Kaisa Kyläkoski
Sarjassa esitellään viisi suomalaista muinaisesineiden kerääjää, jotka olivat aktiivisia 1800-1900-lukujen vaihteessa. Osa 1: Muinaiskalujen etsijä Salomon Wilskman
Muinaismuistojen kerääminen Valtion historiallisen museon kokoelmiin muodosti vain muutaman vuoden jakson Johan Kaupin (1869–1936) elämässä. Hän kuitenkin teki työtä tosissaan ja välitti tietoa merkittävistä löydöistä.
Alkuun pääsy
Johan Kauppi syntyi isokyröläisessä torpassa kesällä 1869. Hänen ollessaan 11-vuotias perhe muutti Vaasaan eli tuolloiseen Nikolainkaupunkiin. Viimeistään kaupungissa Johan Kaupilla oli mahdollisuus käydä koulua. Koulunkäynti ei jatkunut Vaasan lyseoon, jonka oppilaat saivat tutustua rehtori Oskar Ranckenin keräämään esinekokoelmaan. Voi kuitenkin olla, että jo nuorena miehenä Kauppi kohtasi esihistoriallisia esineitä.
Lyseon sijaan Johan Kaupin koulutus jatkui aliupseerikoulussa, sillä hän liittyi vapaaehtoisena armeijaan vuonna 1888. Johan Kauppi palveli ainakin opetuseskadroonassa Lappeenrannassa, ennen armeijasta eroamistaan.
Vuonna 1894 Johan Kauppi ryhtyi keräämään esineitä Valtion historiallisen museon kokoelmiin. Hän kulki helmikuusta toukokuuhun Hämeessä ja Keski-Suomessa (KM2949, KM2960, KM2961, KM2964, KM2970). Kesäkuussa hän liikkui Pernajan ja Porvoon seudulla (KM2989). Heinäkuun alussa hän muutti virallisesti Vaasasta Helsinkiin. Loppuvuodesta intonsa keräilyyn laantui ja A. M. Tallgren kertoo Johan Kaupin suunnitelleen Amerikkaan lähtöä.
Luovuttuaan muuttoajatuksesta Johan Kauppi jatkoi esineiden lähettämistä. Joulukuussa alussa 1894 hän oli Iisalmessa (KM3030), pari viikkoa myöhemmin Kajaanissa (KM3035) ja tammikuun lopussa Muhoksella (KM3045). Pohjoisessa Johan Kauppi teki u-käännöksen ja maaliskuusta elokuuhun kiersi Karjalassa (KM3070, KM3091, KM3102, KM3108, KM3113). Syksyllä 1895 hän oli jälleen Iisalmen lähistöllä (KM3133, KM3160) ja teki marraskuussa kieppauksen Oulun läänin puolelle (KM3161, KM3186)
Kerääjät liikkeellä
Maaliskuussa 1894 Johan Kauppi totesi kirjeessään, että ”kaikki valittaa rahan köyhyyttä eikä monikaan kernaasti osta, vaan kyllä ne kaikki myyvät jos vaan myytävätä on”. Todennäköisesti hän oli siis armeijan jätettyään aloittanut kiertokauppiaana ja esineiden keräämisestä tuli luonteva lisätulon lähde, aivan kuten samaan aikaan liikkuneelle Salomon Wilskmanille.
Kulkukauppiaiden etuna oli liikkumisen ohella se, että heihin oli totuttu, kun taas muut vieraat helposti herättivät epäluuloja. Esimerkiksi Kiteellä muinaismuistojen keruuta kesällä 1878 tehnyt kansakoulunopettaja otettiin eräässä kylässä kiinni ja kuljetettiin kädet selän taakse sidottuina nimismiehen luo. Kesällä 1893 Laatokan itärannalla liikkuneet opettajakokelaat saivat nähdä nälkää, sillä talojen naiset salpasivat ovet heidän edessään ja juoksivat karkuun. Vaikka toinen miehistä oli seudulla tunnettu, saatiin ”vanhan rahvahan aikuista tavaraa, lipo ukon talttoja” kyseltäessä epäilevä vastaanotto.
Tallennettu vastarepliikki ”Kun kerran kävelöv niitä, niin se se on! Kai vanhat viessit kulettaa Piitterin linnan, siellä loadin nistä sen halterin ja sillä kai surmoav teän ristikansan” viittaa muinaisesineiden taikavoimiin. Keski-Suomessa kesällä 1880 kiertänyt kertoi kansan uskovan, että kivikautisesta esineestä hierottu kiviaines oli kahviin tai viinaan sekoitettuna tehokas lääke, erityisesti äkkinäisissä kohtauksissa.
