Historiallinen aika Komulainen Anna Suomi

Hyväpaha ruoka: Ravinto ja kulkutaudit 1800-luvun Suomessa

Anna Komulainen

Suomessa 1800-luku oli lääketieteen murrosaikaa. Vielä vuosisadan alussa lääkärien määrä oli vähäinen ja tautien sekä sairauksien hoidossa nojattiin perinteisiin keinoihin, kuten ruokavalioon, kuppaukseen, suoneniskentään ja rohtoihin. Vuosisadan aikana lääkärien, sairaaloiden ja alan professuurien määrä kuitenkin lisääntyi. Myös tutkimusmenetelmät kehittyivät ja bakteerioppi syntyi. Ravintoaineiden saannin ja puutostautien välinen yhteys puolestaan huomattiin 1800–1900-lukujen vaihteessa, ja vuonna 1912 syntyi ajatus vitamiinista. (Forsius 2002; Forsius 2004; Vuorinen 2010, 246–247.)

Jo 1800-luvulla huomiota kiinnitettiin myös yleisellä tasolla ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Vuosittaisissa raporteissa kaupungin- ja piirilääkärit kirjasivat ylös erilaisia tietoja taudeille altistavista tekijöistä, kuten väestön elinoloista, köyhyydestä ja kurjuudesta (Vuorinen 2010, 247, 249), ja tätä kautta mitä ilmeisimmin myös väestön ravitsemuksesta. Vaikka nälkä, aliravitsemus ja korvikeravinto, esimerkiksi pettu, olivat tuttuja aikakauden ihmisille, alkoi ravinto 1800-luvun kuluessa parantua. Tähän vaikuttivat vahvasti maatalouden uudistukset, joita alettiin toteuttaa vuosina 1868–88 kärsittyjen nälkävuosien seurauksena. Ruokavalio ja ruoan tuotanto muuttui ja leipäviljan tuotannon painotuksesta siirryttiin karjanpitoon. Lisäksi tekniikan innovaatiot kehittivät ruoan käsittelyä ja säilytystä. Ravinnon parantuminen vaikutti myös tautien esiintyvyyteen. (Koskinen 2018, 85, 89; Ristola 2019, 5, 21–22, 36; Sillanpää 1999, 38.)

Tässä tekstissä käsittelen kulkutauteja ravinnon näkökulmasta. Esiin nousee ravinnon merkitys 1800-luvun Suomessa tautien aiheuttajana sekä hoitokeinona. Keskeisimmät selvitettävät kysymykset ovat: Miten ravinto vaikutti kulkutautien esiintyvyyteen ja millainen ravinnon rooli oli tautien hoidossa ja ennaltaehkäisyssä? Tässä tekstissä käsite ravinto nähdään laajana kokonaisuutena: se käsittää fyysisten ruoka-aineiden lisäksi muut suun kautta nautitut aineet, kuten maidon ja alkoholin sekä lääkekasvit.

Petun irrottamista erityisen työkalun, ’lusan’ avulla. Kuva: Wikimedia Commons CC BY SA 3.0.

