Juuso Koskinen
Muinaispuvut ovat rautakautisiin hautalöytöihin perustuvia ennallistuksia. Ne ovat pääasiassa naistenasuja, sillä naisten hautojen löydöt ovat säilyneet Suomessa miesten vastaavia runsaampina. Siten ne myös mahdollistavat yksityiskohtaisempia ennallistuksia kuin miesten hautojen löytöaineistot. Tunnetuimpien muinaispukujen on usein katsottu kuuluneen yhteisönsä mahtinaisille, minkä vuoksi meille vaikuttaa johdonmukaiselta, että esimerkiksi tasavallan presidentti pukeutuu Euran muinaispukuun ottaessaan vastaan itsenäisyyspäivän juhlavieraita. Ovatko kuitenkin menneisyyden mahtinaiset olleet mahtavia samalla tapaa kuin tämän päivän johtonaiset, ja miten muinaispukuennallistusten taustalla olevat vainajien asusteet kuvastavat kantajiensa sosiaalista, uskomuksellista ja hierarkkista asemaa yhteisössään?
Käytännöllisyys ja rituaalit
Meillä on tapana katsoa menneisyyden maailmaa liimaten nykypäivän merkityksiä havaitsemamme päälle. Länsimaisessa maailmankuvassa esimerkiksi talouden ja uskonnon alueet ovat selkeästi eroteltuja, mikä jättää jälkensä sekä arkipäiväiseen ajatteluumme että aineelliseen kulttuuriimme. Jako on niin vakiintunut, että pidämme sitä luonnollisena. Niinpä ajattelemme helposti myös esihistoriallisten ihmisten tehneen samankaltaisia erotteluja. Esimerkiksi rautakautisilla työkaluilla nähdään usein olleen ainoastaan taloudellisia tehtäviä: kirvestä on käytetty polttopuiden hankkimiseen, rakentamiseen ja tarvekalujen veistämiseen. Keritsimillä on keritty lampaalta villa, josta on valmistettu kangasta, ja kankaalla taas on suojauduttu kylmää vastaan. Kuitenkin tällaisia tarvekaluja on rautakaudella asetettu vainajien mukana hautaan, mikä kertoo esineillä olleen myös rituaalista merkitystä.
Kansatieteelliset ja folkloristiset lähteet kertovat arkisten esineiden maagisista tehtävistä: 1900-luvun alussa kuvatussa kansatieteellisessä elokuvataltioinnissa, Häidenvietto Karjalan runomailla (Väisänen 1921), voimme nähdä kuinka kirveellä piirretään suojeleva ympyrä morsiusparin ympärille tämän lähtiessä kohti uutta kotiaan. Lampaan keritsimien tiedetään ruotsalaisessa kansanperinteessä toimineen epätoivottuja olentoja karkottavana esineenä. Keritsimet löytyvät myös esimerkiksi Euran Luistarin haudasta nro. 56 (Lehtosalo-Hilander 1982), jonka löytöjen pohjalta Euran emännän muinaispuku on laadittu.
Rautakautisten asujen tekstiilitkään eivät liene olleet merkitykseltään pelkästään käytännöllisiä, sillä esimerkiksi islantilaisista saagoista löydämme rautakautisen noidan asun tarkan kuvauksen, mikä kertoo myös asun tekstiiliyksityiskohdilla olleen poikkeuksellista merkitystä (Siikala 1999: 244). Skandinaavisen kulttuuripiirin voi arkeologisten ja folklorististen tutkimusten perusteella todeta olleen vahvassa vaikutussuhteessa rautakautisten suomalaisten kulttuurien kanssa. Yllä mainitussa kansatieteellisessä taltioinnissa nähdään, kuinka morsiamen pää on häärituaalien tietyissä kohdin peitetty huivilla. Peittävän kankaan rituaalinen toimi perustuu osaltaan siihen, että kangas peittää katseita ja estää näin silmäämisen. Suomalaisessa kansanperinteessä etenkin kieroon katsovien ihmisten uskottiin pystyvän lähettämään kirouksenomaisia silmäyksiä katseensa välityksellä. Rautakautisten muinaispukujen vaipan voi nähdä mahdollistavan saman peittävän tehtävän, mikä on kuulunut naisen huiville myöhemmissä rituaaliperinteissä.
Taianomainen metalli
Muinaispukujen metallikorujen runsaus johtaa ajatukset maagisen maailmankuvan piiriin. Metallilla on ollut menneisyydessä vahvasti myös taianomainen merkityksensä. Kirjassaan Suomalainen šamanismi Anna-Leena Siikala (1999: 239–250) tuo esille, kuinka rauta ja vaski esiintyvät toistuvina aineksina muinaissuomalaisten tietäjien varaussanoissa, joita lausuen tietäjä keräsi transsistiset voimansa voidakseen loihtia, ajaa taudinaiheuttajia pois parannettavan ruumiista tai suojatakseen omaisuutta sekä ihmisiä pilaamiselta.
