Historiallinen aika Suomi Toropainen Veli Pekka

Joki ja turkulaiset 1600-luvulla

Veli Pekka Toropainen

Turun läpi virtaava väylä tunnetaan nykyisin Aurajokena. Toisin oli 1600-luvun Turussa, jossa jokea nimitettiin Turun joeksi, tai yksinkertaisesti vain joeksi, sillä senhän tunsivat kaikki. Joki merkitsi jokaiselle kaupunkilaiselle jotakin. Asuinpaikka ilmoitettiin sen mukaan isoksi eli torin ja tuomiokirkon puoleksi tai pieneksi eli Aninkaisten puoleksi. Voitiin sanoa myös, että jokin tapahtui täl pual jokke ( denna sidan av ån) eli isolla puolella tai tois pual jokke ( andra sidan av ån) eli pienellä puolella. Aurajoki oli jo keskiajalta jakanut Suomen myös kahteen laamannikuntaan, Etelä-Suomeen ja Pohja-Suomeen. Tämä on ensimmäinen osa viisiosaisesta juttusarjasta, jossa kerrotaan siitä, miten monin tavoin Aurajoki oli osa 1600-luvun turkulaisten elämää. Sarjan kaikki osat löytyvät tästä linkistä.

Turku rakentui joen ympärille. Olaus Gangiuksen kartan 1634 kopio. Kuva: Turun museokeskus.

Laivat joella

Turun satamaan saapui ja sieltä lähti 1600-luvun alussa vuosittain 20−30 alusta. Vielä 1600-luvun toisella neljänneksellä turkulaisilla johtavilla kauppiasperheillä saattoi olla useampikin laiva, joilla he harjoittivat vilkasta kauppaa Saksan ja Hollannin rannikkokaupunkien kanssa. Esimerkiksi kauppias Hans Magensilla eli Magnuksella oli vuonna 1635 vanhan kreijari, 60 lästin (yksi lästi noin 2 500 kg) vetoinen kuutto eli alle 20 metriä pitkä saaristolaiva, puolivalmis uusi 80 lästin vetoinen kuutto, vanha suuri vene ja kolme jollaa purjeineen. Tällä varustuksella hän harjoitti lähinnä tervakauppaa Saksan, Tukholman, Oulun, Kokkolan ja Vaasan kanssa. Perheen palveluksessa oli sekä laivuri että laivamiehiä, jotka suorittivat itse purjehdusmatkat. Veneellä tehtiin tarvittavia hankintamatkoja Turun saaristoon, mutta jollat sidottiin alusten perään merimatkoille.

1600-luvun loppupuoli ei ollut Turun ulkomaankaupan ja merenkulun kannalta enää suosiollinen, sillä suuremmat laivat oli menetetty kruunun sotakuljetuksiin. Koska kruunu ei maksanut laivoista korvauksia, ei kauppiailla ollut mahdollisuutta hankkia niiden tilalle uusia. Turun laivakanta olikin olematon ja perustui muutamaan Itämerellä purjehtineeseen kuuttoon, sillä suuremmat valtamerialukset katoavat asiakirjoista jo vuonna 1642 kruunun otettua ne omaan käyttöönsä.

1400- ja 1500-luvuilta vilkkaana jatkunut laivanomistus ja purjehdus näivettyivät lisäksi siksi, että Viipuri ja Pohjanlahden kaupungit voittivat Turun tervakaupassa. 1660-luvun lopulla Aurajoen satamassa kävi vuosittain jopa vain alle kymmenen alusta. Tilanne kärjistyi 1690-luvulla niin, että Turkua uhattiin tapulioikeuksien lakkauttamisella, sillä kaupungilla ei ollut yhtään pitkänmatkan purjehdukseen soveltuvaa laivaa. Tämän jälkeen kaupunki ei olisi enää saanut viedä tuotteita satamastaan suoraan ulkomaille, vaan sen olisi pitänyt toimittaa ne johonkin toiseen valtakunnan kaupunkiin, jolla tämä oikeus oli. Laivojen vähyys johti siihen, että kun Turku oli ollut Ruotsin valtakunnan vientikaupungeista vuonna 1637 viidennellä sijalla, oli se vuonna 1685 enää sijalla 12. Vain neljän vientisataman tulos koko valtakunnassa oli Turkua kehnompi.

