikäynti on avannut kiintoisia näköaloja kylän keskiaikaisiin asukkaisiin (Heikkilä 2017; Salminen 2017). Monia muitakin esimerkkejä voisi mainita. Ongelmana on kuitenkin se, että nimien ajoittaminen ei ole helppoa eikä aina edes mahdollista.
Paikannimistötutkimuksella on ollut merkittävä rooli rautakautisen ja keskiaikaisen asutushistorian tutkimuksessa Itä-Suomessa ja Karjalassa (esim. Korpela 2008, Kuzmin 2014) sekä Pohjanmaan ja Peräpohjolan rannikoilla. Paikannimien hyvä puoli on siinä, että niitä on käytettävissä hyvin runsaasti, kun taas myöhäisrautakauden ja keskiajan arkeologiset löydöt ovat esimerkiksi Perämeren rannikoilla vieläkin sangen harvinaisia. Toisaalta arkeologisten löytöjen ajoittaminen on paljon tarkempaa ja varmempaa kuin paikannimien. Areaalis-typologisissa nimistötutkimuksissa on kuitenkin päädytty siihen, että useiden Perämereen virtaavien suurten jokien suille ja varsille alkoi syntyä hämäläistä alkuperää olevaa paikannimistöä ehkä jo viikinkiajalta lähtien (Vahtola 1980, Leiviskä 2011, Kuorilehto 2014). Tämä kertoo eränkäynnistä, kaupparetkeilystä ja uudisasutuksesta. Varsinaissuomalainen, satakuntalainen ja karjalainen nimistö alueella olisi nuorempaa, varhaisimmilta osiltaan ehkä 1100- ja 1200-luvulta.
Tuoreissa arkeologisissa tutkimuksissa on suhtauduttu torjuvasti ajatukseen eteläsuomalaisesta tai karjalaisesta myöhäisrautakauden uudisasutuksesta Perämeren rannikoilla (esim. Kuusela 2015). Puhtaasti arkeologisessa lähdeaineistossa ja sen tulkinnoissa on kuitenkin omat ongelmansa ja rajoituksensa, eikä kysymys ole vielä loppuun käsitelty. Kaukaista historiaa tutkittaessa olisi hyödynnettävä kaikki mahdolliset lähdeaineistot, samalla kuitenkin tiedostaen erilaisten lähteiden vahvuudet ja heikkoudet. Yksittäinen tutkija ei kuitenkaan voi hallita kaikkia hyödyllisiä aineistoja ja niiden tutkimusmenetelmiä, joten yhteistyötä tarvitaan.
Vastaus: Sami Raninen
Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.
Lähteet:
Aikio, Ante 2007: The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland. Teoksessa Borrowing of Place-names in Uralic Languages, 157–197.
Aikio, Ante 2012: An Essay on Saami Etholinguist Prehistory. Teoksessa Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe, 63–117.
Anttonen, Veikko 2011: Topography and Place Names as Information Sources in Interpreting the Sacred in Archaeological Finds. Teoksessa Times, Things and Places, 36 Essays for Jussi-Pekka Taavitsainen, 310–319.
Heikkilä, Mikko 2012: Tampere – saamelaisen Tammerkosken kaupunki. Virittäjä 1/2012: 117–124.
Heikkilä, Mikko 2014: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Helsingin yliopisto.
Heikkilä, Mikko 2017: Birkan koivut vai Saksan karhu hiiden ja vesihiiden naapurina Pirkkakankylässä? Pirkkalankylän vanhin paikannimistö. Teoksessa Lesell et al. 2017: 31–58.
Jussila, Timo & Sepänmaa, Timo 2003: Kylätontteja ja eräsijoja. Pirkan maan alta 4, 39–47.
Kiviniemi, Eero 1990: Perustietoa paikannimistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 516.
Korpela, Jukka 2008: The World of Ladoga. Society, Trade, Transformation and State Building in the Eastern Fennoscandian Boreal Forest Zone, c. 1000 – 1555. Nordische Geschichte 7.
Kuorilehto, Markku 2013: Limingan asutuksen synty keskiajalta 1600-luvulle. Oulun yliopisto.
Kuusela, Jari-Matti 2015: Iin Illinsaaren myöhäisrautakautinen kalmisto ja sen konteksti. Faravid 40/2015: 5–30.
Kuzmin, Denis 2014: Vienan Karjalan asutushistoria nimistön valossa. Helsingin yliopisto.
Leiviskä, Matti 2011: Siikajokilaakson asutuksen synty. Nimistöhistoriallinen tutkimus Siikajokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvun puoliväliin. Oulun yliopisto.
Lesell, Kreetta, Marjo Meriluoto & Sami Raninen (toim.) 2017: Tursiannotko: Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle. Tampereen museoiden julkaisuja 148.
Mallat, Kaija 2007. Naiset rajalla. Kyöpeli, nainen, naara(s), neitsyt, morsian, akka ja ämmä Suomen paikannimissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1122.
Rahkonen, Pauli 2011: Tampere – saamelainen koskiappellatiivi. Virittäjä 2/2011: 252–256.
Rahkonen, Pauli 2013: South-eastern Contact Area of the Finnic languages in the Light of Onomastics. Helsingin yliopisto.
Rahkonen, Pauli 2017: Onomasticon of Leväluhta and Käldamäki region. Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja 96: 287–316.
Ruohonen, Juha 2010: Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautauspaikkoina. J@rgonia 17/2010. E-julkaisu.
Saarikivi, Janne 2017: Pyhän käsitteestä ja alkuperästä. Elore vol. 24 – 1/2017. E-julkaisu.
Salminen, Tapio 2017: Keskiaikainen Pirkkalankylä ja Pyhäjärven itäpuolen asutus. Teoksessa Lesell et al. 2017: 247–268.
Siikala, Anna-Liisa 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1388.
Suvanto, Seppo 1972: Satakunnan ja Hämeen keskiaikainen rajalaitos. Tampereen yliopisto.
Vahtola, Jouko 1980: Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty: Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia Historica Septentrionalia 3. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.
KALMISTOPIIRI 