Epäluuloista ja arvostuksista huolimatta esineitä luovutettiin erilaisille kulkijoille. Johan Kauppi raportoi keväällä 1894 Helsinkiin, että Keski-Hämeessä oli kauppaseura, joka osti plooturahoja ja lähetti ne Ruotsiin. Toimintaa johti Jyväskylässä asunut mies, jolla oli palveluksessaan viisi kulkevaa apuria.
Viisi vuotta aiemmin Satakunnan museon palkkaama ylioppilas totesi edellään samana keväänä kulkeneen neljä kerääjää. Ainakin yksi heistä oli väittänyt kokoavansa tavaraa ”Helsingin museoon”, mutta todennäköisemmin ”on hän koonnut niitä ainoastaan oman etunsa vuoksi ja keinottelijana myy niitä suurilla voitoilla ulkomaiden museoihin tai muihin sellaisiin paikkoihin”. Tämä mies esiteltiin juutalaisena ja Karjalassa nimimerkki ”Muinaisuuden ystävä” laittoi muinaiskalujen asiattoman käsittelyn venäläisten nimiin. Hän huomautti, että ”on Arkangelin muinaistieteellisessä museossa lähes 160 eri esineryhmää, joista ainoastakaan ei tiedetä, mistä ne ovat löydetyt” ja kritisoi myös Pietarin suurten museoiden käytäntöjä.
Virtojen Jäähdyskoski
Johan Kauppi merkitsi esineistä alusta alkaen lähetyksiinsä esimerkillisen tarkat tiedot ja A. O. Heikel teki niiden perusteella jo syksyllä 1894 kaksi kaivausta. Näistä ensimmäinen tapahtui elokuun lopulla Virroilla, jonka Jäähdyspohjan kylän kivirauniosta oli löytynyt kaksi kiviesinettä. Näistä toinen oli tasataltta, jonka Kauppi oli lähettänyt Helsinkiin helmikuussa (KM 2949:2). Toisen esineen Heikel sai paikan päällä (KM3006:1).
Kiviesineet olivat löytyneet, kun lapset olivat heitelleet rauniosta kiviä. Rauniosta oli myös vedetty monta kuormaa kiviä läheiselle myllytielle eli se ei ollut alkuperäisessä muodossaan. Kaivauksessa kivien lomasta löytyi hiiltä ja pohjalta tuhkansekaista multaa ja savea.
Kauppi ja Heikel paikansivat raunion Ylämyllärin myllylle ja vesimyllystä noin 50 askeleen päähän. Mylly pyöri Jäähdyskoskessa, jossa vesi laskee Majajärvestä Jäähdyslahteen. Ympäristössä ei ole yhtään Museoviraston arkeologista kohdetta.
Hankasalmen Ripatti-Salo
Toisessa varhaisessa lähetyksessään keväällä 1894 Johan Kauppi toimitti eteenpäin Hankasalmen Ripatin Salon talon isännältä Matti Pylvänäiseltä saamansa saviastianpalaset (2970:1). Ne olivat löytyneet vuosikymmeniä käytetyltä hiekanottopaikalta, josta oli ennenkin huomattu vastaavia.
Astian osien koristelu toi arkeologien mieleen venäläisten tutkijoiden Aunuksen läänistä ja Laatokan kanavakaivannosta löytämät kappaleet, mutta vastineita oli myös Suomen löydöissä. Herännyt kiinnostus oli niin suurta, että A. O. Heikel järjesti paikalla syyskuun alussa kolmen päivän kaivauksen. Talonväeltä hän kuuli, että esineitä oli kerääntynyt nurkkiin jo vuosikymmeniä aiemmin. Kun ne olivat tuhoutuneet tulipalossa 30 vuotta aiemmin, into talteenottoon oli hiipunut. Paikallisista viisain oli kutsunut palasia jättiläisten tervarieskaksi, jota oli leivottu läheisessä tervahaudassa.
Heikelin kaivauksissa tuli esiin sadoittain keramiikan palasia, mutta myös kiviesineitä ja tulisijoiksi tulkittuja rakennelmia. Nykyään kohde on suojeltu kivikautisena asuinpaikkana.
Vihannin Pitkäsaari
Kun Johan Kauppi joulukuussa 1895 lähetti kiviesineen (KM 3186:6), hän selitti sen löytyneen useiden kaltaistensa kanssa soiden ympäröimältä Pitkäsaarelta. Ensimmäiset esineet olivat löytyneet jo vuosikymmen aiemmin, kun paikalta vietiin hiekkaa Pohjanmaan rautatien rakentamiseen. Kuormista poimitut kiviesineet olivat levinneet työntekijöiden mukana ja vain harvat olivat päätyneet museoihin löytöpaikkaan yhdistettynä.