Turun linna ja Aurajoen suu. August Wegerin piirros jokiliikenteestä. (Finna.fi)

Tästä rappeutumisesta kertoivat myös jokeen hylätyt alukset. Kaupunginviskaali Johan Spenser syytti virkansa puolesta huhtikuussa 1695 joitakin porvareita siitä, etteivät nämä olleet siivonneet kuuttojensa raatoja pois jokirannasta. Kaikkiaan heitä oli viisi. Yksi heistä oli Jöran Rintavan vaimo Elin Hansdotter, joka sanoi, että hänen väkensä oli juuri parhaillaan hävittämässä kuuttoa, joka lähtisi rannasta vielä saman päivän aikana. Samoin porvari Keson leskelle Lisbeta Markusdotterille annettiin aikaa kahdeksan päivää.

Aluksista saatava puutavara sopi vielä rantapaalutuksen kunnossapitoon. Kauppias Nils Kockin leski Brita Mattsdotter ilmoitti lokakuussa 1696, että hänen olutpanimonsa rannassa oli vanha kuuton köli, jonka hän aikoi käyttää panimorakennuksensa rantapaalutukseen. Suuri tulva kuljetti kuitenkin laivan hylyn joen toiselle puolelle, ja entinen tullimies Erik Portman hakkautti sen polttopuiksi. Portman sanoi hylyn rikkoneen hänen veneensä ja asettuneen rantaan niin, ettei sille päässyt millään aluksella. Yksi jos toinen hakkasi siitä kappaleita kolmen viikon aikana.

Saaristolaisten kauppa joella kävi sen sijaan vilkkaana, joskus liiankin kiivaana. Vaimo Valborg Koukkar nimittäin kertoi kesäkuussa 1670, että hän putosi saman päivän aamuna Aurajokeen Taivassalon Vehaksen Olof Jakobssonin takia. Olof vastasi, ettei hän ollut syyllinen tapahtumaan, sillä hänen kalastusveneeseensä tungeksi niin paljon väkeä, että se alkoi upota ja hänen oli pakko työntää se irti rannasta. Valborg astui juuri tällöin alukseen, mutta putosikin vahingossa jokeen. Kun Valborg tunnusti, että juuri näin tapahtui, pidettiin tapausta hänen omana syynään. Talollinen halusi antaa hänelle omasta vapaasta tahdostaan hyvitykseksi keittokalan, ja Valborg tyytyi tähän.

Suurin osa Turun purjehdukseen osallistuneista aluksista oli kuuttoja, noin 10-15 metriä pitkiä saaristolaivoja, jotka eivät soveltuneet Itämeren ulkopuoliseen valtameripurjehdukseen. Kuvassa kuutto italialaisen diplomaatti Lorenzo Magalottin mukaan 1674. Kuva: Suomen merimuseo.

Pienempiä veneitä joen rannoilla riitti enemmänkin. Lars Strandridare haastoi syyskuussa 1664 oikeuteen Henrik Wintin vaimon Brita Jöransdotterin todistamaan siitä, mitä Larsin ja Klemet Stivin välillä oli tapahtunut. Lars oli tuolloin hakemassa vettä Wintin kaivosta, ja Klemet kulki kadulla. Lars kysyi, kuinka Klemet oli sitonut veneensä niin lähelle hänen venettään. Klemet vastasi, että mitä, onko sinun, kruunun varkaan, veneesi minun veneeni vieressä.

