Ulla Moilanen & Nina Maaranen
Vartalon, ihon ja hampaiden muokkaamista on harjoitettu eri kulttuureissa eri tavoin, mm. arpeuttamalla ihoa tai viilaamalla hampaita. Kehoa on myös voitu muokata esimerkiksi korsetin avulla tai sitomalla imeväisen kallo tai kasvavan lapsen jalkaterät. Tässä artikkelissa luomme katsauksen tatuointien varhaisimpaan historiaan sekä menneisyyden tatuointien tutkimusmenetelmiin. Juttu on ensimmäinen osa muinaisia tatuointeja käsittelevästä sarjasta, jonka seuraavissa osissa käsitellään tarkemmin tatuointiperinteitä eri puolilla maailmaa.
Vanhimmat merkit tatuoinnin harjoittamisesta
Tatuointi-sana tulee samoan kielen lainasanasta tatau, joka tarkoittaa kirjaimellisesti iskemistä. Sana tuli käyttöön länsimaissa vasta 1700-luvulla, ja tätä ennen tatuointia voitiin kutsua ihon maalaamikseksi, arpeuttamiseksi tai merkitsemiseksi (Sizer 2020). Tatuoinnin harjoittamisen on arveltu syntyneen jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten paleoliittisella kivikaudella, samoihin aikoihin kun Lounais-Euroopassa tehtiin näyttäviä luolamaalauksia. Konkreettisia todisteita tästä ei kuitenkaan ole olemassa, sillä varmuudella tatuointeja voidaan tutkia ainoastaan muumioista. Tatuointia ja tatuointeja on kuitenkin tutkittu myös epäsuoran aineiston kautta. Muun muassa esineet, figuriinit eli pienoispatsaat sekä muut esittävät kuvat saattavat antaa vihjeitä tatuoinneista. Viime vuosina aikaa on käytetty myös tatuoijan työvälineiden tunnistukseen arkeologisesta aineistosta (Deter-Wolf & Krutak 2017).
Paleoliittisina tatuointivälineinä on pidetty Etelä-Ranskasta Mas d’Azilista löydettyjä esineitä, joihin kuuluu muun muassa kynämäiseksi teroitettuja teräviä luuneuloja sekä raakaokraa, jota olisi voitu käyttää pigmenttinä (Deter-Wolf 2013: 17-18). Luc Renautin (2017: 243) mukaan missään myöhemmässä alkuperäiskulttuurissa ei kuitenkaan ole käytetty okraa tatuointien tekemiseen. Sen sijaan lähes kaikkialla maailmassa tatuointiaineen väri on peräisin noesta. Renaut arveleekin, että paleoliittisella kivikaudella okraa olisi tatuoimisen sijasta käytetty ihomaalausten tekemiseen.
Varhaisimmat tatuointivälineet ovat luultavasti jo varhain muistuttaneet välineitä, joita on käytetty alkuperäiskulttuureissa eri puolilla maailmaa. Tatuoimiseen on voitu käyttää erilaisia teräviä luonnontuotteita, kuten kasvien piikkejä, nisäkkäiden kynsiä, kalanluita tai kivi-iskoksia (Deter-Wolf 2013; Deter-Wolf & Peres 2013 :39, 44). Perinteisesti tatuoinnit on tehty joko ompelemalla tai punktiolla (reiän tekemisellä ihoon). Ompelutekniikassa lanka kyllästetään mustalla aineella (useimmiten noella) ja lanka käytetään ihon läpi lyhyissä vedoissa. Punktiotekniikassa iho rikotaan terävällä esineellä. Väriaine on joko itse terässä tai se hierotaan haavaan jälkikäteen. Lopuksi haavoja on hoidettu salvoin tai öljyin infektion ja arpeutumisen estämiseksi (Tassie 2003).
Vaikka paleoliittisista tatuoinneista ei ole olemassa täysin varmoja todisteita, on joidenkin figuriinien ja kuvien pohdittu mahdollisesti esittävän tatuointeja. Stadelin luolasta Hohlensteinista Saksasta löytyneen yli 35 000 vuotta vanhan veistoksen vasemmassa olkavarressa on vertikaalisia viivoja, joita on tulkittu kuvaavan tatuoimalla tai arpeuttamalla tehtyjä jälkiä. Nämä sopisivat ajatukseen, jonka mukaan vanhimmat tatuoinnit ovat olleet pisteistä ja viivoista koostuneita geometrisiä kuvioita (esim. Deter-Wolf et al. 2016). Myös monia muita kivikauden ihmiskuvia, kuten niin sanottuja venusfiguriineja, on koristeltu viivoin ja pistein, jotka ainakin teoriassa saattavat kuvata tatuointeja. Angulo et al. (2011) ovat jopa esittäneet, että paleoliittisen kivikauden fallisissa figuriineissa esiintyvät geometriset kuviot kertoisivat miesten sukuelinten tatuoimisesta. Tämä saattaisi yhdistää tatuoinnit hedelmällisyysrituaaleihin.