Ravinnon ja tautien suhde toisiinsa

Ravinnon määrä ja laatu ovat olleet väestön hyvinvoinnin ja yhteiskunnan rakenteen kannalta merkittäviä tekijöitä kautta aikojen. Ravinnon niukkuus on johtanut puutostauteihin ja suuremmassa mittakaavassa nälänhädät ovat edistäneet kulkutautien leviämistä (Forsius 2000; Forsius; Vuorinen 2010, 12). Esimerkiksi tuberkuloosi on voinut tarttua suoraan maidon ja lihan välityksellä (Haiminen 2002, 37; Ristola 2019, 36), ja pilaantunut ruoka ja juoma ovat myös välillisesti voineet levittää tauteja (Forsius 2000; Forsius 2003). Ravinto on tartuntatautien kannalta keskeistä myös vastustuskyvyn näkökulmasta. Se nimittäin vaikuttaa vastustuskykyyn ja sitä kautta sairastavuuteen ihmisen synnynnäisten ominaisuuksien sekä iän ja yleisen terveydentilan lisäksi. Ravinnon puutteesta ja nälästä kärsivän vastustuskyky laskee, minkä lisäksi kyky sietää tauteja heikkenee. Tällainen vaikutus on etenkin proteiinin vähäisellä saannilla. (Forsius; Haiminen 2001, 9.) Pilaantuneen ja yksipuolisen ruoan sekä puutostilojen nähtiin 1800-luvulla liittyvän useisiin kulkutauteihin, kuten keuhkotautiin, koleraan, tyyfukseen, vetotautiin ja punatautiin. Lisäksi yksipuolinen ruokavalio aiheutti suoraan puutostauteja, kuten riisitautia ja struumaa.

Perunaruton aiheuttaman Irlannin nälänhädän kuvaus Daniel MacDonaldin maalauksessa vuodelta 1847. Kuva: Wikimedia Commons.

Tuberkuloosia esiintyi 1800-luvun Suomessa suhteellisen paljon, etenkin suurten nälkävuosien jälkeen (Haiminen 2002, 1; Latja & Pursiainen 2011, 47; Ristola 2019, 37). Tuberkuloosista voidaan erottaa ihmisen ja naudan tuberkuloosibakteerit. Ihmisen tuberkuloosista aiheutunut keuhkotuberkuloosi (nesteinen keuhkopussin tulehdus) levisi yskösten välityksellä, kun taas naudan tuberkuloosi levisi maidon kautta aiheuttaen pääasiallisesti imusolmuketuberkuloosia eli risatautia, luu- ja niveltuberkuloosia sekä suolistotuberkuloosia (Forsius 1990). Tuberkuloosin leviämiseen vaikutti keskeisesti ravinto ja alentunut vastustuskyky (Ristola 2019, 37). Yleisesti taudeille, myös tuberkuloosille, altistavina tekijöinä pidettiin heikon ravitsemuksen lisäksi kylmyyttä ja kosteutta, veden huonoa laatua sekä pilaantunutta ilmaa (Latja & Pursiainen 2011, 47). Miasma-teoriaa pidettiin tautien osasyynä, vaikka aikalaiset toisaalta tulkitsivat keuhkotuberkuloosin syiksi myös ruoka-aineiden yksipuolisuuden, riittämättömän määrän sekä huonon laadun. Nähtiin, että tauti saattoi tarttua saastuneen maidon lisäksi lihan kulutuksen kautta. Myös alkoholin käyttö nähtiin osasyynä keuhkotaudin leviämisessä, sillä alkoholin runsaan nauttimisen nähtiin olevan yhteydessä huonoihin asuinoloihin ja ravitsemustilaan (Haiminen 2002, 37, 78, 81). Kulkutautien lisäksi alkoholilla oli runsaasti vaikutusta väestön muuhun sairasteluun ja kuolemiin kuten mahahaavoihin, itsemurhiin ja tapaturmaisiin kuolemiin (Vuorinen 2006, 78).

Koleran syynä pidettiin miasman lisäksi veden välityksellä leviävää koleramyrkkyä, liikasyömistä ja -juomista sekä pilaantunutta riisiä (Vuorinen 2002, 120, 123). Huonolaatuisen käyttöveden lisäksi ruoka-aineilla ajateltiin siis olevan vaikutusta sairastumiseen. Voidaan kuitenkin pohtia, miten taudinaiheuttajat siirtyivät sairastuneesta ihmisestä ruoka-aineisiin: onko kyse pääasiassa hygienian puutteesta? Miten paljon vaikutusta ollut esimerkiksi kärpästen levittämillä bakteereilla? Ovatko aikalaisten arjen tavat ja toiminnot, kuten ruoka-aineiden säilytys ja ruoan valmistus, vaikuttaneet tautien leviämiseen ruoka-aineisiin?

