Rikollisten ja syntisten hautaustavoista ja hautapaikoista

Muistan isäni joskus kertoneen, että kirkkoon kuulumattomat ja rikolliset haudattiin sivummalle, pois näkyvistä. Oliko tämä yleinen tapa? – Lukijan kysymys

Rikollisten, itsemurhan tehneiden ja kastamattomien lasten hautaaminen on aiheuttanut kristillisen kirkon piirissä toisinaan ongelmia. Katolisena aikana noudatetun kanonisen lain mukaan vain kastetut olivat oikeutettuja siunatussa maassa sijaitsevaan hautapaikkaan. Rikolliset ja itsemurhan tehneet voitiin sulkea kristillisen yhteisön ulkopuolelle, jolloin heillä ei myöskään periaatteessa ollut oikeutta tulla haudatuksi kirkkomaahan. Silti rikollisten ja itsemurhan tehneiden hautapaikasta ja seremonioista ei aina määrännyt kirkko vaan maallinen oikeus.

Joidenkin rikosten kohdalla Ruotsin valtakunnan maanlaki määräsi, miten rikollisen ruumis tuli haudata. Kristofferin maanlaki (1442) mainitsee kirkkoaidan ulkopuolelle hautaamisen ainoastaan itsemurhan tehneiden kohdalla: itsemurhan tehneen ruumis piti viedä metsään ja polttaa siellä, mutta jos itsemurhan tehnyt tiedettiin ”taidottomaksi” eli vähämieliseksi, niin maanlain mukaan ”hänen mahdetan maahan kaiwetta kircko aidan wieren” (Corkeimbain syidhen kaari 4). Eräässä 1600-luvun asiakirjalähteistä selvitetyssä kemiöläisessä tapauksessa pyöveli vastasi itsemurhan tehneen hautaamisesta metsään (Toropainen 2014a: 24).

Reformaation jälkeen sääntöjä usein lievennettiin ja esimerkiksi 1700-luvulla oikeus tutki, oliko itsemurhan tehnyt henkilö toiminut tarkoituksellisesti tai mahdollisesti päätynyt ratkaisuun syyntakeettomana eli käytännössä mielenvikaisena. Oikeus pyrki kaikissa epävarmoissa tapauksissa välttämään viattoman rankaisua, joten oikeudenkäyntiasiakirjojen perusteella iso osa itsemurhan tehneistä päätyi todellisuudessa haudatuksi kirkkomaalle, tosin ilman kirkollisia seremonioita (Luef & Miettinen 2012: 107–108).

Keskiajalla useimmista suurista rikoksista rangaistuksena oli miehillä teilipyörällä teloittaminen ja naisilla elävänä hautaaminen tai roviolla polttaminen. Tällaisia rikoksia olivat murhan salaaminen, oman lapsensa tai vanhempansa tappaminen, kaksinnaiminen, isäntänsä murhaaminen ja noituudella tappaminen (Corkeimbain syidhen kaari 1, 2, 5, 6, 10 & 15). Lisäksi tuhopolttajat ja eläimiinsekaantujat määrättiin poltettavaksi roviolla (Corkeimbain syidhen kaari 11 & 14). Eläimiinsekaantujien tapauksessa polttotuomion sai usein myös eläin, johon sekaantuminen oli tapahtunut (Keskisarja 2006: 149). Myös teloitettujen ruumiit voitiin polttaa teloituksen jälkeen. Tällöinkin hautausrituaalista vastasi pyöveli.

Teemu Keskisarjan (2006: 42) mukaan elävältä hautaamista ei Suomessa tapahtunut mahdollisesti koskaan, ja Ruotsissakin varmuudella vain kerran keskiajan kuluessa. Tosin perimätiedon mukaan Savitaipaleella olisi eräs eläimiinsekaantuja haudattu elävältä hyväksikäyttämänsä hevosen kanssa, mutta todellisuuspohjaa tarinalla ei välttämättä ole – etenkään kun hautaaminen tarinan mukaan tapahtui niin, että rikollinen haudattiin kaulaansa myöten samalla istuen hevosen selässä (Keskisarja 2006: 42). Arkeologisesti tällaista hautaustapaa olisi vaikea todentaa.