Myös suomalaisista kivikautisista savi-idoleista on esitetty, että pisteet voisivat kuvata tatuointeja (esim. Huurre 1998: 298). Kalmistopiiri on sivunnut aihetta viime vuoden lopulla ilmestyneessä vastauksessa lukijan kysymykseen. Yksi mielenkiintoinen, mahdollisesti tatuointeja kuvaava idoli on löytynyt Vantaan Jokiniemen kampakeraamiselta asuinpaikalta. Noin kuudentuhannen vuoden ikäiseksi arvioidun savi-idolin kasvoja koristavat uurteet muistuttavat kaivaustenjohtaja Jan Fastin mukaan inuiittien kasvotatuointeja (Kontkanen 2015). Toisaalta leuan kohdalle tehdyt kuviot voivat esittää myös partaa, mutta esimerkiksi Utahista löytyneiden hieman vastaavien savifiguriinien uurrekuviot vastaavat myöhäisempien etnografisten aineistojen tatuointikuvioita ja -sijainteja (Gillreath-Brown et al. 2019). Koska Utahin löytöihin kuuluu myös noin 2000 vuotta vanha tatuointineula, pitävät Gillreath-Brown et al. (2019) kuvioita todennäköisinä tatuointeina. Myös yksi maailman vanhimmista säilyneistä tatuoinneista sijaitsee kasvoilla viiksimäiseen tapaan. Tämä tatuointi on peräisin Etelä-Amerikasta, noin 4000 vuoden taakse ajoittuvalta alta chinchorro-muumiolta, jonka ylähuulen päälle on tatuoitu kaksi viiksimäistä pisteviivaa (Deter-Wolf et al. 2016).
Kirjalliset lähteet ja tatuointien merkitykset
Vanhimmat kirjalliset lähteet tatuoinneista ovat antiikin Kreikasta ja Kiinasta satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua (Deter-Wolf et al. 2016). Caesarin Gallian sodassa kuvaillaan hyökkäystä Britannian heimoja vastaan ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Caesar kertoo paikallisten maalaavansa itsensä siniseksi värimorsingolla, jotta nämä näyttäisivät taistelussa hurjemmalta. Caesarin kuvaus ei kerro, onko kyse tatuoimisesta vai ainoastaan ihon maalaamisesta, mutta ainakin Skotlannin piktit ovat muiden kuvausten perusteella nimenomaan tatuoineet itseään. Pikteistä 300-luvulla kirjoittanut Isidorus Sevillalainen kertoo heidän värjäävän ihoaan neulan avulla. Rautaneulojen ja musteen avulla kuvioidut piktit mainitaan myös keskiaikaisessa irlantilaisessa runokokoelmassa Lebor Gabála Érennissä (Williams 2011: 172-173).
Eurooppalaiset matkailijat ovat kuvanneet tatuointia 1600-luvulta lähtien (Tassie 2003). Esimerkiksi Saksalainen matkailija Wild (1623) kuvasi egyptiläisten naisten tapaa koristella kämmenet ja suiden ympäristö pienillä sinisillä pisteillä. Ranskalainen 1600-luvun tutkimusmatkailija Jean de Thévenot puolestaan kuvaa tatuoimista Jerusalemissa seuraavasti:
”Operaation suorittavat Betlehemin kristityt, jotka kuuluvat latinalaiseen riittiin. Heillä on useita puisia muotteja, joista mieluinen valitaan. Seuraavaksi he täyttävät sen hiilijauheella. Sitten he painavat sen ihoon niin, että siitä jää kuvionmukainen jälki. Sen jälkeen he ottavat käsivarren vasempaan käteensä, venyttäen ihon tiukaksi; oikeassa kädessään heillä on pieni kaksineulainen tikku, jonka he uittavat väliajoin häränsapen kanssa sekoitetussa musteessa, ja pistävät ihoa puumuotin jättämän viivoja seuraten; tämä on oletettavasti haitallista, ja säännöllisesti seurauksena on pieni kuume, joka kestää lyhyen aikaa, käsivarren turvotessa kolme kertaa normaalia suuremmaksi kahden tai kolmen päivän ajaksi. Sitten kun he ovat pistäneet kaikki pisteet, he pesevät käden ja tarkistavat sen puutteilta, ja aloittavat uudestaan, ja jos joskus he jatkavat tätä niinkin monta kuin kolme kertaa. Kun he ovat valmiita, he sitovat käsivarren tiukasti, ja muodostuva rupi putoaa kaksi tai kolme päivää myöhemmin, ja jäljet jäävät sinisiksi eivätkä koskaan haalistu.” (käännös englanninkielisestä teoksesta Jones 1987: 141.)
