Titta Kallio-Seppä
Tornionlaakson museon pitkä ja kapea vastuualue ulottuu etelästä Perämeren rannikolta Simosta pohjoiseen aina Muonioon saakka. Vastuualue muodostuu yhteensä yhdeksästä kunnasta, jotka ovat edellä mainittujen lisäksi Kolari, Pello, Ylitornio, Tervola, Keminmaa, Tornio ja Kemi. Linnuntietä kuljettuna pohjoisimman ja eteläisimmän muinaisjäännöksen välinen matka on reilut 300 kilometriä. Näiden kahden paikan välille jäävä alue pitää sisällään vaarojen kivikautisilta kohteilta merialueen hylkyihin ulottuvan monipuolisen arkeologisen kulttuuriperinnön. Aluetta halkovat Simojoki, Kemijoki ja Tornionjoki ovat vaikuttaneet vahvasti asutuksen kehittymiseen ja sijoittumiseen.
Tornionlaakso on yksi Suomen nopeimman maannousun alueista, jossa maa kohoaa edelleen noin 8–9 mm vuosivauhtia. Viimeisen jääkauden jälkeen noin 10 000 vuotta sitten mannerjäätikkö alkoi sulaa ja paljasti altaan jään runteleman maanpinnan. Jääpeitteen väistymistä seurannut maankohoaminen näkyy Tornionlaakson maisemassa selvimmin vaarojen kivirakka-alueiden muinaisrantoina, joilta löytyy runsaasti esimerkiksi rakkakuoppia. Kohoamisen seurauksena Tornionjoen suisto ja rantaviiva on viimeisten 9 000 vuoden aikana siirtynyt Kolarin kunnan alueelta noin 200 kilometriä etelään nykyiselle paikalleen.
Kivikautisen asutuksen merkkejä
Kullakin kunnalla on omat arkeologiset ominaispiirteensä, joihin maankohoaminen ja siihen liittyvä rannansiirtyminen ovat vahvasti vaikuttaneet. Vanhimman asutuksen paikkoja mesoliittiselta kivikaudelta lähtien löytyy alueen pohjoisosista Muonion, Kolarin ja Pellon alueilta. Maankohoamisen vesirajaa seuraillut asutus keskittyi paikkoihin, jotka sijaitsevat nykyisin vaarojen väleihin järviksi kuroutuneiden vesistöjen ja jokien rannoilla. Alueen runsaat liuske-, tuffiitti- (sädekiviliuske) ja kvartsiesiintymät ovat tarjonneet kosolti paikallista käyttökelpoista raaka-ainetta kivityökalujen työstämiselle ja Tornionlaakson pelloilta ja rannoilta onkin 1900-luvun aikana löydetty paljon kivikautisia kirveitä ja talttoja.
Nykyisin noin 3 000 asukkaan Tervola oli neoliittisella kivikaudella asutukselle otollista seutua. Kunnan kivikautista asutusta on tutkinut ensin 1970- ja 80-luvuilla Museovirasto ja 1990-luvulla Lapin maakuntamuseo. Lapin maakuntamuseon eläköitynyt arkeologi Hannu Kotivuori kulki työvuosinaan ahkerasti myös Tornionlaakson alueella etsien uusia kohteita Tervolan vaaroilta. Ahkeran maastotyön ja arkeologisten tutkimusten ansiosta tunnetaan Tervolan alueelta nykyisin huikeat yli 1 000 asumuspainannetta. Kaikkiaan kunnan kiinteistä muinaisjäännöksistä noin 80 % on kivikautisia asuinpaikkoja. Painanteet muodostavat laajoja kokonaisuuksia, joista Törmävaara ja Siirtola lienevät tunnetuimpia. Tervolan asutuksen kukoistuskausi päättyi maannousun aiheuttamaan alueen soistumiseen.
Suomen laajin, ja myös potentiaalisesti Pohjoismaiden suurimpana pidetty, kivikautinen kalmisto löytyy puolestaan Simon kunnan puolelta. Noin 6 500 vuotta sitten käytössä olleella asuinpaikalla Tainiarossa on käytetty runsaasti liuske-esineitä ja löydöissä on myös varhaisia keramiikkatyyppejä. Paikalta paljastuneisiin noin 40 hautaan on vainajat laskettu vieressä kulkevan Simojoen suuntaisesti. Suuri osa kohdetta on edelleen tutkimatta ja hautausten kokonaismäärää voidaan vain arvailla.
Varhaismetallikautisia röykkiöitä
Torniossa sijaitsevan Laivajärven alueen kohteet Rakanmäki, Lapinkula ja Susihaudanmäki muodostivat noin 1 500 vuotta sitten asutuksellisen ja toiminnallisen keskittymän. Rakanmäen valtakunnallisesti merkittävältä varhaismetallikautiselta kohteelta tunnetaan useampia näyttäviä hautaröykkiöitä, metallintyöstöön liittyvää esineistöä, kuten Suomen puolella harvinainen norrlantilainen lapioharkko, sekä useita liesikiveyksiä.
