Jussi Jusell
Maailmalla rakennuksia ja teitä on rakennettu kivistä ja tiilistä jo tuhansia vuosia. Lähi-Idässä ensimmäiset ilmakuivatut savitiilet valmistettiin noin 8000 eaa. ja Mesopotamian ensimmäiset poltetut keraamiset rakennusmateriaalit ajoittuvat noin vuosien 3600–3200 eaa. välille. Egyptiläiset keksivät laattojen lasitustekniikan 2600 eaa. Myös roomalaiset olivat taitavia tiilien tuotannossa ja tiilirakentamisessa, jota he levittivät koko valtakunnan alueelle. Suomeen kivi- ja tiilirakentamisen taidot levisivät kuitenkin vasta keskiajalla, merkittävästi myöhemmin kuin moniin muihin Itämeren alueen osiin. Pohjois-Saksassa, Puolassa, Ruotsissa ja Tanskassa tiilirakentaminen alkoi yleistyä jo 1100-luvun loppupuolella ja 1200-luvun alussa – noin vuosisataa ennen kuin vastaavia rakenteita alettiin rakentaa Suomen alueella. Tähän kehityseroon vaikutti olennaisesti se, että esimerkiksi Tukholma ja Tallinna olivat hansakaupunkeja, joiden välillä uudet rakennustekniikat ja arkkitehtoniset vaikutteet levisivät nopeasti.
Suomen alueella oli toki kivirakennettu keskiajalla jo jonkin aikaa, mutta tekniikkana oli ollut kylmämuuraustekniikka. Kylmämuuraustekniikalla on rakennettu esimerkiksi linnavuorien valleja. Varsinainen kivi- ja tiilirakentaminen, jossa muuraamisessa käytettiin kalkkilaastia, alkoi 1200-luvulla. Suomessa tällainen rakentaminen alkoi Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla 1200-luvulla. Vanhimpia tunnettuja esimerkkejä on Ahvenanmaan Jomalan kirkon runkohuone, joka on rakennettu 1260–1280 luvuilla. Juhani Rinteen mukaan tiilirakentaminen olisi saapunut Suomeen jo 1100-luvun jälkipuoliskolla ja tiilen käyttö 1100-luvun lopulla, jolloin tiiliä käytettiin jo Ruotsissa ja Tanskassa. Kivirakentamisen taito, kivenhakkaajat, tiilen tekotaito ja muurarit ovatkin luultavimmin tulleet lännestä, lähinnä Ruotsista ja Saksasta. Tämä perustuu muun muassa rakennushistorialliseen aineistoon ja etymologiaan, sillä sanat tiili, muuri ja kellari termit ovat lainaa latinan kielestä.
Kivi- ja tiilirakennusten ajoittaminen typologisesti, eli tiilien kokojen ja muotojen perusteella, on yksi arkeologinen keino määrittää rakennuksen valmistumisaikaa, mutta ongelmana tässä voi olla tiilien uusiokäyttö. Rakennustapa, jossa on käytetty niin sanottua munkkilimitystä viittaa todennäköisesti keskiaikaiseen rakennukseen. Rakennuksia on kuitenkin voitu myöhemmin korjata uudemmalla limitystekniikalla ja myös uudemmilla tiilillä, kuten Hollannista tuoduilla keltaisilla tiilillä. Kivi- ja tiilirakennukset ovat olleet kestäviä ja ne ovatkin voineet olla käytössä satoja vuosia. Kivi- ja tiilirakennuksia voidaan ajoittaa myös kivenhakkaajien ja tiilimestareiden leimojen perusteella, ja myös laastinäytteisiin perustuvaa radiohiiliajoitusta on kokeiltu. Melko tarkan ajoituksen voi saavuttaa termoluminesenssimenetelmällä, joka määrittää, milloin tiili on viimeksi poltettu. Joissakin tapauksissa ajoitus voi perustua kontekstista löytyneisiin esineisiin, kuten kolikoihin. Tarkinta ajoitustietoa saadaan kuitenkin dendrokronologialla eli puun vuosilustotutkimuksella, jos rakennuksen hirsiperustukset ovat säilyneet ja kaivaukset ovat ulottuneet niihin asti.
Juhani Rinteen mukaan kaikista vanhimmat tiilirakennukset olisivat mahdollisesti sijainneet Liedon Vanhalinnan linnavuorella sekä Maskun Stenbergassa, mutta tästä ei ole toistaiseksi varmoja arkeologisia todisteita. Tiilirakentamisen on esitetty yleistyneen erityisesti 1300-luvun kaupungeissa, mikä selittyy osin sillä, että kivestä ja tiilestä rakentaminen on perinteisesti nähty kalliina ratkaisuna. Väitöskirjassaan 1400-luvun tiilentekijämerkkejä tutkiva Ilari Aalto totesi kuitenkin Hämeen linnassa pidetyssä Keskiajan tiilentekijöiden jäljillä -seminaarissa, että tiilentuotanto ei välttämättä ole ollut niin kallista kuin aiemmin on oletettu, sillä Suomessa oli runsaasti tiilenpolttoon soveltuvaa savea. Tämä herättää kysymyksen siitä, oliko tiilirakentaminen kenties yleisempää kuin nykytiedon perusteella vaikuttaa. Maaseudulta on löydetty vain vähän kivisiä tai tiilisiä rakennusjäänteitä, mutta sieltä tunnetaan yksittäisiä kartanolinnoja, kivikellareita ja uuneja, joiden rakenteissa on käytetty tiiliä. On viitteitä siitä, että myös talonpojat hallitsivat tiilenvalmistuksen, ja joillakin kylätonttien kaivauksilla on löydetty tiilen palasia. Jotta rakentamisen laajuudesta saataisiin kattavampaa kuvaa, olisi tärkeää toteuttaa lisää arkeologisia kaivauksia vanhoilla kylätonteilla.