Kolera kuvattuna sotajoukon yllä kulkevaksi myrkyttyneeksi ilmaksi. Värilitografia Robert Seymor 1831, Wikimedia Commons.

Vetotaudilla eli ergotismilla tarkoitetaan viljan torajyvien aiheuttamaa myrkytystautia, jonka oireina ovat keskushermostovaikutukset ja kouristukset. Suomessa esiintyi vetotautiepidemioita 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin, ja tautiin alettiinkin vuosisadan aikana kiinnittää huomiota. Vaikka vetotaudin ilmenemiseen liittyvät tiedot ovat epätarkkoja, tautiin kuolleisuus oli suuri. Taudin aiheuttajaksi aikalaiset havaitsivat torajyvän: usein vetotauti esiintyi köyhemmällä kansanosalla, jolla ei ollut varaa laadukkaaseen viljaan (Vuorinen 2002, 318; Vuorinen 2006, 133, 135–136). Vetotautia aiheutti siis ravinnon laatu, kun viljan seassa olevien pilalle menneiden jyvien nauttiminen tuotti ihmiselle myrkytystilan. Vaikka vetotautia ei voi pitää tartuntatautina, on sen käsittelyyn kulkutautiyhteydessä perusteensa: Tauti levisi jyvien kautta eikä suoranaisesti ihmisestä ihmiseen esimerkiksi pisara- tai kosketustartuntana. Kuitenkin pilaantuneita jyviä saatettiin jakaa väestön pariin esimerkiksi palkkana (Vuorinen 2006, 136), joten tartuntaketju ja taudinaiheuttajat levisivät laajemmalle aiheuttaen epidemioita.

Nälkä on nähty historian aikana suurena terveydellisenä ongelmana, ja ravinnon määrällä on ollut merkitystä tautien esiintyvyyden kannalta (Haiminen 2002, 2). Ravinnon puute ja nälkä olivat yleisiä ongelmia 1800-luvun Suomessa. Ilmaston vaikutus satojen onnistumiseen oli suuri ja tavallisinakin vuosina jouduttiin turvautumaan korvikeravintoon, joka saattoi aiheuttaa haittoja suolistolle. Ravinnon puute puolestaan alensi vastustuskykyä (Koskinen 2018, 88, 89; Vuorinen 2006, 179). Ajoittain ajauduttiin pula-aikaan kuten suurten nälkävuosien 1866–1868 aikana, jolloin huonojen satojen aiheuttama ravintokriisi pahentui kuolemaa niittäneeksi tautikriisiksi.

Hugo Simbergin Halla-teoksen ihmishahmo puhaltaa ympärilleen kylmää ilmaa. Kuva: Wikimedia Commons.

Nälkävuosina levinneet tautiepidemiat

Nälkävuosien aikana krooninen aliravitsemus ja yksipuolinen ravinto, ravinnon perässä liikkeelle lähteneet ihmiset sekä laajasti alentunut hygienian ja vastustuskyvyn taso olivat omiaan altistamaan tautiepidemioille (Häkkinen 2019, 155, 158, 162, 164, 168). Vaikka nälän suoraa vaikutusta kulkutauteihin ja infektioherkkyyteen ei voi kiistatta todistaa, on puutostiloilla välillisesti selkeä yhteys tautien lisääntyneeseen esiintymiseen (Vuorinen 2002, 77). Suurten nälkävuosien aikana esiintyi varsinkin punatautia ja tyyfusta. 

