Timo Salminen
Kesä–heinäkuun vaihteessa 1925 Helsingissä järjestettiin peräkkäin Skandinaavisen museoliiton (nyk. Pohjoismainen museoliitto) järjestämä pohjoismainen museomieskokous ja neljäs pohjoismainen arkeologikokous. Arkeologikokous oli ensimmäinen koskaan Suomessa järjestetty arkeologian kansainvälinen konferenssi. Tämä artikkeli valottaa pohjoismaisten arkeologikokousten taustaa ja erityisesti Helsingin-kokousta kesällä sata vuotta sitten.
Pohjoismaiset arkeologikokoukset
Ensimmäinen pohjoismainen arkeologikokous järjestettiin Norjan Kristianiassa (nyk. Oslo) vuonna 1916. Maailmansota oli katkaissut kansainvälisten arkeologikongressien sarjan vuoden 1912 kokouksen jälkeen, ja pohjoismaiset tutkijat kaipasivat mahdollisuutta yhteydenpitoon edes omassa piirissään. Lisäksi Norjan itsenäistyminen Ruotsista 1905 oli vahvistanut poliittista tarvetta luoda erilaisia foorumeja skandinaavisen yhteistyön vahvistamiseksi. Arkeologikokous oli yksi näistä. Ensimmäinen tapaaminen pidettiin ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten kesken; tosin Tanskan kansallismuseossa tuolloin työskennellyt suomalainen Carl Axel Nordman (1892–1972) oli myös mukana. Kokouksia päätettiin alkaa pitää joka kolmas vuosi. (Salminen 2014: 50–51; Salminen 2016: 189–192.)
Toinen kokous järjestettiin Kööpenhaminassa 1919, ja mukana oli tällä kertaa kolme suomalaista, arkeologit C. A. Nordman ja Björn Cederhvarf (1878–1960) sekä lääkintöneuvos Fredrik Wilhelm Westerlund (1844–1921). Suomalainen osanotto oli siis edelleen vähäistä.
Kööpenhaminassa oli päätetty, että kolmas kokous pidettäisiin Tukholmassa 1922. Suomalaiset olivat kuitenkin jo keväällä 1919 esittäneet kokouksen aikaistamista vuoteen 1921 ja pitämistä Suomessa, jolloin se voitaisiin yhdistää Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 50-vuotisjuhlintaan. Yhdistys näet täytti tasavuosia loppuvuodesta 1920. Norjalaiset kannattivat suomalaisten ehdotusta; toisena vaihtoehtona pohdittiin mahdollisuutta järjestää ylimääräinen kokous Helsingissä ja kolmantena sitä, että Helsingissä kokoontuisikin Skandinaavinen museoliitto. Suomalaiset eivät vain vielä kuuluneet siihen, eivätkä varsinkaan ruotsalaiset olleet kovin innokkaita edes ottamaan heitä jäseniksi Ahvenanmaan-kysymyksen ollessa keskeneräinen. Liitto oli perustettu vuonna 1915 ja oli kokoontunut sen jälkeen vuosina 1916, 1917, 1919 ja 1922. (Nordiska museiförbundet, https://www.nordiskamuseiforbundet.se/om-nordiska-museiforbundet/.)
Syksyllä 1921 nousi vielä kertaalleen esiin ajatus vuoden 1922 arkeologikokouksen siirtämisestä Helsinkiin, tällä kertaa valuuttasyistä. Kokous kuitenkin pidettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan Tukholmassa, mutta neljännen kokouksen järjestelyt annettiin Helsingille, ja ajankohta oli vakiintuneen tavan mukaan kolme vuotta edellisen jälkeen eli kesällä 1925. (Salminen 2014: 51–52; Salminen 2016: 193–195.)
Viides kokous pidettiin Norjan Bergenissä jo 1927. Sen jälkeen pohjoismaisten arkeologikokousten järjestämiseen tuli kymmenen vuoden katko. Periaatteessa kyllä päätettiin järjestää seuraava kokous Kööpenhaminassa 1932 ja sitä seuraava Tukholmassa 1937, mutta koska vuoteen 1932 osui Lontoon kansainvälinen arkeologikongressi, Tanskan kansallismuseo oli remontissa ja talouslamakin vielä painoi, suunnitelma meni myttyyn. Seuraavan kerran pohjoismaiset arkeologit kokoontuivat Tanskassa ns. vaeltavana kongressina vuonna 1937. Kokouksella ei siis ollut yhtä pitopaikkaa vaan se kulki paikkakunnalta toiselle. (Salminen 2014: 54; Salminen 2016: 196–197; Salminen 2014: 227–228; Stummann Hansen 2004: 13.) Kuudes pohjoismainen arkeologikokous jäi viimeiseksi ennen toisen maailmansodan syttymistä, ja sarja elvytettiin vasta vuonna 1948 Lundissa. Suomeen ja Helsinkiin pohjoismainen arkeologikokous tuli jälleen vuonna 1951. (Salminen 2014: 304–306.) Tässäkin mielessä 1950-luvun alku merkitsi suomalaisten paluuta kansainvälisille näyttämöille sodan jälkeen. Tämän jälkeen sarja jatkui vielä yli 50 vuoden ajan, kunnes se päättyi Oulussa vuonna 2004 järjestettyyn 22. konferenssiin.
