Kalmistokohteita Moilanen Ulla Rautakausi Ristiretkiaika Suomi Viikinkiaika

Vilusenharjun rautakautinen kalmisto Tampereella

Ulla Moilanen

Vilusenharjun alue sijaitsee nykyisin kerrostalojen keskellä Tampereen Kaukajärven kaupunginosassa, mutta rautakaudella kalmisto sijaitsi melko poikkeuksellisella paikalla: korkealla hiekkaharjulla, josta se löydettiin hiekanoton yhteydessä vuonna 1961. Arkeologisia kaivauksia paikalla tehtiin vuosina 1961 ja 1962. Vuonna 1971 seulottiin vielä koneellisesti kasattu maa-aines, joka sisälsikin runsaasti rautakautista esineistöä. Kalmistossa on ollut ainakin viitisenkymmentä ruumishautaa ja tuntematon määrä polttohautauksia. Koska useita ruumishautoja on esineistön perusteella tuhoutunut hiekanotossa, on niidenkin alkuperäinen lukumäärä tuntematon. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kalmistoa käytti melko suuri yhteisö viikinki- ja ristiretkiajalla (noin 900–1200-luvuilla). Kyseessä ei ilmeisesti ollut tietyn tilan vaan koko kylän kalmisto.

Vilusenharjun palamaton luuaines on huonosti säilynyttä, mikä vaikeuttaa paitsi ruumishautakontekstien myös haudattujen yksilöiden tarkkaa tutkimusta. Esimerkiksi muinais-DNA-tutkimuksen onnistuminen aineistosta on ainakin tällä hetkellä epävarmaa. Muutamien hautojen vainajien sukupuolesta ja iästä on ollut mahdollista tehdä päätelmiä luuanalyysin avulla (Lahtiperä 1978; Salo 2021), mutta luiden huonon säilyneisyyden vuoksi monet kalmistosta tehdyt päätelmät pohjautuvat esineistöön. Esimerkiksi lasten asemaa Vilusenharjun yhteisössä on hyvin vaikea tutkia, sillä varmoja pienten lasten hautoja ei voida aineistosta tunnistaa luiden maatumisen vuoksi. Myös esineistön konkreettisessa tutkimuksessa on omat ongelmansa, sillä aineistoa on siirrelty eri kokoelmien välillä. Alkujaan löydöt luetteloitiin Hämeen Museon kokoelmiin, josta ne siirrettiin Kansallismuseon kokoelmiin 1960-luvun lopulla. Siirron yhteydessä löydöille annettiin täysin uudet luettelonumerot, eikä vanhoja numeroita säilytetty. Tämä hankaloittaa yhä edelleen joidenkin löytöjen tunnistamista ja vertaamista varhaisempiin tutkimuksiin.

Vilusenharjun maisemaa kaivausten 1962 aikaan. Osa harjusta on jo poistettu hiekanotossa. Kuva: Esko Sarasmo.
Miekka (KM 17208:561), joka oli asetettu haudan 12 hautakuoppaan, arkun ulkopuolelle. Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto/Finna.fi.

Vilusenharjun ruumishautojen joukosta on voitu tunnistaa muutama kaksoishauta, mutta joidenkin hautojen tapauksessa tulkintoja on viime vuosina tarkennettu. Hauta 15 tulkittiin aikoinaan kaksoishaudaksi (Nallinmaa-Luoto 1978), mutta uuden analyysin mukaan tämä tulkinta on epätodennäköinen (Moilanen 2021: 188). Aikaisempi tulkinta kaksoishaudasta perustui siihen, että hautaläikästä löytyi kahdelle aikuiselle kuuluvia kallon paloja. Osa kallon fragmenteista on kuitenkin löytynyt selvästi ylempää kuin toiset palat, samalta tasolta arkun kannen naulojen kanssa kun taas toiset kallon palat sijaitsivat arkun pohjalla. On mahdollista, että ylempää löytyneet kallonpalat ovat peräisin aikaisemmasta samalle paikalle tehdystä hautauksesta ja edustavat arkun kannen päälle laitettuja vanhemman hautauksen luita. Toisaalta on myös mahdollista, että saman hautakuopan kohdalle tehtiin myöhemmin toinen hautaus. Tässä tapauksessa alempaa löytyneet luut olisivat vanhemmasta ja ylempää löytyneet nuoremmasta hautauksesta.