1800-luvulla punatauti nähtiin yleisesti kuumetauteina, joihin liittyi oireena veriset ulosteet. Tauti on voinut olla bakteeriperäinen tai ruoansulatuselimistöä vahingoittaneen korvikeruoan aiheuttama. Punatauti aiheutti korkeaa kuolleisuutta nälkävuosien lisäksi 1850-luvulla, ja se yhdistettiin aikalaiskäsityksen mukaan nälkään, torajyviin, köyhyyteen ja epähygieenisiin olosuhteisiin (Vuorinen 2006, 144–145). Nykytiedon valossa punatautia ei välttämättä voida pitää ihmisten välillä tarttuvana kulkutautina, mutta tauti on kuitenkin esiintynyt epidemioina ja on voinut levitä sairastuneen ihmisen saastuttaman ruoan tai veden välityksellä. Lisäksi 1800-luvulla lääkintätoimen ylihallitus luokitteli punataudin kulkutaudiksi (Vuorinen 2006, 46).

Kuvassa näkyvä torajyvä on viljassa esiintyvä sienitauti. Kuva: Dominique Jacquin, Wikimedia Commons.

Tyyfus-nimityksellä kuvattiin 1800-luvun alkupuolella tappavaa kuumetautia, johon liittyi sekavuustiloja sekä iho- ja vatsaoireita, nykykäsityksen mukaan kyseessä ovat olleet lavantauti, pilkkukuume ja toisintokuume. 1850-luvulta lähtien ymmärrettiin erottaa toisistaan tyyfuksen sisältämät taudit, joiden yhdistelmä oli tuhoisa johtuen väestön heikkoudesta, huonosta ravinnosta ja tautien korkeasta tarttuvuudesta (Häkkinen 2019, 170–171).

Pilkkukuume ja toisintokuume on liitetty yhteiskunnallisen epäjärjestyksen tilaan ja nälkään. Näiden tautien leviäminen tapahtuu vaatetäin välityksellä eli ravinto ei suoranaisesti aiheuta tauteja – kuitenkin ravinnon puute ja nälkäkaudet luovat keskeisesti otolliset olosuhteet vaatetäiden ja tautien leviämiselle. Lavantauti puolestaan leviää suoraan saastuneen veden ja ravinnon kautta. Lavantautia on esiintynyt pienempinä epidemioina, mutta myös pilkku- ja toisintokuumeen rinnalla laajana tappavana yhdistelmänä.

Kokonaisuutta katsoen ravinto on vaikuttanut paljonkin tautien esiintymiseen. Taudinaiheuttajat ovat levinneet pilaantuneiden ruoka-aineiden ja juomien kautta. Lisäksi erilaiset nautintoaineet kuten alkoholi sekä ravinnon puutos ja nälkä ovat luoneet otollisen ympäristön tartuntatautien leviämiselle. Ravinnon rooli näkyy tautien osalta varsinkin ravinnon parantumisen aiheuttamissa seurauksissa, ja voidaan vetää karkea johtopäätös: kun ravinto parani, taudit alkoivat hellittää. Ravinnon paranemiseen liittynee ravinnon laadun ja yleisen puhtauden paraneminen. Esimerkiksi lavantauti, pilkkukuume, punatauti ja tuberkuloosi alkoivat hiljalleen vähentyä 1800-luvun lopulle tultaessa yleisesti parantuneiden elinolojen seurauksena (Haiminen 2002, 1; Ristola 2019, 40).

Piirros kuvaa lavantautibakteerien kulkeutumista kaivoon. Kuva: Wikimedia Commons.