Helsingissä oli järjestetty pohjoismainen etnologikokous vuonna 1922, ja se oli ollut ainakin humanistisilla aloilla ensimmäinen Suomessa koskaan pidetty kansainvälinen konferenssi. Samana vuonna Suomessa oli pidetty myös ruotsinkielinen historioitsija- ja filologikokous, pohjoismainen ylioppilaskokous ja pohjoismainen journalistikokous. Siten Suomi oli näiden kokousten kautta vakiinnuttanut asemansa pohjoismaisessa yhteistyössä. (KA JMMT 29: familjebok/Anna-Maria 15; Salminen 2014: 53; Salminen 2016: 195.)
Osallistujat
Helsingin-kokoukseen osallistui 88 henkilöä, joista 35 oli suomalaisia. Suomen markan kallis kurssi rajoitti jonkin verran ulkomaista osanottoa ja Suomen sijaintia pidettiin myös kaukaisena. Mukana oli kuitenkin 15 tanskalaista, yksi islantilainen, seitsemän norjalaista ja 26 ruotsalaista. Kokouksen osallistujista kolmetoista oli mukana vain puolison tai muun perheenjäsenen ominaisuudessa.
Kokouksen suomalaiset osanottajat kannattaa ehkä luetella tässä kaikki. Mukana olivat Kansallismuseon osastonjohtaja Julius Ailio (1872–1933), valtionarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo (1853–1937), rouva Anna Aspelin (Johan Reinhold Aspelinin leski, 1850–1930), maisteri Anna-Lisa Brander (1893–1988), lehtori Albert Theodor Böök (1858–1943) Hämeenlinnasta, maisteri Björn Cederhvarf, rouva Ester Cederhvarf, amanuenssi Aarne Europaeus (myöh. Äyräpää, 1887–1971), lehtori Julius Finnberg (1877–1955) Turusta, arkkitehti Carl Frankenhaeuser (1878–1962) Porvoosta, rouva Hanna Frankenhaeuser (1879–1947), esittelijäneuvos Ivar Groundstroem (1868–1944), rouva Hildur Groundstroem (1880–1967), Kansallismuseon intendentti Alfred Hackman (1864–1942), rouva Olga Hackman (1868–1945), lääketieteen tohtori Karl Hedman (1864–1931) Vaasasta, intendentti Albert Hämäläinen (1881–1949), amanuenssi Toivo I. Itkonen (1891–1968), konservaattori Matti Kampman (myöh. Kenttämaa, 1890–1958), professori Tor E. Karsten (1870–1942), professori Aukusti V. Koskimies (1856–1929), varatuomari Auli Markkula (1886–1950), intendentti Karl Konrad Meinander (1872–1933), rouva Martha Meinander (1887–1967), intendentti C. A. Nordman, rouva Elin Nordman (1891–1982), professori Wilhelm Ramsay (1865–1928), osastonjohtaja Juhani Rinne (1872–1950), Porvoon museon intendentti Evert Roos (1876–1933), lehtori Kaarle Soikkeli (1871–1932), kirjastonhoitaja Rainer Sopanen (1893–1980), Helsingin yliopiston arkeologian professori Aarne Michaël Tallgren (1885–1945), Helsingin yliopiston kirjastonhoitaja, Lauri Tudeer (1884–1955), joka oli myös klassillisen filologian dosentti ja Antellin rahakokoelmien hoitaja, amanuenssi Tyyni Vahter (1886–1969) ja amanuenssi Ebba Weilin (1872–1954). Siten suomalaiset osanottajat eivät olleet pelkästään arkeologeja vaan edustivat hyvin laajasti museokenttää ja museoaloja. Suurin osa oli helsinkiläisiä. Varsinaisia arkeologeja joukosta olivat Ailio, Appelgren-Kivalo, Cederhvarf, Europaeus, Hackman, Nordman, Rinne ja Tallgren sekä koulutukseltaan ja taustaltaan myös Brander ja Soikkeli. Siinä olikin koko tuolloinen suomalainen arkeologikunta.
Ulkomaisista osanottajista mainittakoon esimerkkejä. Tanskasta olivat saapuneet muun muassa Kööpenhaminan yliopiston klassillisen arkeologian professori Christian Blinkenberg (1863–1948), Kansallismuseon alitarkastaja Johannes Brøndsted (1890–1965), tarkastaja Knud Friis Johansen (1887–1971), josta tuli seuraavana vuonna Blinkenbergin seuraaja professorina, Kansallismuseon johtaja Mouritz Mackeprang (1869–1959) ja Taideteollisuusmuseon johtaja Vilhelm Slomann (1885–1962). Islannista oli paikalla saaren ainoa arkeologi, valtionantikvaari Matthias Þórðarson (1877–1961), Norjasta muun muassa museonjohtajat veljekset Jan Petersen (1887–1967) Stavangerista ja Theodor Petersen (1875–1952) Trondheimistä sekä Bergenin museon professori Haakon Shetelig (1877–1955). Professori Anton Wilhelm Brøggerinkin (1884–1951) oli tarkoitus osallistua, mutta hän ei voinut saapua (KA 602:67 J. M. Tallgrenin kokoelma, A. M. Tallgren J. M. Tallgrenille 28.6.1925). Ruotsalaisten joukossa olivat valtionantikvaari Sigurd Curman (1879–1966), amanuenssi Gustaf Hallström (1880–1962), Lundin yliopiston taidehistorian professori Helge Kjellin (1885–1984), dosentti Sune Lindqvist (1887–1976), joka nousi kaksi vuotta myöhemmin Upsalan yliopiston arkeologian professoriksi, professori Birger Nerman (1888–1971) Upsalasta, professori Otto Rydbeck (1872–1954) Lundista, fil. tohtori Hanna Rydh (1891–1964), Göteborgin museon intendentti Georg Sarauw (1862–1928), fil. tohtori Bengt Thordeman (1893–1990) ja dosentti Nils Åberg (1888–1957).[1]
Pohjoismaalaisten lisäksi Helsinkiin saapui myös kolme virolaista arkeologia, Harri Moora (1900–1968), Marta Schmiedehelm (1896–1981) ja Gertrud Nigul (Niggol, myöh. Kivikas, 1901–1934). He olivat kaikki olleet A. M. Tallgrenin ja Birger Nermanin oppilaita näiden toimiessa arkeologian professorina Tarton yliopistossa 1920–1923 ja 1923–1925, ja heidän osanottonsa kuvastaa Suomen asemaa Pohjoismaiden ja Baltian välillä. Osanottajien joukossa oli myös Saksan Helsingin-lähetystön attasea ja metsäasiantuntija, professori Carl Metzger (1865–1950).