Haudat 39 ja 39a muodostivat epävarman kaksoishaudan, jossa nuori aikuinen nainen ja mies oli mahdollisesti laskettu samaan hautakuoppaan erillisissä arkuissa. Hauta ajoittuu 1100-luvun lopulle. Hauta 24 oli varmempi kaksoishauta (Moilanen 2021: 189), johon niin ikään 1100-luvun lopulla haudattiin vanhempi aikuinen nainen (Salo 2021) ja mahdollisesti alle 12-vuotias lapsi (Lahtiperä 1978: 4). Kaksoishautojen määrä yleisesti ottaen lisääntyy Hämeessä 1100-luvun lopulla (Moilanen 2021: 66–68). Tämä saattaa kertoa kohonneesta kuolleisuudesta ja siitä, että kaikkia vainajia varten ei poikkeavassa tilanteessa kaivettu omia hautakuoppia. Kohonnutta kuolleisuutta ovat voineet aiheuttaa monet eri tekijät, eikä yhtä ainoaa tai varmaa syytä voi tunnistaa. Kohonneen kuolleisuuden taustalla on voinut olla esimerkiksi lyhytaikainen ruokakriisi, epidemia tai väkivaltaiset yhteenotot, tai näiden yhdistelmät.

Haudan 24 säilyneet osat ja haudan määrittäminen kaksoishaudaksi. Taustakuva E. Sarasmo, muokkaus U. Moilanen.
Vilusenharjusta irtolöytönä talletettuja helmiä (KM 18556: 774-777 ja 786). Kuva: Muinaiskalupäiväkirja, muokkaus U. Moilanen.

Koska Vilusenharjun luuaines on huonosti säilynyttä, on kalmiston sukupuolijakauman tutkimus haastavaa, sillä määritykset miesten ja naisten haudoiksi ovat perustuneet lähinnä esineistöön. Ainakin 16 tutkitussa haudassa on ollut kirves, noin kuudessa nuolenkärkiä ja noin viidessä miekka tai keihäänkärkiä. Lisäksi kalmiston alueelta on irtolöytönä useita vastaavia esineitä. Aseita ja työkirveitä on usein pidetty miesten haudoille tyypillisinä esineinä (esim. Nallinmaa-Luoto 1978: 247; 1993: 45), mutta Vilusenharjussa jyrkän sukupuolittunut tulkinta muodostaa ongelman. Jos kaikki teräkaluja sisältävät haudat tulkitaan miesten haudoiksi, ovat miehet yliedustettuna kalmistossa. Tällä tavoin määritettynä tutkituissa ruumishaudoissa olisi kolmisenkymmentä miestä ja vain kahdeksan naista. Olisiko mahdollista, että osa Vilusenharjun kirveitä tai nuolenkärkiä sisältävistä haudoista kuuluukin naisille? Ainakin muualla Fennoskandian alueella nuolenkärkiä sisältävissä haudoissa on toisinaan naisia (Lund & Moen 2019), ja myös kirveitä tunnetaan naisten haudoista sekä Skandinaviassa että Virossa (esim. Mägi 2002: 77–79). Joissakin Vilusenharjun haudoissa on sekä feminiinistä että maskuliinista esineistöä. Esimerkiksi hauta 8 sisälsi kirveen ja tulusraudan, joita usein pidetään miesten esineinä, mutta myös korvakeputken, jota tavallisesti pidetään naisten korustoon kuuluvana (esim. Saksa 1998: 42–43). Tomanterä (1978: 17) on tunnistanut haudasta silkkibrokadinauhaa, mutta hänkin on todennut, että vainajan sukupuolen määrittäminen on löytöjen perusteella mahdotonta.

Jos kaikki Vilusenharjun maskuliiniseksi miellettyjä esineitä sisältävät haudat kuuluisivat miehille, olisivat miehet yliedustettuina kalmistossa (siniset hautaläikät). (Moilanen 2021: 79, taustakartta E. Sarasmo).
Kirves ruuhiarkkuun tehdystä hautauksesta (KM 17208:242, hauta 37). Vilusenharjusta on löytynyt runsaasti kirveitä. Kuva: Ulla Moilanen.