Jöran Pitkä ja Brita Mickelsdotter soutivat kesäkuussa 1684 halkovenettä jokea ylävirtaan, kun Korppoon Roslaxin Erik Simonsson purjehti varomattomasti heidän ohitseen ja murskasi Britan oikean käden peukalon ja veneen laidan. Erik ei kieltänyt tätä, mutta sanoi asiaa vahingoksi, sillä hän ei nähnyt tapahtumaa tulevaksi laskiessaan ja sitoessaan purjetta. Hän lupasi hankkia todisteet siitä, että kyseessä oli vahinko. Osapuolet sopivat, että Erik maksoi Britalle kivusta ja särystä 15 taalaria. Parturi Hans Roggenbuschille hän maksoi sormen parantamisesta heti kymmenen taalaria ja myöhemmin vähitellen 15 taalaria lisää, sillä hän oli palkkarenki, joka sai summat kokoon vain hitaasti.

Näille pienille veneille riitti kyytejä joka lähtöön. Ratsumies Johan Spåra keräsi Halikon pitäjästä kesällä 1697 viisi taalaria viedäkseen erään spitaalisen vaimon Seilin hospitaaliin. Turusta vuokrattiin Matts Karvan vene. Vaimoa ei otettu saareen, koska hänellä ei ollut määrättyä lunastussummaa tai maaherran määräystä. He palasivat kaupunkiin ja vene kiinnitettiin laituriin porvari Jakob Comulanderin talon alapuolelle. Tässä vaiheessa ratsumies lähti paikalta ja näki, että mukana ollut kirkkoväärtikin meni matkoihinsa jättäen vaimon laiturille. Vaimo kuoli tämän jälkeen yksin kadulle.

Aurajoen itäistä rantaa; C.P. Hällströmin piirros 1790-luvulta. Turun museokeskus.

Vaikka joessa kelluvien alusten ja veneiden olettaisi olleen liian julkisia paikkoja seksuaaliseen kanssakäymiseen, antoivat kajuutat ja vällyt kuitenkin suojan niin, että moni luvaton makaaminen tapahtui joen huomassa. Siten oikeudessa kuultiin kaupunginviskaali Anders Gustafssonin vaatimuksesta elokuussa 1683 Nousiaisten Killalassa syntynyttä Sofia Andersdotteria, joka syyllistyi jo toisen kerran salavuoteuteen. Hänet oli maannut nuori renki Jakob veneessä joen rannassa.

Meno veneillä äityi toisinaan villiksi nautitun alkoholin vuoksi. Turun syysmarkkinoilla 1643 sattui tappelu Luostarikorttelissa porvari Klemet Pålackin joen puoleisella vesiportilla. Eräs Sauvon talollinen Jöran ryyppäsi veneessään joella portin alapuolella kolmen poikansa Erikin, Jöranin ja Johanin kanssa. Yksi pojista nousi laiturille ja näki vanhan riitakumppaninsa tulevan paikalle. Tämä Sauvon Halslahden talollinen Matts Mårtensson kaadettiin poikien toimesta laiturille ja häntä hakattiin terävällä kivellä pitkin kehoa. Kaupunginpalvelija Henrik ja Pålackin naapurin piika juoksivat paikalle apuun, mutta pojista Jöran löi piian päähän haavan ja viskasi hänen sormestaan pudonneen hopeasormuksen jokeen. Pojista Johan viskasi paikalle tulleen sauvolaisen laivamiehen Olof Erikssonin jokeen ja hyppäsi itse perässä tämän selkään uhaten hukuttaa hänet. Matts Mårtensson haavoitti pojista ensin Erikiä ja sitten Johania puukolla niin, että jälkimmäinen makasi tappelun jälkeen vakavasti sairaana.

Ihmiset liikkuvat joella

Laivat varustettiin ja siivottiin jokirannassa pitkille purjehduksille. Kippari ilmoitti hyvissä ajoin matkustajilleen, milloin hän aikoi nostaa purjeet. Laivat kulkivat usein kolonnissa, sillä ne varustettiin purjehdukselle samanaikaisesti. Täten niistä oli turvaa toisilleen myös onnettomuuden sattuessa. Turusta lähdettiin tavallisesti kevätpurjehdukselle toukokuussa, kesäpurjehdukselle keskikesällä ja uskaliaimmat vielä syyspurjehdukselle syys-lokakuussa. Itämeren tuuliin ei kuitenkaan ollut asiaa, jos Jumala ei ollut mukana matkalla, ja siksi oli syytä noudattaa tiettyjä sääntöjä.