Ohjelma
Museomieskokous päättyi keskiviikkona 1. heinäkuuta ja arkeologikokous alkoi seuraavana päivänä kello 11 Kansallismuseon luentosalissa. Puheenjohtajiksi valittiin Appelgren-Kivalo, Blinkenberg, Curman, Shetelig ja Þórðarson. Kokous lähetti tervehdyssähkeet museonjohtaja Sophus Müllerille (1846–1934) Tanskaan, professori Oscar Almgrenille (1869–1945) ja museonjohtaja Bernhard Salinille (1861–1931) Ruotsiin sekä professori Brøggerille Norjaan. Vastaussähkeet lähetettiin ministeri Eemil Nestor Setälälle (1864–1935), professori Kustavi Grotenfeltille (1861–1928) ja asessorinrouva Jenny Maria Tallgrenille (1852–1931), jotka olivat lähettäneet kokoukselle omat tervehdyksensä.
Torstaipäivän aikana kuultiin viisi esitelmää:
– Wilhelm Ramsay, Eustatiska nivåförändringar och neolithicum [Eustaattiset korkeusmuutokset ja neolitikum]
– Gustaf Hallström, En svensk grupp stenålderskulpturer [Ruotsalainen kivikautisten veistosten ryhmä]
– Theodor Petersen, Nye fund fra det Nordenfjellske Norges helleristningsområde [Uusia löytöjä Norjan Nordenfjellin kalliopiirrosalueelta]
– Hans Christian Broholm (1893–1966), Spidsvaaben af Hjortetak [Hirvensarvesta tehtyjä pistoaseita]
– Aarne Europaeus, Stenålderskeramik från kustboplatser i Finland [Kivikautista keramiikkaa Suomen rannikkoasuinpaikoilta].
Perjantaina oli retkipäivä. Helsingistä matkustettiin klo 7.35 lähteneellä ylimääräisellä junalla Hämeenlinnaan, jonne saavuttiin kymmeneltä. Aamiainen nautittiin Kaupunginpuiston itärinteessä sijainneessa Puistoravintolassa (Hämeenlinna, Puiston ravintola). Aamiaisen aikana Juhani Rinne kertoi Hämeen linnan rakennushistoriasta. Osa arkeologeista sai tilaisuuden myös pikaiseen vierailuun itse linnassa, vaikka se toimi tuolloin vankilana. Hämeenlinnasta jatkettiin autoilla Hattulan vanhalle kirkolle. Sitä esitteli Juhani Rinne, ja kirkon ajoituksesta käytiin vilkasta keskustelua. Matka jatkui Tyrvännön kautta Sääksmäelle. Voipaalan kartanossa nautittiin välipala ja jatkettiin Rapolan muinaislinnalle, jossa oppaana toimi Julius Ailio. Sen jälkeen suunnattiin Kostianvirran taistelupaikan (1713), Pälkäneen rauniokirkon ja Iharin muinaisen kosken kautta Kangasalle Keisarinharjun näkötornille. Määrä oli, että torniin noustaisiin noin 20 hengen ryhmissä, mutta ”trotsande alla regler om försiktighet och maximiantal bestego arkeologerna det i den starka vinden vajande utsiktstornet”. Matka jatkui edelleen Vääksyn kartanon kautta Pohtion kivikautiselle asuinpaikalle, jossa Ailio jälleen opasti.[2] Seurasi paluu Vääksyn kartanoon, jonne tilanomistaja Birger Ahlström (1880–1935) rouvineen oli kutsunut kongressivieraat päivälliselle. Lopuksi suuntana oli Tampere, jonne saavuttiin noin klo 22.30. Vielä ehdittiin Hämeen museoyhdistyksen kutsusta tehdä öinen vierailu Hämeen museoon ja nauttia yhdistyksen tarjoama illallinen Teatteriravintolassa. Kongressivieraiden käyttöön varatut makuuvaunut liitettiin aamuyöstä Oulun–Helsingin-junaan, joka lähti Tampereelta klo 3.28 ja saapui pääkaupunkiin 7.54.[3] Varsinaisten vierailukohteiden lisäksi kuljettiin useiden muinaisjäännösten ja muistopaikkojen sivuitse, joista uusimmat olivat vuoden 1918 sisällissodan taistelupaikkoja. Kongressikertomuksen mukaan retki sujui ohjelman mukaan, ja Helsingin kaatosadekin vaihtui pohjoisempana mitä kauneimpaan säähän. (Nordman 1926: 12–17.)