Vilusenharjun ruumishaudoissa hautarakenteet ovat vaihtelevia. Vainajia on haudattu lauta-arkuissa, ilman arkkua, ruuhiarkussa ja tuoheen käärittynä (Moilanen 2021: 54–56). Hautoja on voitu pehmustaa taljoilla ja myös irtonaisilla peurankarvoilla (Kirkinen & Moilanen 2019: 40). Hautaa 12 on joskus pidetty poikkeuksellisen dramaattisena hautana, jossa keihäänkärkiä on iskettu arkun kannen läpi. Tällaisia hautoja esiintyy Hämeen ja nykyisen Pirkanmaan alueella, mutta Vilusenharjun tapauksessa alkujaan poltohautauksesta peräisin olevat keihäänkärjet on isketty pystyyn ruumishaudan hautakuopan pohjalle, arkun ulkopuolelle (Moilanen 2020). Muissakin haudoissa havaittu tapa asettaa polttohautausten esineitä ja luunsiruja ruumishautaan saattaa painottaa esivanhempien tärkeyttä yhteisössä (esim. Moilanen 2021: 81).

Monissa Vilusenharjun haudoissa on ollut käyttöesineitä, kuten kirveitä, padan haahloja, viikatteita ja nuolenkärkiä. Ne kertovat yhteisön arkipäivästä ja elinkeinoista; ruoanlaitosta, metsänraivauksesta, viljelystä ja metsästyksestä. Hautalöydöt kertovat myös muodista ja pukeutumisesta. Kaksoishaudan 24 aikuisen naisen asussa on ollut epäsymmetriset pukusoljet, sillä toiselta olkapäältä löytyi pieni hevosenkenkäsolki ja toiselta olkapäältä soikea kupurasolki (Moilanen 2021). Keskellä rintaa, mahdollisesti viitan tai vaipan kiinnittäjänä, oli suurempi hevosenkenkäsolki. Hautaan 31 laskettu naisvainaja on puolestaan puettu lounaissuomalaisen muodin mukaan, sillä haudasta löytyi mahdollisen ohimokorun kappaleita (Tomanterä 1978: 19–20). Kalmistosta on merkkejä myös turkisvaatteista, kuten jäniksenkarvaisista rukkasista (Kirkinen & Moilanen 2019: 43). Vilusenharjun löydöt kertovat myös vauraudesta, laajoista yhteyksistä ja vieraista vaikutteista. Aiemmin mainitusta haudasta 8 löytyneen hopeasoljen yhteydessä oli kiinni silkkibrokadia. Viikinkiajalla silkki oli eksoottista tuontitavaraa, joka kulkeutui Aasiasta Pohjois-Eurooppaan itäisiä kauppareittejä pitkin. Yhteydet muualle maailmaan ovat esineistön lisäksi poikkeuksetta kuljettaneet myös uusia ajatuksia ja ideoita, joiden seurauksena kristinuskokin rantautui nykyisen Suomen alueelle. (Moilanen 2017: 140).

Spiraalikoristeisen viitan reuna (KM 17208:643) löytyi osittain tuhoutuneesta naisen haudasta nurero 2. Se kuuluu kalmiston parhaiten säilyneisiin tekstiileihin. Kuva: Ulla Moilanen.
Elisa Torvisen 1990-luvulla valmistama ennallistus haudan 2 viitasta. Kuva: Ulla Moilanen.
Soljet haudasta 24. Kuva: Museovirasto/Finna.fi.

Vilusenharjun hautaa 42 on pidetty yhtenä kalmiston rikkaimmista, ja sen on tulkittu kuuluneen varakkaalle kauppiaalle (Sarasmo 1967). Haudan esineistöön kuului pronssikattila, viikate, kaksi poikkiteräistä nuolenkärkeä, lukko sekä vaaka ja punnuksia. Vaakaa on säilytetty nahkasuikaleista punotussa pussukassa. Vainajan vyötäisillä on ollut kukkaro, jossa on ollut rei’itetty saksalainen raha. Rahan lyöntivuoden perusteella hauta ei voi ajoittua 1100-luvun alkua vanhemmaksi (Talvio 2002: 190), joten kyseessä on ristiretkiaikainen hautaus. Haudasta on myös löytynyt hylkeen karvoja (Tomanterä 1978: 22, Kirkinen 2015), mikä kertoo hylkeennahan käytöstä vaatteiden tai varusteiden materiaalina.