Rakanmäkeä, Susihaudanmäkeä sekä Keminmaassa sijaitsevaa Jatulinlehtoa yhdistää samanlainen erityinen rakennetyyppi. Kaikissa on kivirakkaan kaivettu ja kylmämuuraamalla rakennettu seiniltään viisikulmainen tasapohjainen rakenne. Näyttävät ja erikoiset rakenteet on tulkittu susiansoiksi, eli susihaudoiksi, tai saamelaisperäisiksi uhrauspaikoiksi.
Laivajärven alueen röykkiökohteiden kanssa samoihin aikoihin ajoittuvia röykkiöhautoja on tutkittu myös Kemissä Itärovan ja Länkimaan kohteilla. Kaivauksilla röykkiöhaudat ovat paljastuneet esineellisiksi ruumishautauksiksi.
Kylistä kaupunkeihin
Tornionlaaksossa karjanhoidolla on ollut suurempi merkitys kuin viljelyllä, vaikka varhaisia siitepölyhavaintoja alueelta tiedetäänkin. Halla ja lyhyt kasvukausi ovat olleet maanviljelyn haasteita. Tornionlaakson vaarojen rinteille ominaisena muinaisjäännöstyyppinä löytyy kivistä kasattuja pitkiä aitarakenteita kertomassa asutuksesta ja elinkeinoista. Kiviaitojen funktio oli toimia vaarapeltojen suojana hallaa vastaan.
Ylitornion Kainuunkylässä oli karjanhoidolle suotuisia rantaniittyjä, ja aluetta on viimeistään 1100-luvulla asuttanut yhteisö, joka muodosti Tornionlaakson vanhimman tunnetun edelleen asutun kylän. Kainuunkylän Kannalan tutkimuksissa löytyi aikanaan myös elinkeinohistorian kuriositeettina Suomen vanhin harava. Niittyharavaksi tulkittu esine on koristeltu kauniisti kaiverruksin. Hiiltyneenä säilynyt harava on ajoitettu radiohiilimenetelmällä 1200-luvulle.
Katolinen kirkko juurtui alueelle 1300-luvun alussa, jolloin Tornionlaaksossa oli vahva ja varakas talonpoikaisasutus. Keskiaikainen asutus näyttäytyy sirpalemaisena arkeologisena tietona alueen saarilla ja rantojen läheisyydessä. Tornion Oravaisensaaren rikas keskiaikainen menneisyys paljastui osin jo vuonna 1911 kun saaresta löydettiin noin kuusisataa 1400-luvulle ajoittuvaa rahaa. Kätkö on yksi Suomen suurimmista myöhäiskeskiaikaisista hopea-aarteista. Myöhempien arkeologisten kaivausten paljastamat löydöt saarelta kertovat osaltaan Oravaisensaaren roolista Tornion Lapin hallinnollisena keskuksena 1500-luvulta 1700-luvulle.
Kemijoen suistoalueella, Valmarinniemessä, tutkittiin vuonna 1981 Kemin laajan keskiaikaisen seurakunnan kirkon ja kirkkomaan paikkaa. Alueella yhdistyvät 1000-luvun puolivälistä aina 1300-luvun loppupuolelle ajoittuvat polttohaudat ja rahalöytöjen mukaan 1300-luvun alusta 1400-luvun loppupuolelle ajoittuvat kristilliset ruumishaudat. Kaivausten löydöt osoittavat alueella olleen laajat kansainväliset kauppayhteydet, joiden mukana muualta tuotuja hyödykkeitä on kulkeutunut alueen hautoihin.
Kemijokisuun asutukseen liittyy 1500-luvulta aina 1800-luvulle saakka käytössä ollut markkinapaikka, joka sijaitsi Valmarinniemestä 3,5 km yläjuoksulle Haminasaaressa. Saari aittajäännöksineen jäi vuonna 1947 toteutettujen arkeologisten kaivausten jälkeen Isohaaran voimalaitoksen vuoksi veden alle. Aiempien puukirkkojen palojen jälkeen Keminmaan vanhana kirkkona nykyisin tunnettu kivikirkko rakennettiin Haminasaarta vastapäätä mantereelle. Kirkko oli keskiaikaisen Turun hiippakunnan kivikirkoista pohjoisin ja sen rakentamisen ajankohdaksi on arvioitu 1520-50-luvut. Kirkon lattian alla on arkeologisesti tutkittuja osin muumioituneita kirkkovainajia, joista muumioitunut kirkkoherra Nikolaus Rungius on muodostunut nähtävyydeksi.