Keskiajan tiilimestarit olivat useimmiten ulkomaalaisia ammattilaisia, todennäköisesti pääasiassa saksalaisia. Tämä käy osittain ilmi Ilari Aallon tiilentekijämerkkien tutkimuksista. Tiilenvalmistustaito näyttää kuitenkin vähitellen levinneen myös talonpoikien keskuuteen. Todennäköisesti talonpojat oppivat tiilenteon taidon työskennellessään tiilimestarien alaisuudessa suurilla rakennustyömailla, kuten Turun tuomiokirkolla. 1500-luvulla tiilimestarit ovat jo saattaneet olla suomalaisia.
Tiilien koko ja laatu vaihtelivat jonkin verran. Tiilet valmistettiin muotteihin, jotka eivät todennäköisesti olleet kovinkaan laadukkaita. Esimerkiksi Koroisten kirkon muurauksessa oli käytetty myös ylipoltettuja tiiliä, joiden päät olivat mustuneet ja niihin oli sekoittunut paljon hiilihiukkasia. Joissakin tiilissä oli seoksessa mukana myös palaneita luunpaloja. Olisi mielenkiintoista selvittää tarkemmin, mitä sidosaineista keskiaikaisessa tiilimassassa käytettiin. Nykyajan tiilissä käytetään saven ja veden lisäksi hiekkaa ja sahanpurua. On mahdollista, että palaneella luulla oli keskiajalla samankaltainen tehtävä kuin sahanpurulla nykyään: parantaa massan polttokäyttäytymistä ja rakenteellisia ominaisuuksia.
Keskiajalla muurauksessa käytettiin kalkkilaastia. Kalkkia ja kalkkikiveä on tuotu Ruotsista Gotlannista ja Öölannista sekä Liivinmaalta, Tallinnasta Turkuun. Kalkkia ja kalkkikiveä on saatu myös kotimaisista kalkkikaivoksista, esimerkiksi Kemiön saarella sijainneesta Krakanesin Kalkkivuorelta, joka lahjoitettiin vuonna 1329 Turun tuomikirkolle. Muut lähellä Turkua sijainneet kalkkiesiintymät löytyvät Paraisilta. Perimätiedon mukaan Hämeen linnan rakentamiseen saatiin kalkkia laastin ja kalkkimaalin valmistukseen Pälkäneellä sijaitsevasta Kukkian kalkkilouhoksesta, jota on käytetty 1200–1500 luvuilla sekä Kangasalan Kuhmalahden Kalkkivuorelta.
Turku oli keskiaikaisen Suomen kivi- ja tiilirakentamisen keskus ja edelläkävijä. Kaupungissa muurattiin runsaasti paitsi kirkollisia ja hallinnollisia rakennuksia myös asuin- ja varastorakennuksia. Pelkästään Suurtorin ympäristöstä on arkeologisissa kaivauksissa tunnistettu noin 50 kivirakennusta. Kivirakentamisen materiaalina käytettiin yleisesti luonnonkiveä, erityisesti kotimaista graniittia. Vaikka tiilien valmistus oli työlästä ja aikaa vievää, ne toivat rakentamiseen merkittäviä etuja verrattuna luonnonkiveen. Tiilien säännöllinen muoto teki niistä helpompia käsitellä ja muurata, mikä nopeutti rakennustyötä ja mahdollisti tarkemman suunnittelun. Tiili mahdollisti myös monimuotoisempien ja hienostuneempien rakenteiden toteuttamisen.
Turun toistaiseksi vanhin tiilirakenne on 1320-luvulle ajoitettu uuninperustus, joka oli tehty polttamattomista tiilistä. Keskiajalla rakennusten perustukset tehtiin puusta paaluttaen ja paalujen päälle hirsistä rakentamalla. Isommille rakennuksille tehtiin vahvemmat perustukset. Perustuksien alle kaivettiin metrin syvyiset ja levyiset ojat pohjasaveen asti. Tällainen rakennuksen perustaminen voi tuntua nykyajan ihmisestä oudolta. Perustusten ja alaseinien paksuus vaihteli rakennuksen koon, kerrosmäärän ja yläosissa käytetyn rakennusmateriaalin mukaan. Jos rakennusten yläosat oli rakennettu kivistä tai tiilistä, seinien alaosien paksuus saattoi olla jopa 1–2 metriä. Tämä on järkevää, koska kivirakennuksen massa on ollut ollut huomattavasti isompi kuin puu- ja hirsirakennusten. Rakennuksissa, joiden perustukset tehtiin puusta suoraan savimaahan, on kuitenkin esiintynyt ongelmia vajoamisen ja painumisen vuoksi.