Riitta Rainio (2010) on käsitellyt väitöskirjassaan muinaispukuun liittyviä ääniä ja niiden kulttuurisia merkityksiä. Metallisten äänten on laajasti euraasialaisissa kulttuureissa ymmärretty olevan yhteydessä tuonpuoleisiin voimiin. Roomalaisessa perinteessä metallin helinän on nähty karkottavan pahoja henkiä, minkä myötä voimme nähdä tiukuja taianomaisissa merkityksissä vielä esimerkiksi suomalaisten keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksissa. Rainion (2010: 187-188) kirjoittaman mukaan arkisten toimien äänet, etenkin metalliset, pitivät tuonpuoleisia epätoivottuja olentoja poissa rautakautisen talon piiristä.
Metallit ovat poikkeuksellisen olomuotonsa ja käyttäytymisensä suhteen ainutlaatuisia mihin tahansa muuhun esihistorialliseen kulttuuriaineeseen verrattuna. Kestävä ja kova metalli oli korvaamaton aines muinaisen ihmisen toimeentulolle. Metallit eivät pala, mutta muuttavat kovassa kuumuudessa olomuotonsa juoksevaksi, asettuen viiletessään taas kovaan ja soivaan olemukseensa. Metalliesineiden tulisen alkuperän johdosta niiden on katsottu suomalaisessa kansanperinteessä kantavan tulen väkeä. Metallin sointi oli esihistoriallisissa kulttuureissa ainutlaatuista. Äänet saavat samaanit lankeamaan loveen ja tietäjät haltioitumaan, mikä lienee vahvistanut kokemusta metallin taianomaisuudesta. Yksilöstä riippuen ihminen saattaa vaipua helpostikin transsitilaan metallin toistuvaa rytmikästä sointia kuunnellen. Suomalaiseen muinaispukuun kuuluu metallisia ketjuja, tiukuja ja kelloja, joiden voi kuvitella soineen jokseenkin samalla tapaa kuin siperialaisen samaanirummun tiukujen ja muiden metallisten osien transsitilaan lankeamisen toiminnassa. Yhtäläisyyksiä voi nähdä myös muinaispuvun eläinriipusten ja siperialaisen samaaniasun metallisten apueläinten muodoissa.
Tietäjän asu
Voisiko muinaispuku olla myös tietäjän asu? Rautakauden tietäjät eivät todennäköisesti harjoittaneet samankaltaista matkaavaa transsia, kuin siperialaiset samaanit vielä tänään. Silti transsitila, eli haltioituminen, oli olennainen osa tietäjän tointa. Suomalaisen rautakautisen tietäjälaitoksen ajattelutavoissa siperialaisen samanismin perinteet ovat vahvasti läsnä (Siikala 1999). Ajattelutapojen sukulaisuus näkyy mielestäni myös rautakautisen muinaispuvun ja siperialaisen samaaniasun samankaltaisuuksissa. Samankaltaisuudet eivät silti vielä salli yksinkertaistusta, jonka mukaan muinaispuku olisi suomalaisen, tietäjäksi kehittyneen, samaanin asu.
Muinaispuvuille tyypillisten korulaitteiden osia on löydetty myös lasten haudoista, eikä lapsitietäjiä tai -samaaneja ole juuri kansatieteellisissä tutkimuksissa tavattu. Mikäli puvun metallisilla osilla on nähty olevan taianomaista merkitystä, on niitä voitu käyttää suojaavassa merkityksessä, vaikka niiden kantaja ei tietäjä olisikaan. Toisaalta on kirjoitettu, että muinaissuomalaisessa kulttuurissa tietäjän rooli ei ollut mitenkään rajattu toimi, vaan ihmiset ovat kansanperinteessä käyttäneet parannuskeinoja ja loitsuja sen verran kuin ovat niitä taitaneet (Siikala 1999: 74-76). Raja tietäjän ja tavallisen ihmisen välillä lienee rautakaudellakin ollut liukuva. On johdonmukaista todeta, että esimerkiksi Euran muinaispuku on kuulunut naiselle, jolla on ollut yhteisössään erityisasema. On vielä kuitenkin tutkimatta, onko vainaja erottautunut menestyneenä kaupankävijänä, poliittisena johtajana vai rituaalisena erityishenkilönä. On myös oletettavaa, että tällaisten nykyaikaisten yhteiskunnallisten rajausten käyttö huvittaisi kömpelyydellään rautakautisen yhteisön jäsentä.
———
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Pirta-lehdessä 3/2015. Kalmistopiirissä julkaistuun kirjoitukseen on lisätty lähteet, joita ei alkuperäisessä tekstissä ollut sekä muutamia uusia kuvia. Kirjoittaja on vuonna 2018 valmistunut arkeologi, jonka pro gradu-työ käsittelee kosteikkoarkeologista maastomallinnusta. Hän on työskennellyt Mikroliitti Oy:n kenttätyöpäällikkönä vuodesta 2019 lähtien.
Lähteet
Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982. Luistari I – The Graves. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Rainio, R. 2010. Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset – Äänimaiseman arkeologiaa. Suomen musiikkikirjastoyhdistys, Helsinki.
Siikala, A-L. 1999. Suomalainen šamanismi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Väisänen, A.O. 1921. Häidenvietto Karjalan runomailla. Dokumenttielokuva, Kalevalaseura-säätiö.
KALMISTOPIIRI 