Kalastuksella on ollut alueella kautta historian jokien ja meren vuoksi suuri merkitys. Perämeren kansallispuiston saarilla on valtava määrä kalastukseen liittyviä muinaisjäännöksiä verkkotarhoista merimerkkien tukirakenteisiin. Tornion ja Kemin rajalla sijaitsevassa Iso-Huiturin saaressa sijaitseva piispankiveksi kutsuttu kivirakenne on poikkeuksellisen näyttävä. Nelisivuinen rakenne on sivuiltaan noin 6 metriä pitkä ja korkeutta rakenteella on noin 2,5 metriä. Rakenteen on tulkittu olevan 1300-luvulle palautuva Upsalan ja Turun piispojen kymmenyksien vesirajaa merkitsevä kookas rajapyykki. Korkealta sijaintipaikaltaan suuri rakenne on aikanaan näkynyt pitkälle sekä merelle, että mantereen puolelle. Kansallispuiston saarista tiedetään monesta vielä harmittavan vähän. Ne tarjoavatkin arkeologille tulevaisuudessa vielä paljon inventoitavaa ja tutkittavaa.
Suurvalta-ajalla Tornio oli Ruotsin pohjoisin kaupunki. Tornionlaakso kuului historiallisesti Länsipohjan maakuntaan vuoteen 1809 saakka, jolloin alue jaettiin Suomen sodan seurauksena Tornion- ja Muonionjokia pitkin Venäjän ja Ruotsin kesken. Kiinteä menneisyys Ruotsin kanssa näkyy historiallisen ajan kohteissa. Aikoinaan maailman pohjoisin rautaruukki Köngäsen ruukki (1646–1879) nykyisen Ruotsin puolella Pajalassa ja Kaaraneksen masuuni (1805–1807) Pellossa jättivät toimintansa muistoina maastoon rautamalmin louhintapaikkoja. Näistä Lapin varhaisesta teollistumisesta kertovista kohteista Kolarin Juvakaisenmaan kaivannot lienevät kävijälle vaikuttavimmat.
Tornion kaupungin ja kaupunkilaisten menneisyyttä ovat valottaneet myös useat kaupunkiarkeologiset kenttätutkimukset. Tänä vuonna 400-vuotista historiaansa juhlistavassa kaupungissa tutkittiin jo vuonna 1966 raatihuoneen jäännöksiä. Edelleen kaupungin alueella on tontteja, joilla rakentaminen johtaa tutkimustarpeeseen. Ajankohtaista olisikin tehdä vuonna 2000 toteutuneen Tornion kaupunkiarkeologisen inventoinnin päivitys ja miettiä tonttien suojeluluokituksia uudelleen. Kaupunkialueen asumisen seurauksena muodostuneiden kulttuurikerrosten ohella merkittävä muinaisjäännöskohde on Tornion vuonna 1686 valmistuneen kirkon lattian alaiset hyvin säilyneet ja pääosin tarkemmin tutkimattomat kirkkohautaukset.
Maakuntamuseosta Tornionlaakson museoksi
Tornionlaakson alue on kiinnostanut arkeologeja jo 1800-luvulla. 1860–80-luvuilla Murmanin, Calamniuksen, Appelgrenin ja Castrénin tekemät stipendiaattimatkat Kemin, Simon, Tervolan ja Tornion alueille muodostivat arkeologian klassikkoina tunnettuja varhaisia inventointikuvauksia. Työmaata arkeologille alueella riittää yhä. Kuntien arkeologiset inventoinnit ovat monin paikoin vanhentuneita. Arkeologin työnkuvaan kuuluukin lumettomalla kaudella ahkera tunnettujen kohteiden tarkastaminen. Samalla kannattaa maastossa kulkea myös silmät avoinna havainnoimaan aiemmin tuntemattomia kohteita. Inventointitilannetta ovat paikanneet erityisesti alueella toteutetut ja edelleen suunnittelussa olevat tuulivoimapuistot ja voimajohtohankkeet.
Vuoden 2020 alussa uuden museolain voimaantulon myötä Tornionlaakson maakuntamuseo lyhensi nimestään pois sanan maakunta. Samalla museon kulttuuriympäristöyksikössä aloittivat työnsä arkeologisesta kulttuuriperinnöstä vastaava FT Titta Kallio-Seppä ja rakennetun kulttuuriperinnön asiantuntija FM Teija Ylimartimo. Kulttuuriympäristöyksikön työtä alueella voi seurata Tornionlaakson museon instagramissa: @tornionlaaksonmuseo
Tornionlaakson arkeologisesta kulttuuriperinnöstä voit lukea lisää Lapin kulttuuriympäristöohjelmien sivulta.
KALMISTOPIIRI 
Hienoa asiaa, faktaa ja parasta kotiseutuoppia!
TykkääTykkää