Rakennusten maanalaisten kiviseinien rakentamisessa on käytetty kylmämuuraustekniikkaa, sillä kalkkilaasti ei kestä jatkuvaa kosteutta. Esimerkiksi Turun Rettinginrinteen kaivauksilta on löydetty kiviperustainen rakennus, jonka alimmat kivet oli muurattu savella. Keskiajalla kivien ja tiilien muuraus laastilla aloitettiin yleensä noin 30–70 cm korkeudelta, ja yleisesti käytettiin niin sanottua täyttömuuraustekniikkaa. Siinä ulko- ja sisäseinien välit täytettiin pienemmillä kivillä, tiilen palasilla ja täyttömaalla, jolloin myös ylijäänyt rakennusmateriaali voitiin hyödyntää. Tämä saattoi myös olla energiatehokasta. Keskiajalla rakennusten tiilimuurauksessa käytettiin pääsääntöisesti niin sanottua munkkilimitystä, joka oli käytössä 1900-luvulle asti. Munkkilimitys on edelleenkin käytössä, mutta harvemmin kuin keskiajalla. Toinen keskiajalla käytössä ollut limitystekniikka oli niin sanottu vendiläinen limitys, joka nykyään paremmin tunnetaan nimellä goottilainen limitys. Tämä limitystekniikkaa on nykyään vielä harvinaisempi kuin munkkilimitys.
Keskiajalla tiiliä käytettiin holveissa, ikkunan- ja ovien pielissä, julkisivujen ja päätyjen koristelussa, uuninrakenteissa, kiukaissa ja kellareissa. Myöhäiskeskiajalla alettiin tekemään myös takkoja, joita löytyy esimerkiksi Hämeen linnasta. Tiiliä on keskiajalla käytetty muuhunkin kuin rakennusten seinien muuraamiseen. Vaikka rakennusten katot tehtiin keskiajan Suomessa pääsääntöisesti puusta, käytettiin katemateriaalina paikoin myös kattotiiliä, kuten esimerkiksi Ahvenanmaalla Kastelholman linnassa ja Kuusiston piispanlinnassa Kaarinassa. Kuusiston raunioilla voi yhä nähdä tuon aikakauden taidokasta kivi- ja tiilirakentamista. Keskiajalla Turussa kivi- ja tiilirakennuksissa käytettiin tiiliä mahdollisesti myös lattioiden rakennusmateriaalina. On kuitenkin huomioitava, että tiiliä on keskiajalla käytetty uudelleen, ja sen vuoksi tiililattioita voi olla vaikea ajoittaa. Keskiajalla tiililattioita rakennettiin lähinnä kirkkoihin, linnoihin, luostareihin, varakkaiden taloihin ja maaseudulla isoihin kartanoihin, josta hyvänä esimerkkinä on Laukon kartanon kellari Vesilahdella. Laukon lattiassa käytettiin lasittamattomia tiiliä, jotka oli valkaistu tai suojattu kalkkilaastilla. Lasittamattomia tiililattioita tunnetaan myös Turun linnasta ja useista kirkollisista rakennuksista. Arvokkaampia olivat lasitetut, usein myös koristellut lattiatiilet, jotka olivat tuontitavaraa ja siksi harvinaisia ja arvostettuja.
Keskiajan kierrätystalous oli tehokasta, sillä osa Turun kaduista ja poluista oli päällystetty tiilillä ja kattotiilillä. Myös nykypäivänä voi ainakin joitakin rakennusmateriaaleja kierrättää. Esimerkiksi puretut tiilet voivat toimia sisustuselementteinä tai sopia jopa tulisijojen rakentamiseen, jos tiilien kunto ja ominaisuudet sen sallivat.
Lähteet ja kirjallisuutta:
Aalto, I. Keskiajan tiilentekijöiden jäljillä: Esitelmä Hämeen linnassa 19.2.2025
Aalto, I. 2015. Avain, kirves, risti ja tähti – Tiilentekijöiden merkkejä keskiajan Turusta. SKAS 3–4/2014: 3–10.
Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus.
Seppänen, L. 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto. Arkeologia, Turun yliopisto.
Ratilainen, T. & Kinnunen, J. 2019. Identifying the origin of bricks and roof tiles with pXRF – A case study from medieval Turku, Finland. Teoksessa: Mustonen, R. & Ratilainen, T. (toim.) Pitkin poikin aurajokea. Arkeologisia Tutkimuksia: 135-160. Turku: Turun museokeskus.
Ratilainen, T. 2020. Early brick use and brick building in mainland Finland. Annales Universitatis Turkuensis, Ser B Tom. 514.
KALMISTOPIIRI 