Esitelmät jatkuivat lauantaina päivällä epäilemättä väsyneelle kuulijakunnalle:
– Christian Blinkenberg, Mykeniske Sværd og Spydspidser [Mykeneläiset miekat ja keihäänkärjet]
– Folke Hansen (1890–1951), Den äldre bronsålderns kronologi belyst genom fynd från två gravhögar vid Kvarnby [Vanhimman pronssikauden kronologia Kvarnbyn kahden kummun löytöjen valaisemana]
– Jan Petersen, Rogaland i bronsealderen [Rogaland pronssikaudella]
– Nils Åberg, Kent och Vendel [Kent ja Vendel].
Gunnar Ekholmin (1884–1974) oli ollut tarkoitus puhua aiheesta Gravfältet vid Gödåker och den romerska järnåldern i Uppsverige [Gödåkerin kalmisto ja roomalainen rautakausi Uplannissa], mutta hän ei ollut voinut saapua paikalle.
Viimeisenä kongressipäivänä sunnuntaina kuultiin vielä kuusi esitelmää:
– Haakon Shetelig, Tidsbestemmelser i vikingetidens stilhistorie [Viikinkiajan tyylihistorian ajoituksia]
– Hjalmar Appelgren-Kivalo, Bronsspiralerna på den yngre järnålderns dräkter och deras betydelse för nationalitetsbestämmelser [Pronssispiraalit nuoremman rautakauden puvuissa ja niiden merkitys kansallisuusmäärityksille]
– Therkel Mathiassen (1892–1967), Thule-Kulturen, et gammelt centraleskimoisk Kulturlag [Thule-kulttuuri, vanha keskieskimolainen kulttuurikerros]
– Otto Rydbeck, Uppgifter om ärkebiskop Andreas Sunessons sjukdom, sedda i belysning av den senaste gravundersökningen [Tietoja arkkipiispa Andreas Sunenpojan sairaudesta viimeisimpien hautatutkimusten valossa]
– Mouritz Mackeprang, Danske Døbefonte [Tanskalaiset kastealtaat]
– Helge Kjellin, Gotländska inslag i Estlands medeltidskonst [Gotlantilaisia vaikutteita Viron keskiaikaisessa taiteessa].
Ohjelmassa piti olla myös Poul Nørlundin (1888–1951) esitelmä De ældste kobberdrevne Altre i Danmark og Sverige [Vanhimmat kuparialttarit Tanskassa ja Ruotsissa], mutta hänkään ei ollut päässyt paikalle. Päivä päättyi jäähyväispäivälliseen Kulosaaren Kasinolla.
Esitelmien sisällöstä
Helsingin-kokouksen 1925 esitelmät julkaistiin joko kokonaisuudessaan (viitteet kokonaisuudessaan julkaistuihin esitelmiin alla) tai ainakin tiivistelminä kongressikertomuksessa seuraavana vuonna; Wilhelm Ramsayn esitelmä ilmestyi erillisenä artikkelina samassa niteessä. Kokouksessa pidettiin viisitoista esitelmää ja kuudestoista, Gunnar Ekholmin, ainoastaan julkaistiin konferenssijulkaisussa. (Nordman 1926; Ramsay 1926; Ekholm 1926.) Esitelmien otsikot on lueteltu jo yllä, mutta on syytä katsoa lyhyesti myös niiden sisältöä.
Wilhelm Ramsayn geologinen esitelmä oli kokouksessa ainoa, jonka näkökulma oli maailmanlaajuinen, sillä hän käsitteli eustaattisia eli koko maailmassa samanaikaisesti esiintyneitä vedenpinnan korkeusmuutoksia.[4] Teema oli merkittävä hänen 1920-luvun tutkimuksissaan, mutta arkeologiaan hän vaikutti etenkin tutkimuksellaan Suomen rannansiirtymäkronologiasta. (Ramsay 1921; Hausen 1968: 51; ks. myös Lehtinen 2001/2025.)
Suomen kivikautta käsitteli kokouksessa yksi esitelmä: Aarne Europaeus puhui rannikkoasuinpaikkojen keramiikasta, kampa- ja nuorakeramiikasta, typologiasta, kronologiasta ja rannansiirtymästä sekä keramiikassa näkyvistä kulttuurivaikutteista (Europaeus 1926). Europaeus (v:sta 1930 Äyräpää) oli kivikaudentutkija, joka oli juuri äskettäin hahmotellut eteläsuomalaista kivikauden kronologiaa hyödyntäen geologien laskelmia rannansiirtymästä (Europaeus 1922: 172–178; Ramsay 1921; Huurre 2007).
Ruotsin kivikauteen liittyi samoin vain yksi esitelmä. Gustaf Hallström puhui eläinaiheisesta taiteesta ja katsoi sen tukevan käsitystä rotu- ja kulttuurijatkuvuudesta Ruotsissa vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka (Nordman 1926: 9–10). Hallström tunnettiin erityisesti Norlannin ja yleisemmin pohjoisen Ruotsin esihistorian tutkijana. Hänen toinen keskeinen tutkimusaiheensa olivat kalliopiirrokset (Janson 1969–1971).
Tanskankin kivikaudesta oli vain yksi esitelmä: H. C. Broholmin aiheena oli hirvensarvesta tehtyjen esineiden ryhmä, jonka edustajia oli löydetty mm. Maglemosesta. Hän käsitteli esineiden ajoitusta ja funktiota sekä niiden kautta kulttuuriyhteyttä kivikauden kahden vanhimman vaiheen välillä Tanskassa (Nordman 1926: 11–12). Myöhemmin Broholm tuli tunnetuksi erityisesti pronssikaudentutkijana, mutta 1920-luvun puolivälissä hänen tutkimuksensa käsittelivät nimenomaan Tanskan vanhinta kivikautta (Glob 1979–1984/2011; ks. myös Wikipedia: Hans Christian Broholm).
