Lohikäärme ja sudenhammas – ennallistuksia viikinkiajan keihäänkärjistä

Mikko Moilanen

Viikinkiajan Suomesta tunnetaan noin tuhat keihäänkärkeä. Keihäs oli etenkin nuoremmalla rautakaudella kaikista yleisin asetyyppi, kenties koska keihäänkärki oli suhteelllisen helppo valmistaa ja siihen meni vähemmän raaka-aineita kuin esimerkiksi miekkaan. Osa Suomen keihäänkärjistä on luultavasti valmistettu paikallisesti. Keihäitä oli pääsääntöisesti kahdenlaisia: heittokeihäitä sekä ns. työntökeihäitä.

Yleisimmin viikinkiajan keihäänkärkiä on tutkittu muotoon perustuvan luokittelun perusteella. Edelleen käytetyin luokittelutapa on norjalaisen Jan Petersenin vuonna 1919 typologia, jossa skandinaaviset keihäänkärkityypit nimettiin aakkosten mukaan vanhimmasta nuorimpaan. Aineisto on tosin Petersenin aikojen jälkeen karttunut, joten nykyään tunnetaan runsaasti sellaisiakin keihäänkärkiä, jotka eivät sovi suoraan Petersenin määrittelemiin tyyppeihin. Suomessa Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander on tarkastellut Petersenin G-tyypin keihäitä tarkemmin, ja Kristina Creutz M-tyypin kärkiä. Lehtosalo-Hilanderin huomio kiinnittyi erityisesti G-tyyppien putkien hopeakoristeluun ja sen pintaan kaiverrettuihin eläinaiheisiin.

Tässä artikkelissa kerron lyhyesti kahdesta valmistamastani keihäänkärjen ennallistuksesta. Valmistus on avannut uusia näköaloja rautakauden sepän taitoihin.

Laukon sudenhammaskoristeinen keihäs

Vesilahden Laukon kartanon mailta löydetty massiivinen Petersenin M-tyypin keihäs edustaa viikinkiajan lopun suurta työntökeihästä parhaimmillaan. Koko keihäänkärki on pituudeltaan noin 67 senttimetriä. Keihäs on edelleen melko hyvässä kunnossa, vaikka sen pintaa peittää kauttaaltaan tasainen ruostekerros, joka estää näkemästä sen alle. Siksi ennallistuksen laatimisessa käytettiin apuna röntgenkuvausta, joka paljastaa terän koristeet. Erilaiset teräkset ruostuvat eri tavoin, ja eriasteinen ruostuminen voidaan havaita röntgenkuvasta, kuten myös ruosteen alla piileskelevät mahdolliset ei-rautaiset metalliupotukset ja -pinnoitteet.

Kuten monissa Petersenin M-tyypin keihäänkärjissä, tässäkin oli niin sanottua sudenhammaskoristelua. Kuvio on saatu aikaan yhdistämällä kahta erilaatuista terästä niin, että molemmat on isketty lovia täyteen samalla välistyksellä. Lovet on asetettu ensin vastakkain ja sitten ahjohitsattu yhteen, jolloin tuloksena on hammasrivistöä muistuttava kuviointi. Keihäänkärjen lehti on koottu kaikkiaan viidestä osasta ja putki on vielä erillinen kuudes osa.

Keihäänkärjen osien yhteen liittämisessä käytin ahjohitsaustekniikkaa. Yhteen hitsattavat kappaleet lämmitettiin korkeaan lämpötilaan (n. 1000–1300°C-astetta) ja vasaroitiin toisiaan vasteen alasimen päällä, jolloin lähes sulat pakan osasten liitospinnat sulautuivat toisiinsa kiinni. Tekniikasta puhutaan nimellä ahjo- tai pajahitsaus, ja se oli rautakaudella perustekniikka liitettäessä rautaisia kappaleita toisiinsa kiinni.

Laukon keihäänkärjen kohdalla haasteena oli arvioida eri osien mitat, jotta takomalla muotoiltavasta keihäänkärjestä tulisi mahdollisimman alkuperäistä vastaava sekä mitoiltaan että sudenhammaskuvioiltaan. Materiaaleina käytettiin alkuperäisen kaltaisesti pelkistämällä valmistettua esiteollista rautaa ja terästä, joiden koostumus oli jokseenkin epätasainen. Näin materiaalit muistuttivat mahdollisimman tarkasti viikinkiaikaisia valmistusmateriaaleja.

Keihäänkärki taottiin pitkälle muotoonsa, minkä jälkeen se karkaistiin eli kovetettiin jäähdyttämällä nopeasti öljyyn. Hionta ja kiillotus oli vain vähäistä, ja sen tavoitteena oli vain puhdistaa kärjen pinta. Ainoastaan putken fasetteja muotoiltiin viilaamalla, kuten varmasti on tehty menneisyydessäkin. Lopuksi keihäänkärjen lehtiosa käsiteltiin hapolla, jotta sudenhammaskuviointi saatiin esiin. Happo syövyttää ja värjää erilaisia rauta- ja teräslaatuja eri tavoin, minkä vuoksi sepän on ollut ensiarvoisen tärkeää tietää, mitä materiaaleja hänellä on ollut käytettävissään.