Joissakin tapauksissa vainajien jäänteet on voitu jättää teloituspaikalle. Keskiaikaisia ja varhaismoderneja teloitettujen hautoja on tutkittu mm. Virossa Tallinnan ja Haapsalun hirsipuumäillä (Malve et al. 2013) sekä Ruotsissa Kvarnbackenin hirsipuumäellä (Karlsson et al. 2008). Näennäisesti samanlaisiin asioihin syyllistyneet rikolliset ja syntiset olivat kuitenkin eri syistä johtuen varsin heterogeeninen joukko, minkä vuoksi lopullinen hautapaikka saattoi määräytyä tapauskohtaisesti. Esimerkiksi Turussa sanotaan mestattuja haudatun myös tuomiokirkkoon (Oravisjärvi 2011: 291). Tässä tapauksessa hautapaikan valintaan lienee vaikuttanut mm. vainajan sosiaalinen asema, sillä kirkko oli kaikkein arvostetuin hautapaikka ja Turun tuomiokirkon lähistöllä sijaitsi myös erityisesti köyhille ja teloitetuille tarkoitettu Kerttulin hautausmaa (mm. Toropainen 2014a, 2014b). Rikollisten ruuminosilla oli myös merkitystä erityisen voimakkaina taikaesineinä (Tittonen 2008: 4). Ruumiinosat voitiin siten haudata myös muualle kuin teloituspaikalle, jotta ne eivät olisi päätyneet taikuuden harjoittajien käsiin.

Kristofferin maanlaissa mainitaan erikseen, että lainsuojattomaksi julistetut tuli haudata kirkkomaahan (Wala sackoin kaari 31), mutta kirkonkiroukseen julistetut piti Suomessakin noudatetun Upplannin maakuntalain kirkkokaaren mukaan haudata kirkkomaan ulkopuolelle (XIV. 3). Keskiajan Suomesta on säilynyt yksi asiakirja (DF 6762), jossa mainitaan henkilön tulleen haudatuksi kirkkomaan ulkopuolelle. Vuonna 1472 paavin kuuriassa Roomassa käsiteltiin tapaus, jossa Peter Bengtsson -niminen mies oli hyökännyt Turussa seurakuntaansa matkalla olleen pappi Magnus Petrin kimppuun, koska hän epäili papin vieneen yhden hänen kannuksistaan. Seuranneessa miekkatappelussa Peter sai kuolettavan iskun. Koska hyökkääjä oli näin aiheuttanut oman kuolemansa, hänet ”haudattiin pyhittämättömään maahan kirkkomaan viereen” (in terra prophana extra cimiterium sepultus extitit). Asiakirjasta ei selviä, johtuiko kirkkoaidan ulkopuolelle hautaaminen siitä, että Peter oli hyökännyt papin kimppuun, vai siitä, että omasta toiminnasta johtunut kuolema rinnastettiin itsemurhaan.

Kaarle XI:n kirkkolaissa 1687 säädettiin tarkennuksia siihen, keillä oli oikeus tulla haudatuksi kirkkomaahan. Lain mukaan (§ IX) kastamattomilla lapsilla oli oikeus tulla haudatuksi vanhempiensa hautasijalle, mutta äpäränä syntyneet ja murhatut lapset piti haudata kirkkoaidan ulkopuolelle (§ X). Jumalatonta elämää pitäneiden ja suurissa synneissä kuolleiden sekä kuolemaantuomittujen kohdalla piti lain mukaan antaa maallisen oikeuden päätettäväksi, miten näiden vainajien hautaaminen piti suorittaa (§ XII). Kiinnostavaa kyllä muuhun uskontokuntaan kuin luterilaiseen kirkkoon kuuluneilla oli oikeus tulla haudatuksi kirkkomaahan, mutta ilman kirkollisia toimituksia (§ XI).