Ruotsin pronssikautta valotti yksi esitelmä sitäkin: Folke Hansen selosti Kvarnbyn kahden hautakummun tutkimuksia Malmön lähellä. Esitelmän pääsisältönä oli kenttätöiden selostus ja tavoite ennen kaikkea metodologinen, sillä Hansen halusi osoittaa, että pronssikautisessa hautakummussa olevien hautausten välinen kronologia voidaan määrittää. (Hansen 1926.) Broholmin tavoin Hansenkin oli sekä kivi- että pronssikauden tutkija ja oli keskittynyt erityisesti Skåneen. Kvarnbyn kumpuja hän oli tutkinut edellisenä vuonna.
Norjan pronssikausi sai osakseen kaksi esitelmää: Theodor Petersen käsitteli Trondheimin alueen kalliopiirrosten ajoitusta ja kulttuuriyhteyksiä (Th. Petersen 1926). Hän oli Trondheimin museonjohtaja ja keskittyi tutkimuksissaan sen alueen esihistoriaan (Wikipedia: Theodor Petersen).
Jan Petersen esitti yleiskatsauksen Rogalandin pronssikautisiin löytöihin (J. Petersen 1926). Petersen muistetaan ennen kaikkea viikinkiajan aseiden ja korujen tutkijana ja typologioiden vakiinnuttajana, mutta hänen toinen keskeinen tutkimusalueensa olivat Stavangerin ympäristössä sijaitsevan Rogalandin rautakautiset talonjäännökset. Pronssikausi oli siis hänelle marginaalinen tutkimuskohde mutta liittyi hänen työkenttäänsä, sillä Petersen toimi museonjohtajana Stavangerissa. (Store norske leksikon: Jan Greve Thaulow Petersen; Wikipedia: Jan Greve Thaulow Petersen.)
Välimeren-maiden pronssikausikin oli saanut osakseen yhden esitelmän, sillä Christian Blinkenberg puhui miekan ja keihäänkärjen kehityksestä mykeneläisenä aikana (Nordman 1926: 17–18). Blinkenberg oli Kööpenhaminan yliopiston klassisen arkeologian professori (Svensk uppslagsbok 4 (1947): 153; Wikipedia: Christian Blinkenberg).
Suomen rautakaudesta ei ollut kuin yksi esitelmä: Hjalmar Appelgren-Kivalo analysoi pukuja ja niiden koristelua, erityisesti pronssispiraalikoristelua, kansallisena erityispiirteenä (Appelgren-Kivalo 1926). Appelgren-Kivalo oli erityisesti ornamentteihin keskittynyt rautakaudentutkija, joka oli tutkinut Suomen rautakautisia pukuja vuoden 1906 Perniön-kaivauksestaan lähtien. Etniset kysymykset olivat Appelgren-Kivalon mielenkiinnon kohteina keskeisiä. (Huurre 2003; ks. myös Salminen 1993: liite 2.)
Ruotsin rautakautta käsitteli periaatteessa kaksi esitelmää, käytännössä yksi. Gunnar Ekholmin esittämättä jääneen esitelmän aiheena olivat Uplannin roomalaisaikaiset hautatyypit, niiden merkitys hautaustapojen valaisijana, väestön määrän ja korkean kulttuuritason osoittajina ja sitä kautta niiden merkitys Svean valtakunnan syntyhistorialle. Ekholm oli monipuolinen tutkija, jonka tutkimusaiheet ulottuivat kivikaudesta keskiaikaan. Rautakautta hän kuitenkin alkoi käsitellä enemmälti vasta 1930-luvulla keskittyen siihen asti pääasiassa kivikauteen. (Vem är det 1969: 226; Wikipedia: Gunnar Ekholm.) Svean valtakunnan syntyprosessi oli yksi 1920-luvun keskeisimpiä arkeologisia tutkimusaiheita Ruotsissa.
Nils Åberg valotti pohjoismaisen, erityisesti ruotsalaisen, ja anglosaksisen kulttuurin yhtymäkohtia kansainvaellusaikana puhuen kulttuurikehityksen yhtäläisyydestä ja kauppayhteyksien ja taloudellisten suhdanteiden merkityksestä siinä (Åberg 1926). Åberg oli myös kirjoittanut lähes kaikista esihistorian ajanjaksoista neoliittiselta kivikaudelta myöhäisrautakaudelle; erityisesti hänet muistetaan rautakauden kronologisten kysymysten käsittelijänä yleiseurooppalaisesta näkökulmasta (Lindman 1942–1948). Siten esitelmä oli näkökulmaltaan Åbergille tyypillinen.
Norjan rautakaudesta oli yksi esitelmä: Haakon Shetelig puhui Norjan viikinkiajan tyylien kronologiasta. Hänen pääviestinsä oli, että Borre-tyylin ajoitusta tulisi varhentaa 20–30 vuodella (Shetelig 1926). Shetelig oli pääasiassa rautakaudentutkija mutta oli kirjoittanut myös kivikaudesta. Juuri vuonna 1925 hän julkaisi osana Norjan taiteen historiaa teoksen vanhimpien aikojen norjalaistaiteesta. (Solberg 1999–2005.) Kongressijulkaisussa on painettuna kaksi esitelmän jälkeen esitettyä keskustelupuheenvuoroa: Johannes Brøndsted ei pitänyt Sheteligin esittämää kronologiaa todennäköisenä, mutta Jan Petersen puolusti sitä (Nordman 1926: 113–116).