Arkeoloogisen Toimiston nimissä A. O. Heikel teki paikalle tarkistusmatkan syyskuussa 1896 ja löysi koskemattomana vain pienen alueen. Siihen tekemässään kaivauksessa paljastui saviastioiden osia, hiottuja kiviesineitä ja puolen metrin syvyydessä hiili- ja tuhkakerros.
Pitkäsaaren lähes täydellisestä tuhoutumisesta huolimatta myös Hjalmar Appelgren kävi paikalla matkallaan elokuussa 1898. Hän pystyi löytämään kaivauskelpoisia kohtia ja tutki ne yksityiskohtaisesti. Tutkimustensa uutisoinnissa kunniaa jaettiin Kaupille:
Ei yhdenkään rautatievirkamiehen päähän pälkähtänyt asetuksen mukaisesti ilmoittaa asiasta Helsingin viranomaisille, jotta ennen soran ottoa olisi voitu valvoa tieteenkin etua. Vasta vuosia sen jälestä kuin rautatie oli valmistunut, sai kiertelevä muinaiskalujen kerääjä J. Kauppi tietoja siitä, mitä oli tapahtunut ja ilmoitti asiasta.
Kiuruveden kirjakauppiaana
Johan Kaupin kiertomatkat päättyivät Karjalaan, jossa hän meni Kurkijoella naimisiin marraskuussa 1896. Seuraavina vuosina hän oli Lankisen kirjakaupan sivuliikkeen hoitajana Kurkijoella ja jatkoi yritystä omissa nimissään keväästä 1898 alkaen. Hänestä tuli myös valokuvaaja.
Kiinnostus muinaismuistoihin ei loppunut täysin, vaan Johan Kauppi lähetteli satunnaisesti esineitä Helsinkiin (KM3541, KM3641, KM3945, KM5238, KM5446, KM5703, KM6092). A. M. Tallgrenin laskelman mukaan Johan Kauppi lähetti 50 esine-erää, joissa oli yhteensä 450 esihistoriallista esinettä ja 200–300 historialliselta ajalta.
Johan Kauppi kuoli sydänhalvaukseen 67-vuotiaana 15.6.1936.
Lähteet ja kirjallisuus
Kansallisarkisto:
Isonkyrön seurakunta. Rippikirjat 1865–1871, 120; 1865–1871, 190; 1872–1881, 217
Vaasan seurakunta. Rippikirjat 1871–1880, 395; 1881–1885, 357; 1886–1895, 435
Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkuna:
Arkeologiset kohteet: Hankasalmi Kotisalo 77010001; Raahe Pitkäsaari 926010010
Muinaiskalupäiväkirja
Valokuvataiteen museo. KukaKuvasi-tietokanta
Sanoma- ja aikakauslehdet:
Sidottu, Savonlinna 24.8.1878.
N[yman], A. L. Muinaistieteelliseltä tutkimus-retkeltä Laukaan kihlakunnassa kesällä v. 1880. Keski-Suomi 16.10.1880.
O[llinen], J. F. Matkoilta. Lounas 30.8.1889.
Muinaiskalujen keräilijät ahtaalla, Wiipurin Sanomat 28.7.1893.
Muinaisuuden todistajat katoavat, Wiipurin Sanomat 8.8.1894.
Kurkijoen uutisia, Itä-Karjala 19.4.1898.
Merkillisiä muinaislöytöjä, Uusi Suometar 1.11.1898.
Johan Kauppi. Suomen kirjakauppalehti 13/1936, 100.
Muut lähteet ja kirjallisuus:
Appelgren-Kivalo, Hj. Kivikauden tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 24:1. 1908.
Heikel, A. O. Muinaistieteellisiä tutkimuksia Arkeoloogisen Kommissioonin toimesta kesällä 1894 suorittanut. Suomen Museo 1:8–9. 1894, 113–132.
Kallio, Jaana. Jäähdyspohjan vanhat myllyt. 2003 https://www.jaahdyspohja.net/historia/vanhatmyllyt.html
Muinaismuistoyhdistyksen kokouksesta 14 p. huhtik. Suomen Museo 4/1894, 62–63.
Muinaistieteellisiä töitä kesällä 1896. Kiviaikuisia löytöjä Wihannista. Suomen Museo 7–10/1896, 78.
Tallgren, A. M. Suomen muinaismuistojen keruu. Kotiseutu 8(8–9). 1917, 79–84.
Tallgren, A. M. Museomme vakinaiset keräilijät. Suomen Museo XXV. 1918, 1–15.
Tallgren, A. M. Museomiehen työpöydältä. Kirjoitelmia muinaistieteellisten ja antikvaaristen harrastusten historiasta Suomessa. Helsinki, Tietosanakirja-osakeyhtiö. 1924, 79–95.
KALMISTOPIIRI 