Laivuri Thomas Jakobsson Krydma kertoi siten keränneensä ennen kesäpurjehdusta 1686 kolehdin kaupungin köyhille koko laivaväeltä. Kauppiaan vaimo Anna Margareta Bugenhagen lahjoitti puolestaan pelastuttuaan vaaralliselta merimatkalta kirkonkellon Turun hospitaalin kirkkoon jokivarteen Kakolanmäen alapuolelle. Se palveli myöhemmin hospitaalin paikalle rakennetun pakkahuoneen tontilla palokellona. Sieltä se siirrettiin Puolalanmäen palotorniin, josta se kutsui kaupunkilaisia jumalanpalvelukseen tuomiokirkon kellojen tuhouduttua palossa vuonna 1827. Kello siirrettiin lopulta tuomiokirkkoon sen tornin valmistuttua palon jälkeen.

Veneitä ja laivoja Aurajoella 1800-luvun alussa. J. J. Reinbergin piirros. Museovirasto.

Matka Tukholmaan ei ollut harvinaisuus, vaan sellainen voitiin tehdä useita kertoja elämän aikana kaupankäyntitarkoituksessa. Myytävät tavarat voitiin antaa myös toisen lähtijän mukaan, kuten hankintojen hoitaminenkin. Jakob Pitkä kävi vuonna 1660 laivuri Matts Nahkalan kuutolla Tukholmassa ja toi sieltä tyynyn, jonka hän kadotti matkalla. Kun Pitkän vaimo oli kaksi vuotta myöhemmin menossa Tukholmaan samalla Nahkalan kuutolla, hän huomasi kyseisen tyynyn Erik Sukulan hallussa. Sukula oli ollut mukana myös aiemmin mainitulla purjehduksella. Hän väitti tyynyä omakseen ja haukkui vielä Pitkän vaimoa hävyttömästi Tukholman satamassa, kun tämä kysyi tyynyn perään. Mies oli sanonut häntä suomeksi hevonpääksi ja Pitkälän vaimo puolestaan Sukulaa varkaaksi, kelmiksi ja raajarikoksi.

Jokaisella matkustavaisella piti olla viranomaisen antama matkustuspassi, sillä laivojen kyytiin ei saanut ottaa ketään passitonta. Kyseisellä vuosisadalla kammottiin ihmisen irtolaisuutta ja jokaisella tuli olla työ, eikä kiertelevä elämä ollut sallittua kuin käsityöläisten kisällikierron aikana. Erityisesti palvelusväen liikkumista rajoitettiin, sillä heistä oli jatkuvasti pulaa.

Kämneri syytti esimerkiksi porvari Mickel Ojalaa vuonna 1687 siitä, että tämä oli tuonut mukanaan Tallinnasta piika Juliana Knutsdotterin. Ojala arveli, ettei hän ollut tehnyt pahoin, sillä piika oli Suomesta kotoisin ja hänen piti siten voida palata tänne. Juliana vastasi olevansa syntyisin Urjalan kirkonkylästä ja aikovansa sinne katsomaan vanhempiaan. Ensin hän oli palvellut kuusi vuotta Jervendalissa 12 peninkulman päässä Tallinnasta ja sitten 12 vuotta kaupungissa.

Ojala oli halunnut auttaa piian kotiseudulleen ja luvannut vastata mahdollisista seurauksista. Laivuri Vindi oli arvellut, ettei sellaisia tulisi, sillä laiva oli ollut Tallinnassa ankkurissa torstaista lauantaihin, eikä kukaan ollut kysellyt Julianan perään. Oikeus totesi, ettei Ojala ollut rikkonut kieltoa tuoda irtainta väkeä, sillä hän oli tuonut Julianan vain synnyinseuduilleen. Sakkoja Ojalalle ei haluttu antaa, sillä hän oli istunut piian lailla joitakin viikkoja vangittuna raatihuoneella odottamassa tuomiotaan.