Therkel Mathiassenin esitelmää voinee luonnehtia etnoarkeologiseksi. Hän selosti vuosina 1922 ja 1923 Kanadassa Hudsoninlahden ympäristössä tekemiään kaivauksia, joissa oli perehdytty sekä senhetkisten inuiittiheimojen kulttuuriin että tutkittu kaivauksin vanhempia asuinpaikkoja. Mathiassen hahmotteli kulttuurikuvaa ja vertaili kaivauslöytöjä nykyhetken kulttuuriin. (Nordman 1926: 19–21.) Mathiassen oli arkeologi ja antropologi, jonka tutkimukset olivat juuri tuoneet päivänvaloon ennestään tuntemattoman Thule-kulttuurin; hän teki kenttätöitä myös Grönlannissa (Gulløv 1992; Wikipedia: Therkel Mathiassen).
Sekä Ruotsin että Tanskan keskiaikaan liittyi Otto Rydbeckin esitelmä. Hän oli vuonna 1923 tutkinut Lundin tuomiokirkossa vuoteen 1224 asti Roskilden arkkipiispana toimineen Andreas Sunenpojan (1167–1228) luita yhdessä anatomien ja lääkärien kanssa selvittääkseen, pitikö vanha kirjallisuustieto piispan spitaalista paikkansa. Hautaa oli tutkittu edellisen kerran vuonna 1833. Rydbeck ryhmineen päätyi siihen, että piispalla ei ollut spitaalia vaan vaikea nivelsairaus. (Rydbeck 1926.) Lundin tuomiokirkko oli muutoinkin yksi keskiajantutkija, professori Otto Rydbeckin tärkeimpiä ja pitkäaikaisimpia tutkimuskohteita, ja hän oli julkaissut teoksen kirkon rakennushistoriasta 1923. Toisaalta hän tutki myös esim. kivikautista rannansiirtymää ja sen suhdetta asutukseen. (Andersson 2000–2002.)
Erityisesti Tanskan keskiaikaa käsitteli Mouritz Mackeprangin esitelmä kastealtaista. Mackeprang oli ensisijaisesti historiantutkija ja Tanskan kansallismuseon johtaja, mutta hän oli tutkinut tanskalaisia kastealtaita 1900-luvun alkuvuosista saakka, ja hän julkaisi tutkimustensa tulokset vuonna 1941 (Wikipedia: Mouritz Mackeprang).
Ruotsalainen Helge Kjellin oli päätynyt Baltian keskiajan pariin toimiessaan Tarton yliopiston taidehistorian professorina 1922–1924. Siksi hänelle olikin luontevaa tutkia Viron keskiaikaisen taiteen Gotlannin-yhteyksiä; hänellä oli parhaillaan työn alla tutkimus Saarenmaan Karjan kirkon gotlantilaisvaikutteista. (Wikipedia: Helge Kjellin; Salminen 2014: erit. 71.)
Poul Nørlund, jonka osanotto peruuntui ja jonka esitelmääkään ei saatu julkaistavaksi, oli tanskalainen arkeologi, historiantutkija ja taidehistorioitsija, joka julkaisi seuraavana vuonna teoksen kultapäällysteisistä alttareista (Dehn-Nielsen 1979–1984/2023).
Helsingin-kokouksen kuva
Osanottajamäärältään neljäs pohjoismainen arkeologikokous oli toiseksi suurin vuosina 1916–1927 järjestetyistä; Tukholmassa oli ollut 107 osanottajaa. Sen sijaan esitelmiä Helsingissä pidettiin kaikkein vähiten. Jos myös Gunnar Ekholm ja Poul Nørlund olisivat voineet saapua ja pitää esitelmänsä, esitelmien lukumäärä olisi noussut tasoihin Kristianian vuoden 1916 kokouksen kanssa eli 17:ään. Esitelmiäkin pidettiin runsaimmin Tukholmassa 1922, jossa niitä oli 28 kappaletta. Aikakausittain Helsingin-esitelmien lievä painopiste oli rautakaudessa ja varhaishistoriassa, joita käsitteli noin 31 prosenttia esitelmistä. Sekä kivi- että pronssikautta käsiteltiin 25 prosentissa ja historiallista aikaa vajaassa 19 %:ssa. Sekä kivi- että pronssikaudet painottuivat Helsingissä voimakkaammin kuin muissa kokouksissa, ja pronssikauden tapauksessa ero oli erityisen silmiinpistävä. Rautakauden ja historiallisen ajan osuus oli Helsingissä itse asiassa lopulta kaikkein pienin vuosien 1916–1927 kokouksista (Salminen 2016).