Tekniikoiden ja aiheiden lisäksi myös tatuointien merkitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja maantieteellisesti. Tatuointeja on kuitenkin harvoin tehty pelkästään koristautumisen vuoksi. Osa tatuoinneista on voinut olla esimerkiksi magiikkaa sisältäneitä hoitomenetelmiä, kuten ”jäämies Ötzin” tapauksessa. Italian ja Itävallan rajalta löytyneeltä, noin 5300 vuotta vanhalta muumiolta löydetyt tatuoinnit koostuvat lyhyiden suorien viivojen vyöhykkeistä sekä ristimäisistä kuvioista. Ne sijaitsevat alaselässä, polvien takana ja alapuolella sekä nilkoissa. Tutkimusten mukaan Ötzi on eläessään kärsinyt nikamien kulumisesta ja nivelrikosta, mikä viittaisi siihen, että tatuoinnit on tehty sellaisiin kohtiin, joissa henkilö on tuntenut kipua (Kean et al. 2013; Samadelli et al. 2015).
Tatuoinneilla on saatettu myös osoittaa etnisyyttä, alkuperää tai sosiaalista asemaa, tai ne ovat voineet liittyä siirtymäriitteihin (Cairns & Byard 2008). Henkilö on saatettu tatuoida saavuttaessaan tietyn elämänvaiheen. Keski-Aasian aroilla eläneiden pazyrykien koristeellisia tatuointeja on pidetty heimon ja sosiaalisen aseman merkkeinä (esim. Argent 2013). Antiikin Kreikassa sekä Roomassa sekä muinaisessa Kiinassa tatuointeja käytettiin rankaisemisen ja häpäisyn välineenä (Jones 1987, Reed 2000; Sizer 2020), vaikka Kiinassa tatuoinnit saattoivat toisinaan merkata myös sotilaallista asemaa (Reed 2000). Muinaisessa Egyptissä tatuointikulttuuri näyttäisi olleen osa varsinkin naisten maailmaa, vaikka viimeaikaisessa tutkimuksessa onkin löydetty myös tatuoituja miehiä (Friedman 2017).
Tutkimusmenetelmät
Tatuoinnit eivät välttämättä erotu muumioiden tummuneessa ja kuivuneessa ihossa silmin tarkastelemalla. Niiden esille saamiseksi käytetään erilaisia kuvaustekniikoita, kuten esimerkiksi infrapunavalokuvausta (IRR, ir-reflektografia, infrapunareflektografia), jonka avulla kuviot voidaan saada erottumaan paremmin (Alvrus et al. 2001). Infrapunakuvaus on ihoa vaurioittamaton menetelmä ja sitä on hyödynnetty muun muassa egyptiläisten ja Euraasian arojen muumioiden tutkimuksissa.
Tatuointipigmenttien sisältämiä mikro- ja nanopartikkeleita voidaan tutkia erilaisin analyyttisin menetelmin, muun muassa läpäisyelektronimikroskoopilla (TEM, transmission electron microscopy) sekä DLS-laitteella (dynamic light scattering), joilla voidaan selvittää partikkeleiden kokoa ja koostumusta (Bocca et al. 2017). Länsi-Australian yliopistoon tekemässään maisterintutkielmassa Kelvin Weng Poon (2008) tutki tatuointipigmenttejä kokeellisen arkeologian avulla. Hän tatuoi sian nahkaa eri pigmenteillä ja tämän jälkeen altisti näytteen erilaisiin muumioitumista tuottaviin olosuhteisiin tutkiakseen näiden vaikutusta tatuointeihin. Vaikka molemmat tässä kappaleessa mainitut tutkimusmenetelmät ovat forensisia ja näin ollen keskittyvät modernien tatuointien tunnistamiseen esimerkiksi rikoksien uhreista, menetelmät löytävät usein tiensä myös arkeologisen aineiston tutkimukseen.
Juttusarjan seuraavissa osissa esitellään tarkemmin historiallisia tatuointeja eri puolilla maailmaa sekä tatuointien tutkimusmenetelmiä. Seuraavan osan aiheena ovat tatuoinnit muinaisessa Egyptissä.
———
Ulla Moilanen on arkeologian väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Nina Maaranen on tutkijatohtori Bournemouthin yliopistossa.