Nykyään Vilusenharjua ei enää ole olemassa, sillä se poistettiin kokonaan hiekanotossa. Alkuperäistä maisemaa tai maastonmuotoja ei siis enää voi tavoittaa. Paikalla sijainneesta kalmistosta kuitenkin muistuttavat yhä Kaukajärven kadunnimet Muinaishaudankatu, Solkikatu ja Riipuksenkatu.

Haudan 42 punottua vaakapussukkaa (KM 17208: 340). Kuva: Ulla Moilanen.
Vilusenharjun seulontalöytöihin kuuluva riipuskoru (KM 18556: 821). Kuva: Muinaiskalupäiväkirja, muokkaus U. Moilanen.

Lähteet:

Kirkinen, T. 2015. The role of wild animals in death rituals: Furs and animal skins in the late iron age inhumation burials in southeastern Fennoscandia. Fennoscandia Archaeologica XXXII: 101–120

Kirkinen, T. & Moilanen, U. 2019. Karva- ja turkisjäänteitä Tampereen Vilusenharjun haudasta II. Pirkanmaan alta 19: 38–44

Lahtiperä, P. 1978. Liite 1: Tampereen Vilusenharjun kalmiston luuanalyysi. Karhunhammas 3: 1–12

Lund, J. & Moen, M. 2019. Hunting identities: Intersectional perspectives on Viking Age mortuary expressions. Fennoscandia archaeologica XXXVI (2019): 142–155.

Moilanen, U. 2017. Hautoja ja hautaustapoja Pirkanmaan alueella tuhat vuotta sitten. Teoksessa: Tursiannotko. Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle, Lesell, K., Meriluoto, M. & Raninen, S. (toim.), s. 129-145. Tampereen museoiden julkaisuja 148, Helsinki.

Moilanen, U. 2020. Theoretical and Methodological Approaches to Non-Normative Burials in Finland in the Eleventh-Thirteenth Centuries AD. Teoksessa: The Odd, the Unusual, and the Strange. Bioarchaeological Explorations of Atypical Burials, toim. T. K. Betsinger, A.B. Scott & A. Tsaliki, pp. 225–245. University Press of Florida, Gainesville.

Moilanen, U. 2021. Variations in Inhumation Burial Customs in Southern Finland (AD 900–1400): Case studies from Häme and Upper Satakunta. Annales Universitatis Turkuensis, Hum B Tom 555, Turku, University of Turku.

Mägi, M. 2002. At the Crossroads of Space and Time. Graves, Changing Society and Ideology on Saaremaa (Ösel), 9th–13th centuries AD. CCC papers: 6. Gotland University College, Centre for Baltic Studies; Institute of History, Department of Archaeology. Tallinn.

Nallinmaa-Luoto, T. 1978. Tampere Vilusenharju. Nuoremman rautakauden kalmisto Pirkanmaalla. Karhunhammas 3, Turun yliopisto, Turku.

Nallinmaa-Luoto, T. 1993. Vilusenharju – pienen kylän kalmisto rautakauden lopulta. Masunni 1: 43–54.

Saksa, A. 1998. Rautakautinen Karjala: Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta.

Salo, K. 2021. Osteological analysis Tampere, Vilusenharju KM 17208, 18556 HM 1235, 3064. Analyysiraportti Museoviraston arkistossa.

Sarasmo, E. 1967. Kertomus jatkokaivauksista Tampereen Messukylän Vilusenharjun rautakautisessa poltto – ja ruumiskalmistossa 1962. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.

Talvio, T. 2002. Coins and Coin Finds in Finland AD 800–1200. Iskos 12. Finnish Antiquarian Society, Helsinki.

Tomanterä, L. 1978. Liite 2: Tampereen Vilusenharjun tekstiililöydöt. Karhunhammas 3: 13–28.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.