Ennaltaehkäisevä ja hoitava ravinto

Jo 1500-luvulla Mikael Agricola antoi Rukouskirjassaan neuvoja ruoka-aineiden nauttimisesta sekä yrttien ja mausteiden sairauksia ehkäisevästä vaikutuksesta. Monien tautien hoito-ohjeina olivatkin pitkään lepo, ruokavalio, mausteet ja yrtit (Piela 2017, 87–90). Myös 1700- ja 1800-luvuilla tautien hoidossa pohdittiin sitä, mitä aineita tulisi nauttia ja mitä tulisi välttää. Aiheesta kirjoittivat muun muassa Turun akatemian lääketieteen professori Johan Haartman vuonna 1765 sekä Tornion ja Oulun piirilääkäri Karl Gustaf Fogelholm vuonna 1864. Haartman esitti, että varsinkin keuhkotaudin hoidossa on vältettävä ruoansulatusta ärsyttäviä ruoka-aineita, kuten lihaa ja viiniä. Fogelholm puolestaan nosti esiin tautien esiintymisen kytköksen köyhyyteen, huonoihin oloihin ja ravintoon. (Forsius 2000; Latja & Pursiainen 2011, 13–14) Vielä 1800-luvun aikana tautien hoito painottui ennemmin oireiden hillintään, kuin taudin lopulliseen parantamiseen – näin ainakin keuhkotaudin kohdalla. Hoito oli usein hygieenis-dieettistä eli yleiskuntoa ja hyvinvointia parantavaa. Tautien hoidossa koulutettujen lääkärien rinnalla toimivat paikalliset kansanparantajat, joiden antama hoito perustui kasvirohdoksien nautintaan ja erilaisiin loitsuihin. (Forsius 2003; Haiminen, 26–27, 32, 33; Koskinen 2018, 190–192.)

Vihannes- ja kala-asetelma. Fanny Churberg (1876). Kuva: Kansallisgalleria.

Kaupungin- ja piirilääkärit kiinnittivät erityistä huomiota väestön oloihin tautiepidemioiden alkuvaiheessa sekä tautien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. (Vuorinen 2006, 91; Vuorinen 2010, 246–247, 249.) Alettiinkin kohdentaa erityistä huomiota väestön oloihin. Kehittynyt ymmärrys tautien leviämisestä vaikutti yleisen terveyden edistämiseen ja tautien ehkäisyyn. Tautien ennaltaehkäisy ja hoito perustuivat ympäristön olosuhteiden ja ravinnon parantamiseen. Havaittuja terveyteen vaikuttavia tekijöitä alettiin parantaa valistuksella vuosisadan aikana – kuten Lönnrotin laatimissa oppaissa on nähtävillä – sekä ensimmäisillä terveyspoliittisilla ohjelmilla 1850-luvulta alkaen. (Latja & Pursiainen 2011, 46; Piela 2017, 108; Vuorinen 2006, 88, 91.) Väestön terveydellisiin oloihin liittyen ruokavalioon kiinnitettiin huomiota erityisesti ruoan riittävyyden ja laadun näkökulmasta. Ruoan laadun valvonnan puolesta puhui Turun piirilääkärinä vuosina 1857–1880 toiminut Johan Fredrik Elf. Lisäksi jo aiemmin mainittu Tornion ja Oulun piirilääkäri Fogelholm ehdotti ravinnon laadun takaamiseksi veroja, myyntikieltoja, erilaisia määräyksiä sekä valistusta (Vuorinen 2006, 98). Valistuksella pyrittiin vaikuttamaan myös lasten tautisuuteen ja kuolleisuuteen (lapsilla esiintyi paljon puutostauteina riisitautia ja risatautia sekä kulkutautiluonteisesti suolistotauteja, hinkuyskää, kurkkumätää, kuristustautia, tuli- ja tuhkarokkoa) sopivamman ja monipuolisemman ravinnon puolesta (Vuorinen 2006, 44, 46, 66–67).

Aineistosta tulkittuna yleisen väestönterveyden kohentaminen vähensi laajempia aliravitsemustiloja ja vei tilaa potentiaalisilta kulkutaudeilta. Lisäksi ruoan määrä ja laatu näyttäisi vähentäneen puutostauteja ja loissairauksia. Vaikutusta näyttäisi olleen aiemmin jo mainituilla muutoksilla ruoan säilytyksessä ja käsittelyssä. Ravintotilanteen parantumisen puolesta puhuu 1800-luvulla käyttöön otetut uudet ravintokasvit (Vuorinen 2010, 221–222). Lääketieteen kehittyessä perinteisistä hoitokeinoista alettiin irtaantua 1800-luvun loppupuoliskolla ja perushoitokeinoiksi kansanparannuksen rinnalle nousivat vuodelepo, monipuolisempi ravitsemus ja elimistön jaksamisen tukeminen (Forsius 2002). Tautien hoidossa painottui erilaisia ruoka-aineita ja ruokavalioita, lisäksi puhtaalla vedellä uskottiin olevan vaikutusta.