Myös siunattua kirkkomaata arvotettiin eri tavoin sijainnin perusteella. Kirkon pohjoispuolista kirkkomaan osaa pidettiin noin 1300-luvulta lähtien huonona ja halveksittavana paikkana, johon ei mielellään haudattu (mm. Rimpiläinen 1971: 72). Etenkin perimätiedon mukaan kirkkojen pohjoispuolelle voitiin haudata lähinnä rikollisia ja itsemurhan tehneitä, mutta todellisuudessa pohjoispuolisella hautausmaalla sijaitsi usein myös köyhille sekä palvelusväelle tarkoitettuja merkitsemättömiä rivihautoja (Kuuliala 1960: 240). Todennäköisesti juuri tällaista kirkon pohjoispuolelle tehtyä yhteishautaa on tutkittu mm. Pälkäneen rauniokirkon arkeologisissa kaivauksissa vuonna 2003 (Mikkola 2004: 36).

Vastaus: Ulla Moilanen & Ilari Aalto. Vastaus on tiivistelmä aihetta käsittelevästä artikkelista Moilanen, U., Aalto, I. & Toropainen, V. P. 2018. In terra prophana – Kuolemaantuomittujen ja syntisten hautaaminen ja rangaistuspaikkojen arkeologinen potentiaali. SKAS 2/2018: 2-19. Artikkelin voi ladata pdf-tiedostona tästä linkistä.

———

Ulla Moilanen on Turun yliopiston tohtorikoulutettava, joka tutkii väitöskirjassaan mm. poikkeavia hautauksia ja hautapaikan valintaan vaikuttaneita syitä. Ilari Aalto on arkeologi ja keskiajantutkija, joka työskentelee tällä hetkellä Aboa Vetus & Ars Nova -museolla kaivausjohtajana. FT Veli Pekka Toropainen toimii tutkijana Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa ja on erikoistunut 1600-luvun kaupunki- ja henkilöhistoriaan.

Katso myös Kalmistopiirissä aikaisemmin julkaistut jutut:

Kuolemantuomiot ja niihin liittyvät hautapaikat 1600- ja 1700-luvun Suomessa

Sikiöiden ja kastamattomien lasten hautaaminen kristillisellä ajalla

Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum

Karlsson, E., Archini, C., Sandén, A. & Fendin, T. 2008. Döden som straff: glömda gravar på galgbacken. Östergötlands länsmuseum.

Keskisarja, T. 2006. ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa”. Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, historian laitos.

Kircko-Laki Ja Ordningi 1687: kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/flor1688_rdf.xml

Kristoffer kuninkaan maanlaki. Herra Martin suomentama: kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/martti.ml_rdf.xml

Kuuliala, W.-K. 1960. Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Porvoo, WSOY.

Linkinen, T. 2015. Same-sex sexuality in later medieval English culture. Amsterdam University Press.

Luef, E. & Miettinen, R. 2012. Fear and Loathing? Suicide and the treatment of the corpse in early modern Austria and Sweden. Frühneuzeit-Info, vol. 23, no. 1-2: 105–118.

Malve, M., Varul, L. & Roog, R. 2013. The Haapsalu Gallows Hill. Archaeological Fieldwork in Estonia 2013: 193–200.

Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki: kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/koll.kl_rdf.xml

Mikkola, E. 2004. Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon kaivaukset vuonna 2003. Muinaistutkija 1/2004: 31-41.

Moilanen, U. 2014. Sukuhauta ja harvinaiset arkkuruuvit. Historiallisen ajan hautojen tutkimus Paimion Pyhän Mikaelin kirkkomaalla. SKAS 1/2014: 17–24.

Moilanen, U., Aalto, I. & Toropainen V. P. 2018. In terra prophana – Kuolemaantuomittujen ja syntisten hautaaminen ja rangaistuspaikkojen arkeologinen potentiaali. SKAS 2/2018: 2-19.

Oravisjärvi, J. 2011. Rikollisten kuolema ja hautaaminen 1200-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa: Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.) Vaasa, 2011: 285-296.

Rimpiläinen, O. 1971. Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen Isoavihaa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 84. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Tittonen, E. 2008. ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” Hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. J@RGONIA 14/2008.

Toropainen, V.-P. 2014a. Pyöveli, mestarismies, skarprättäri. Turun lääninmestaajat vuosina 1643−1722. Sivuaineen tutkielma, kulttuurihistoria, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

Toropainen, V.-P. 2014b. Pyöveli, mestarismies, skarprättäri – Turun lääninmestaajien minäkuva 1643-1722. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 3/2014: Kohtaamisia 1700-luvulla.