Useimpien Helsingissä 1925 pidettyjen esitelmien aiheet olivat tavalla tai toisella pinnalla pohjoismaisessa arkeologiassa tuohon aikaan. Suomalaisen arkeologian keskeisiin teemoihin kuului 1920-luvulla toisaalta edelleen etnisen suomalaisuuden ja suomalaisten alkukodin jäljittäminen (esim. Tallgren 1931: 141–151), toisaalta kivikauden kronologian määrittäminen rannansiirtymän perusteella (erit. Europaeus 1922). Luonnontieteellisten menetelmien soveltaminen esihistoriantutkimukseen oli noususuunnassa muissakin pohjoismaissa (esim. Kunnas 2024: 16–18; Salminen 2016: 192–195). Ruotsissa käytiin vilkasta keskustelua Svean valtakunnan synnystä ja toisaalta Vendelin hautakumpujen ja toisaalta Vanhan Upsalan merkityksestä siinä. Maassa myös kartoitettiin muinaisjäännöksiä ja niiden levinneisyyttä aktiivisesti. Norjassa hahmoteltiin 1900-luvun alkukymmeninä viikinkiajan esinemateriaalin kronologista kuvaa, ja viikinkiajan suuret löydöt leimasivat arkeologiaa ja sen tehtävää yhteiskunnassa yleisemminkin. Kaikissa kolmessa Skandinavian maassa keskeinen oli jo vuosisadanvaihteesta saakka ollut kysymys germaanisesta etnisestä jatkuvuudesta, suomalaisten juurten ja Suomeen-saapumisen selvittely Suomessa sitäkin pidempään. (Baudou 2004: 205–228, 233; Baudou 2012: 298–304; Alkarp 2009: 372–374; Salminen 2003: 152–157, 168–174; Salminen 2006.) Vaihtelevan nationalistiset ja kansallisromanttiset virtaukset vaikuttivat arkeologian taustalla ja ohjasivat sitä. Olen toisaalla kirjoittanut siitä, miten pohjoismaisuus tuli esiin pohjoismaisten arkeologikokousten esitelmäaiheissa (Salminen 2016). Helsingin-kokouksessa ei ollut yhtään esitelmää, jonka aihe olisi ollut luonteeltaan yhteispohjoismainen tai edes yleiseurooppalainen, vaan Wilhelm Ramsayta lukuun ottamatta jokainen puhui oman maansa aiheista, usein hyvin paikallisesta näkökulmasta. Pohjoismaisuus piili siis pikemmin tutkijoiden kohtaamisessa ja yhteyksien solmimisessa kollegoiden kesken.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arkeologian dosentti ja arkeologian
historian tutkija.
Lähteet ja kirjallisuus
Arkistolähteet
Kansallisarkisto, Helsinki, KA 602:67 Jenny Maria Montin-Tallgrenin kokoelma (KA JMMT)
Kirjallisuus ja internet
Alkarp, Magnus, 2009. Det Gamla Uppsala. Berättelser & Metamorfoser kring en alldeles särskild plats. OPIA 49. Institutionen för Arkeologi och Antik Historia, Uppsala Universitet.
Andersson, Hans, 2000–2002. S Otto H Rydbeck. Svensk biografisk lexikon 31: 1, https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/6263. Luettu 26.3.2025.
Appelgren-Kivalo, Hjalmar, 1926. Bronsspiralerna på den yngre järnålderns dräkter och deras betydelse för nationalitetsbestämmelser. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 117–125.
Baudou, Evert, 2004. Den nordiska arkeologin – historia och tolkningar. Kungl. Vitterhets Historia och Antikvitets Akademien, Stockholm.
Baudou, Evert, 2012. Oscar Montelius. Om tidens återkomst och kulturens vandringar. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien, Atlantis, Stockholm.
Dehn-Nielsen, Henning, 1979–1984/2023. Poul Nørlund. Dansk Biografisk Leksikon på lex.dk, https://biografiskleksikon.lex.dk/Poul_Nørlund. Luettu 27.3.2025.
Ekholm, Gunnar, 1926. Gravfältet vid Gödåker och den romerska järnåldern i Uppsverige. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 94–101.
Europaeus, Aarne 1922. Fornfynd från Kyrkslätt och Esbo socknar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXII:1. Helsingfors.
Europaeus, Aarne, 1926. Stenålderskeramik från kustboplatser i Finland. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 45–77.
Glob, P. V., 1979–1984/2011. H. C. Broholm. Dansk Biografisk Leksikon på lex.dk, https://biografiskleksikon.lex.dk/H.C._Broholm. Luettu 26.3.2025.
Gulløv, Hans Christian, 1992. Udforskningen af Grønlands forhistorie. Therkel Mathiassens arktiske indsats i 100 året for hans fødsel. Tidsskriftet Gønland 9/1992: 241–248, http://www.tidsskriftetgronland.dk/archive/1992-9-Artikel01.pdf#page=1. Luettu 26.3.2025.
Hansen, Folke, 1926. Den äldre bronsålderns kronologi belyst genom fynd från två grafhögar vid Kvarnby. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 78–89.
Hausen, Hans, 1968. The History of Geology and Mineralogy in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918, Vol.7a. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki.
Huurre, Matti, 2003. Hjalmar Appelgren-Kivalo. Kansallisbiografia. Studia biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/5848. Luettu 26.3.2025.
Huurre, Matti, 2007. Aarne Äyräpää. Kansallisbiografia. Studia biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7047. Luettu 26.3.2025.
Hämeenlinna, Puiston ravintola. Digi. Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, https://digi.kirjastot.fi/items/show/134596?utm_source=www.google.fi. Luettu 28.4.2025.
Janson, Sverker, 1969–1971. Gustaf A Hallström. Svenskt biografiskt lexikon 18: 64, https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/12448. Luettu 26.3.2025.
Kunnas, Liisa, 2024. The Furthest Past. Historiography and the Conceptual History of Stone Age Archaeology in Finland, c. 1700–1940. Dissertationes Universitas Helsingiensis 129/2024.