Lähteet:
Alvrus, A., Wrights, D. & Merbs, C.F. 2001. Examination of Tattoos on Mummified Tissue using Infra-red Reflectography. Journal of Archaeological Science, Vol. 28, Issue 4, April 2001: 395–400.
Angulo, J. C., Garcia-Diez, M. & Martinez, M. 2011. Phallic Decoration in Paleolithic Art: Genital Scarification, Piercing and Tattoos. Journal of Urology 2011, Dec. 186(6): 2498–503.
Argent, G. 2013. Inked: Human-Horse Apprenticeship, Tattoos, and Time in the Pazyryk World, Society & Animals, 21(2), 178–193.
Bocca, B., Sabbioni, E., Mičetić, I., Alimontia, A., Petruccia, F. 2017. Size and metal composition characterization of nano- and microparticles in tattoo inks by a combination of analytical techniques. Journal of Analytical Atomic Spectrometry, 32: 616–628.
Cairns, G. E. & Byard, R. W. 2008. The Forensic and Cultural Implications of Tattooing. Forensic Pathology Reviews, Vol. 5: 197–220.
Deter-Wolf, A. 2013. The Material Culture and Middle Stone Age Origins of Ancient Tattooing. Teoksessa: Della Casa, P. & Witt, C. (toim.) Tattoos and Body Modifications in Antiquity. Proceedings of the sessions at the EAA annual meetings in The Hague and Oslo 2010/11. Zurich Studies in Archaeology vol. 9, 2013: 15–25.
Deter-Wolf, A. & Peres, T. M. 2013. Flint, Bone, and Thorns: Using Ethnohistorical Data, Experimental Archaeology, and Microscopy to Examine Ancient Tattooing in Eastern North America. Teoksessa: Della Casa, P. & Witt, C. (toim.) Tattoos and Body Modifications in Antiquity Proceedings of the sessions at the EAA annual meetings in The Hague and Oslo, 2010/11. Zurich Studies in Archaeology Vol. 9_2013: 35–48.
Deter-Wolf, A., Robitaille, B., Krutak, L. & Galliot, S. 2016. The world’s oldest tattoos. Journal of Archaeological Science: Reports, Vol. 5, February 2016: 19–24.
Friedman, R. 2017. New Tattoos from Ancient Egypt. In: Lars Krutak, Aaron Deter-Wolf (eds). Ancient Ink: The Archaeology of Tattooing. Seattle: University of Washington Press, 11–36.
Gillreath-Brown, A., Deter-Wolf, A., Adams, K. R., Lynch-Holm, V., Fulghama, S., Tushinghama, S., D.Lipea, W. and Matsone, R. G., 2019. Redefining the age of tattooing in western North America: A 2000-year-old artifact from Utah. Journal of Archaeological Science: Reports, 24, 1064–1075.
Huurre, M. 1998. Kivikauden Suomi. 2. painos. Keuruu: Otava.
Jones, C. 1987. Stigma: Tattooing and Branding in Graeco-Roman Antiquity. The Journal of Roman Studies 77:139–155.
Kean W.F., Tocchio, S., Kean, M. & Rainsford, K.D. 2013. The musculoskeletal abnormalities of the Similaun Iceman (”ÖTZI”): clues to chronic pain and possible treatments. Inflammopharmacology. 2013;21(1):11–20.
Poon, K. 2008. In situ chemical analysis of tattooing inks and pigments: modern organic and traditional pigments in ancient mummified remains. Master’s Thesis, The University of Western Australia.
Reed, C. 2000. Early Chinese tattoo. Sino-Platonic Papers 103.
Renaut, L. 2017. What to Make of the Prehistory of Tattooing in Europe? 2017. Teoksessa: Krutak, L. & Deter-Wolf, A. (toim.) Ancient Ink: The Archaeology of Tattooing. Seattle: University of Washington Press, 243-261.
Samadelli, M., Melis, M., Miccoli, M., Vigl, E.E. & Zink, A.R. 2015. Complete mapping of the tattoos of the 5300-year-old Tyrolean Iceman. Journal of Cultural Heritage, Vol. 16, Issue 5, 2015: 753–758.
Sizer, L. 2020. The Art of Tattoos. The British Journal of Aesthetics, Vol. 60, Nr 4, October 2020: 419–433.
Tassie, G. J. 2003. Identifying the Practice of Tattooing in Ancient Egypt and Nubia. Papers from the Institute of Archaeology 14: 85-101.
Williams, M. M. Celtic Tattoos: Ancient, Medieval, and Postmodern. Teoksessa: Fugelso, K. (toim.) Studies in Medievalism XX, Defining Neomedievalism(s) II. Cambridge: Boydell & Brewer: 171-190.
KALMISTOPIIRI 