Vuonna 1695 myönnetty matkustusasiakirja Tukholman ja Turun välille. Kuva: Stockholms Stadsarkiv.

Samainen Ojala oli joutunut jo vuonna 1681 vastuuseen luvattoman matkustajan ottamisesta. Laivurit Grels Juska ja Mickel Ojala määrättiin nimittäin hankkimaan lääninkansliasta ja tohtori Enevaldus Svenoniukselta todistukset siitä, että heillä oli ollut lupa viedä herra Matthias Salviuksen vaimo Maria Mickelsdotter Tallinnaan. Koska oli kiellettyä viedä ketään laivalla muualle ilman matkapassia, saivat miehet tällä kertaa 40 hopeamarkan sakon ja käskyn hankkia vaimon takaisin Turkuun.

Piika Karin Henriksdotter oli palvellut vuonna 1686 porvari Matts Teetillä ja matkustanut sitten Jöran Lamberin kuutolla Tallinnaan etsimään onneaan. Karin ei ollut saanut kuitenkaan palveluspaikkaa Tallinnasta ja oli siksi palannut takaisin Turkuun. Matts Teetin vaimo oli antanut Karinille riikintaalarin, jotta tämä tekisi vaimolle tavarahankintoja. Karin joutui lopulta maksamaan laivurille edestakaisesta matkastaan kolme taalaria.

Elin Henriksdotter oli saanut aviottoman lapsen ja halusi karistaa Turun tomut jaloistaan vuonna 1686. Hän kertoi menneensä asessori ja varamaaherra Nicolaus Lietzenin pakeille saadakseen matkapassin Tukholmaan etsiäkseen sieltä lapsensa isää. Lietzen oli osoittanut hänet sihteeri Laurentius Wilstadiuksen puheille. Passia Elin ei ollut saanut, vaikka hän oli hakenut sitä useita kertoja Wilstadiukselta. Kun hänen ei ollut annettu matkustaa linnanpuomilta, oli hän palannut asuntoonsa kaupunkiin. Elin sanoi tulleensa kuin hulluksi matkan estymisestä, eikä hän tiennyt, mitä hän oli tehnyt.

Saaristolaiva Aurajoella 1800-luvulla. Kuva: R. Bernhard. Museovirasto.

Laivaan nouseminen ja kaupungin tomujen karistaminen jaloista oli tavallinen tarina myös aviottoman lapsen siittäneille, sekä kaupungissa asuneille, että siellä vierailleille miehille. Siten esimerkiksi Margareta Karlsdotter kertoi, että lyypekkiläisen laivurin Erik Larssonin laivamies Isak Jakobsson oli maannut hänet kesäkuussa 1682. Isak oli antanut aviolupauksen merkiksi Margaretalle kruunukultaisen sormuksen ja sukkaparin. Mies oli palannut heti laivalla Lyypekkiin. Margareta vapautettiin sakoista ensikertalaisena, mutta kirkonrangaistuksensa hänen tuli suorittaa. Isakia luvattiin rangaista heti, kun hänet saataisiin oikeuden eteen. Yleensä miehet jäivät kuitenkin sille tielleen.

Laivat toivat jokirannan laitureihin kaupankäyntiin ja käsityöhön antautuneiden lisäksi myös muuta väkeä. Ruotsin armeijaan kuului vielä 1600-luvun alussa paljon muualta Euroopasta hankittuja palkkasotureita. Turkulaiset porvarit joutuivat majoittamaan esimerkiksi marraskuusta 1609 heinäkuuhun 1610 ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia ratsumiehiä ja sotilaita. Kaikkiaan luetteloon merkittiin satoja porvareita ja yli kymmenen tuhatta majoitusviikkoa. Toiset majoittivat sotilaita vain joitakin viikkoja, mutta toiset koko luettelon kattaman ajan.