Lehtinen, Martti, 2001/2025. Wilhelm Ramsay. Kansallisbiografia. Studia biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7118. Luettu 26.3.2025.
Lindman, Sigurd, 1942–1948. Åberg, Nils Fritiof. Svenska män och kvinnor 8: 484–485. Bonnier, Stckholm.
Meinander, C. F., 1991. Carl Axel Nordman. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland 569, Levnadsteckningar 11. Helsingfors.
Nordiska museiförbundet, https://www.nordiskamuseiforbundet.se/om-nordiska-museiforbundet/. Luettu 28.4.2025.
Nordman, C. A., 1926. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1 (s. 1–137).
Petersen, Jan, 1926. Rogaland i bronsealderen. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 90–93.
Petersen, Theodor, 1926. Nye fund fra det nordenfjellske Norges helleristningsområde. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 23–44.
Ramsay, Wilhelm, 1921. Über die Uferlinien im südlichen Finnland. Fennia 42:5 (s. 1–8).
Ramsay, Wilhelm, 1926. Eustatic Changes of Level and the Neolithicum. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:2 (s. 1–18).
Rydbeck, Otto, 1926. Uppgifter om ärkebiskop Andreas Sunessons sjukdom sedda i belysning av den senaste gravundersökningen. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 126–134.
Salminen, Timo, 1993. Suomalaisuuden asialla. Muinaistieteen yliopisto-opetuksen syntyvaiheet n. 1877–1923. Helsinki Papers in Archaeology 6. Helsinki.
Salminen, Timo, 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 110. Helsinki.
Salminen, Timo, 2006. Searching for the Finnish roots – archaeological cultures and ethnic groups in the works of Aspelin and Tallgren. V.-P. Herva (ed.), People, material culture and environment in the north. Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference, University of Oulu, 18–23 August 2004: 26–32. Studia humaniora ouluensia 1.
Salminen, Timo, 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 122. Helsinki.
Salminen, Timo, 2016. In Search of a Nordic Idea? The First Five Nordic Meetings of Archaeologists 1916–27. Fennoscandia archaeologica XXXIII: 189–210. https://journal.fi/fennoscandiaarchaeologica/article/view/126533.
Shetelig, Haakon, 1926. Tidsbedtemmelser i vikingetidens stilhistorie. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 106–112.
Solberg, Bergljot, 1999–2005. Haakon Shetelig. Norsk biografisk leksikon, https://nbl.snl.no/Haakon_Shetelig. Luettu 26.3.2025.
Store norske leksikon: Jan Greve Thaulow Petersen, https://snl.no/Jan_Greve_Thaulow_Petersen. Luettu 26.3.2025.
Stummann Hansen, Steffen, 2004. Mødet i Danmark – Torden i Syd. Det Sjette Nordiske Arkæologmøde i 1937. Publications from the National Museum, Studies in Archaeology & History Vol. 8. Copenhagen.
Svensk uppslagsbok 4. Förlagshuset Norden, Malmö 1947.
Tallgren, A. M., 1931. Suomen muinaisuus. Suomen historia I. Werner Söderström Oy, Porvoo & Helsinki.
Turisti. Rautateiden aikataulut ja höyrylaivojen kulkuvuorot. N:o 1, Mallisk.–Huhtik. 1920. Suomen Matkailijayhdistys, Helsinki.
Vem är det 1969. P A Norstedt & Söner, Stockholm 1968: Ekholm, E E Gunnar. https://runeberg.org/vemardet/1969/0242.html. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Christian Blinkenberg, https://sv.wikipedia.org/wiki/Christian_Blinkenberg. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Gunnar Ekholm, https://sv.wikipedia.org/wiki/Gunnar_Ekholm. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Hans Christian Broholm, https://de.wikipedia.org/wiki/Hans_Christian_Broholm. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Helge Kjellin, https://et.wikipedia.org/wiki/Helge_Kjellin. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Jan Greve Thaulow Petersen, https://no.wikipedia.org/wiki/Jan_Greve_Thaulow_Petersen. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Mouritz Mackeprang, https://da.wikipedia.org/wiki/Mouritz_Mackeprang. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Theodor Petersen, https://no.wikipedia.org/wiki/Theodor_Petersen. Luettu 26.3.2025.
Wikipedia: Therkel Mathiassen, https://da.wikipedia.org/wiki/Therkel_Mathiassen. Luettu 26.3.2025.
Åberg, Nils, 1926. Kent och Vendel. Teoksessa Nordman, C. A. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1925. Berättelse över mötet och dess förhandlingar. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXXVI:1: 102–105.
[1] Olen kirjoittanut (Salminen 2014: 54), ettei kokouksen osanottajaluettelo olisi säilynyt, mutta tämä ei pidä paikkaansa, vaan luettelo on julkaistu Nordman 1926: 135–137. Salminen 2014: 54 mainittu kirjetieto runoilija Gunnar Mascoll Silfverstolpen osallistumista näyttää liittyvän vain museomieskokoukseen, ei arkeologikokoukseen.
[2] Maininta tästä puuttuu Salminen 2016: 196.
[3] Kyseessä oli juna 204 Oulusta Helsinkiin. Turisti 1/1920: 35. Vuoden 1920 aikataulussa lähtöaika Tampereelta oli 3.13 ja tulo Helsinkiin 7.56, eli viidessä vuodessa kulku oli nopeutunut hiukan.
[4] Esitelmä on Salminen 2016: 192 taulukossa 2 tilastoitu virheellisesti.
KALMISTOPIIRI 