Kalangajuuri (Alpinia kalanga) oli yksi Agricolan Rukouskirjassaan (1544) mainitsema lääkekasvi, mikä oli Suomessa tavalliselle kansalle tuiki tuntematon, mutta muun muassa aateliston parissa tunnettu. Kasvia tilattiin kuumelääkkeeksi muun muassa Tallinnasta. Kuvat: Terttu Lempiäinen.

Hoidon tavoitteena oli yleiskunnon nostaminen ja oireiden lievittäminen kuten jo aiemmin todettiin. Yleiskuntoa kohottavana pidettiin kevyttä ja ravitsevaa ruokavaliota, johon osaltaan perustui esimerkiksi tuberkuloosin hoito. Tuberkuloosin hoitoon liittyen arvossa pidettiin myös raitista ilmaa, kevyttä askartelua, maidon juontia, kalanmaksaöljyn nauttimista sekä vedellä valelua. Näitä hoitokeinoja käytettiin edelleen myös vuosisadan vaihteen jälkeen tuberkuloosiparantoloissa, vuodesta 1903 alkaen. (Haiminen 2002, 26–27,32, 33) Yksittäisistä syötävistä ja juotavista aineista mainittakoon torajyvä ja alkoholi. Vetotaudin ehkäisy vaati yksinkertaisesti torajyvien poistamista viljan seasta, kulkutautien rinnalla torajyvällä oli vaikutusta myös muihin väestön kokemiin terveysongelmiin: torajyvällä autettiin voimistamaan synnytyssupistuksia vaikeissa synnytyksissä ja torajyvän nauttimisen nähtiin lievittävän kovaa pääkipua. (Vuorinen 2006, 90, 91, 136) Alkoholia puolestaan pidettiin useiden haittavaikutusten ohella lääkeaineena, jota käytettiin monien tautien hoidossa (Vuorinen 2006, 78).

Vaikka tässä kirjoituksessa keskitytäänkin kulkutauteihin, mainittakoon yksittäisten ruoka-aineiden vaikutus puutostauteihin: kalanmaksaöljy riisitaudin, sitrushedelmät keripukin ja merilevästä eristetty jodi struuman hoidossa (Forsius 2000; Vuorinen 2006, 139). Jo Carl von Linné 1700-luvulla markkinoi mansikkaa ja hunajaa parantavina ruoka-aineina. Linné piti mansikkaa verta puhdistavana ja parantavana aineena useisiin eri tauteihin, myös hunajalla oli hänen mukaansa verta puhdistava vaikutus (Forsius 2000). Luonnon marjoilla, kasvien lehdillä ja juurilla sekä muilla tuotteilla olikin suuri rooli vielä 1800-luvulla tautien hoidossa. Luonnonantimista valmistettiin mitä moninaisimpia tautien parantamiseksi nautittavia rohtoja ja sekoituksia. Tällaiset nautittavat lääkkeet muodostivat 1800-luvun puoliväliin asti tautien hoidon perustan. Kuitenkin jo 1800-luvulla kehittyi apteekkien, kasvitieteilijöiden ja kemistien yhteistyönä kemiallisin menetelmin pidemmälle kehitettyjä kasvipohjaisia lääkkeitä (Forsius 2009.)