Majoitettavien kokonaismäärää oli 438 miestä ja useamman ranskalaisen komppanian upseerit kuittasivat kruunulta muonaa miehistölleen. Siten Nicolas de Chales kuittasi 26.7.1610 kuukausimuonaa 93 ja Regis Duernet 76 miehelle ”pour la compaqnie du sieur de Bouvier” (herra Bouvierin komppanialle) joukkojen ollessa lähdössä sotaan Liivinmaalle. Majoitusvelvollisuus tarkoitti konkreettista ja läheistä tutustumista ulkomaalaisiin sotilaisiin. Saksaa ja skottia äidinkielenään puhuneilla valtaporvareilla oli mahdollisuus myös seurustella vieraidensa kanssa. Suomenkielisen porvariston mahdollisuudet ymmärtää majamiehiään oli sen sijaan heikompi.

Turkulaiset tekivät jo 1600-luvulla myös huvimatkoja joella. Kauppias Markus Kask kertoi lokakuussa 1693 postimestari Bertil Caloanderin ja hänen vaimonsa Anna Wargentinin tulleen hänen luokseen ja pyytäneen häntä kanssaan Ruissaloon. Ennen veneeseen nousua oli Anna pyytänyt Kaskin vaimolta hopeapikaria, josta he voisivat juoda. Hän oli itse unohtanut ottaa sellaisen mukaan. Kask oli antanut hänelle 17½ luodin painoisen pikarin, jossa oli koristekuvioita. Kun he tulivat linnanaukolle, halusi Caloander juoda ja pikari täytettiin oluella. Koska pikariin oli jäänyt vaahtoa, oli Caloander antanut pikarin postiljooni Henrik Thomassonille, joka oli huuhdellessaan sitä pudottanut sen veteen. Annan mukaan Kaskin oma renki oli pudottanut pikarin veteen, josta Kask oli antanut naarata sitä useita kertoja.

———

FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on erikoistunut Turun 1600-luvun historiaan.

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki)

                      Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat
                                            Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1642-1698 (KA z:172-z:205)

                      Voudintilit
                                            Turun kaupungin porvariston majanpitoluettelo 1610 (KA 248b)
                                            Turun linnan tilit 1610 (KA 248b)

Turun kaupunginarkisto (Turku)
                      Turun maistraatin arkisto
                                            Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 1624─1670 (BIa 1−BIa 39)

Painetut alkuperäislähteet ja kirjallisuus

Kallioinen, Mika 2000: Kauppias, kaupunki, kruunu. Turun porvariyhteisö ja talouden organisaatio varhaiskeskiajalta 1570-luvulle. SKS. Bibliotheca Historica 59. Helsinki.

Möller, Sylvi 1954: Suomen tapulikaupunkien valtaporvaristo ja sen kaupankäyntimenetelmät 1600-luvun alkupuolella. Historiallisia tutkimuksia. Suomen Historiallinen Seura. XLII. Helsinki.

Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Niteet I−II. Turku.

Toropainen, Veli Pekka 2016: Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623−1670. Turun yliopiston julkaisuja – Annales universitatis Turkuensis. Sarja C osa 419. Turun yliopisto, Turku.

1 kommentti

  1. Minulle oli uusi ja kiintoisa huomio, että Aurajokea nimitettiin 1600-luvulla myös Turun joeksi. Tämä seikka voi selventää sitä, että Aurajoen sivujokea – nykyään Savijoki – mainitaan joissakin keskiajan asiakirjoissa Lietojoeksi. Sehän valtaosiltaan virtaa Liedon ja Tarvasjoen alueella. Tosin Savijoki saa alkunsa Lietsuolta Liedonperän kylästä, joka ei ennen vuotta 2015 (?) ole kuulunut LIetoon ja yhtyy Aurajokeen Lietniemen kohdalla.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.