Osmanmäen lohikäärme

Euran Osmanmäen Petersenin G-tyypin keihäänkärki oli rikkaammin koristeltu. Sen terässä oli niin sanottua damaskointia, jota on käytetty keihäänterien koristeena läpi koko viikinkiajan. Damaskointia parempi nimitys on kuitenkin kuvioteräs, sillä Osmanmäen keihäänkärjen kuviot on valmistettu yhdistelemällä tarkoin erilaisia rauta- ja teräslaatuja toisiinsa, jotta lopputuloksena on tietty kuviointi.

Teknisesti ottaen kuvioterästä tehtäessä rakennetaan pakka, joka koostuu vuorottelevista kerroksista rautaa ja terästä. Pakka ahjohitsataan yhtenäiseksi vasaroimalla sitä korkeassa lämpötilassa. Pakan valmistuttua se venytetään tangoksi vasaroimalla sitä taontalämpötilassa, minkä jälkeen sitä voidaan kiertää akselinsa ympäri ruuvikierteelle.

Viikinkiajan alun keihäänkärjissä, joita Suomesta on suhteellisen vähän, on tällaisia kierrettyjä pakkoja yleensä kahdesta neljään. Pakat on ahjohitsattu osaksi keihäänkärjen lehden rakennetta niin, että niiden sivuille on liitetty kuvioimatonta, parempaa terästä, josta muodostuvat keihäänkärjen leikkaavat reunat ja terävä kärki. Näin tehtiin myös Osmanmäen keihäänkärjenkin kohdalla. Siinä on keskellä rautainen ydin, josta taottiin keihäänkärjen putkiosa. Ytimen molemmilla puolilla on sisempänä kierretyt kuvioteräsvartaat, joiden ulkopuolella olevat teräspalkit muodostavat kovan terän ja kärjen. Materiaaleina oli jälleen kierrätetty, esiteollinen rauta ja teräs.

Silmiinpistävämpi piirre oli keihäänkärjen putken hopeointi ja siihen tehdyt kaiverretut kuviot. Ne tehtiin vasta kun keihäänkärki oli taottu muotoonsa, karkaistu ja hiottu. Hopeakoristelu on viikinkiajan lopulla ilmaantuva piirre, ja sitä tavataan erityisesti G- ja M-tyyppien keihäänkärkien putkissa. Putket näyttävät helposti siltä, että ne olisi pinnoitettu yhtenäisellä hopealevyllä, vaikka tosiasiassa koristelu on toteutettu iskemällä hopeisia lankoja tai levymäisiä liuskoja aivan vierekkäin niin, että saumat eivät ole näkyneet. Hopeapinta koristeltiin kaivertamalla siihen nauhaeläinkuvioita. Joskus nämä kaiverretut urat täytettiin pikimustalla niellolla, joka oli hopean, lyijyn, rikin ja kuparin seos –  joskus mukana oli kultaustakin. Nauhaeläimet ovat useimmiten käärmemäisiä, ja ne esittävät mahdollisesti lohikäärmeitä tai muita myyttisiä eläimiä.

Hopeointitekniikoista on esitetty erilaisia mielipiteitä, mutta todennäköisesti se oli puhtaasti mekaaninen. Tämä tarkoittaa, että koristelangat vasaroitiin kiinni karhennettuun raudan pintaan. Karhennuksen saattoi tehdä erityisellä veitsellä tai taltalla, kunhan raudasta saatiin nousemaan teräviä harjanteita suoraan ylöspäin. Pehmeät hopealangat oli helppo vasaroida kiinni harjanteisiin, minkä jälkeen pinta tasoitettiin ja kiillotettiin. Samankaltaista tekniikkaa on nykyäänkin käytössä kaukoidässä ja Intiassa.

Keihäänkärjen putken hopeointi vei yllättävän paljon aikaa ja metrikaupalla hopealankaa, jotta putken pinta saatiin peitettyä sillä kokonaan. Hiontavaraa hopeapinnassa ei juurikaan ollut vaan kiillotus täytyi tehdä rautaisella, sileällä kiillotuspuikolla. Kuuluisa ”nauravan lohikäärmeen” kuvio kaiverrettiin hopeapintaan käsin. Loppujen lopuksi työhön upposi viikkoja aikaa, kun hopeointitekniikoita piti ensin kokeilla toimivan tekniikan ja oikeanlaisten työkalujen löytämiseksi. Vaikka keihäs on ollut rautakaudella eräänlainen jokamiehen ase, ovat kauttaaltaan koristellut keihäänkärjet olleet työläitä ja vaikeita valmistaa, ja siksi ne ovat miekkojen ohella olleet aikansa arvoesineitä.

———-

Teksti on hieman muokattu versio Arkeologia nyt -lehdessä 2021 julkaistusta artikkelista.

Kirjallisuutta

Creutz, K. 2003. Tension and Tradition. A study of Late Iron Age spearheads around the Baltic Sea. Theses and papers in archaeology N.S. A 8. Stockholm.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1985. Viikinkiajan aseista: leikkejä luvuilla ja lohikäärmeillä. Suomen Museo 92: 5–36.

Leppäaho, J. 1964. Späteisenzeitliche Waffen aus Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 61. Helsinki.

Petersen, J. 1919. De Norske Vikingesverd: En Typologisk-kronologisk Studie over Vikingetidens Vaaben. Videnskapsselskapets Skrifter. II. Hist.-filos. Klasse No. 1. Kristiania.