Linné mainosti mansikkaa parantavana ruoka-aineena. Kuvassa ahomansikka. Kuva: Wikimedia Commons

Yhteenvetona voidaan todeta, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruokavalio ja ravinto nähtiin keskeisenä osana tautien ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Ravitsemuksellisena tavoitteena oli yleiskuntoa ja väestön oloja parantava valistus ja toiminta. Huomiota kiinnitettiin yksittäisten ruoka-aineiden parantavaan vaikutukseen ja luonnosta saatavien raaka-aineiden lääkesekoituksiin. Vaikka aineistosta ei löydy paljoakaan konkreettisia esimerkkejä yksittäisistä ruoka-aineista, kaikesta päätellen ravinnon on nähty olevan merkittävässä roolissa kulkutautien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa.

———

Kirjoittaja on Suomen historian opiskelija Itä-Suomen yliopistossa. Hän on kiinnostunut arjen ja kokemusten historiasta sekä ruokahistoriasta, josta hän on laatimassa pro gradu -tutkielmaa (Ruokakulttuurin muutos Kainuussa 1950–1999). Teksti pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati valtakunnallisen humanistisen verkko-opetuksen Kulkutautien historiaa -kurssilla syyslukukaudella 2020.

Lähteet

Forsius, Arno, 1990. Tuberkuloosin ja sen hoidon historia. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno, 2000. Ravitsemuksen historiaa uudella ajalla 1800-luvun puoliväliin saakka. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno, 2002. Lääketiede 1800-luvun loppupuolella. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno, 2003. Kansanparantajista ammattiauttajiin. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno, 2003. Tartuntatautien historia, osa 1 ja osa 2. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno, 2004. Lääketiede 1800-luvun alkupuolella. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno, 2009. Kasveista lääkkeiksi. (Luettu 13.12.2020)

Forsius, Arno. Nälänhätä ennen ja nyt. (Luettu 13.12.2020)

Haiminen, Heli, 2002. Keuhkotauti Tampereen terveydellisenä ongelmana 1850-luvulta 1910-luvulle. Tampereen yliopisto. (Luettu 13.12.2020)

Häkkinen, Antti, 2019. Nälkävuodet, yhteisöt ja kuoleman kuvat. Suomalaisen kuoleman historia. Toim. Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva. Gaudeamus, Helsinki, 155–181. (Luettu 13.12.2020)

Koskinen, Ulla, 2018. Suomessa selviytymisen historia: kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun. Into kustannus, Helsinki.

Latja, Heta & Pursiainen, Jonna, 2011. Keuhkotuberkuloosin hoitotyön historia Suomessa. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. (Luettu 13.12.2020)

Piela, Ulla, 2017. ”Konsti elää kauwwan”: Parantaminen Suomessa varhaismodernilta ajalta nykypäivään. Kiistellyt tiet terveyteen, parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Toim. Markku Hokkanen & Kalle Kanaoja. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. 83–130. (Luettu 13.12.2020)

Ristola, Markus, 2019. Kunnanlääkärijärjestelmän kehittämisen vaikutus kuolleisuuteen Suomen maaseudulla vuosina 1880–1900. Helsingin yliopisto. (Luettu 13.12.2020)

Sillanpää, Merja, 1999. Happamasta makeaan. Hyvää Suomesta, Vantaa. Vuorinen, Heikki, S., 2002. Tautinen historia. Vastapaino, Tampere.

Vuorinen, Heikki, S., 2006. Tautinen Suomi 1857–1865. Tampereen yliopisto.

Vuorinen, Heikki, S., 2010. Taudit, parantajat ja parannettavat: Lääketieteen historia. Vastapaino, Tampere.

1 kommentti

  1. Kokoan tietoja terveys- ja sairaushistoriasta Karjalan kannaksella. Laatokan kalansaaliit ja siis kalaravinto lienevät syynä siihen, ettei suurina nälänhädän vuosina siellä ole kirjattu yhtään nälkökuolemaa. Sama suojasi Ahvenanmaan ja muun saariston väestöä.

    Onko muissa terveystiedoissa tällaisia maantieteellisiä eroja? Mistä lähteistä voisin etsiä tietoa sairastavuuden historiaan vanhan itärajan pitäjissä?

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle "tainatai" Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.