Timo Salminen
Helmikuun 9. päivänä filosofian kandidaatti Johan Reinhold Aspelin asteli Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä puolustamaan lisensiaatinväitöskirjaansa[1], jolle hän oli antanut otsikoksi Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita. Vastaväittäjänä toimi suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Engelbrekt Ahlqvist (1826–1889). Kirja oli julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitusten sarjan 51. osana edellisen vuoden lopussa.
Aspelin oli syntynyt Messukylässä 1. elokuuta 1842, kasvanut aikuiseksi Yli-Vetelissä, Ylistarossa ja Maalahdessa, jossa hänen isänsä toimi pappina vuodesta 1843 alkaen. Reinhold kävi Vaasan lukion ja aloitti opintonsa Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa syksyllä 1862. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkintonsa vuonna 1866 pääaineenaan Suomen ja Pohjoismaiden historia ja promovoitiin maisteriksi 1869. Hän työskenteli Valtionarkistossa, opiskeli ainakin muodollisesti stipendiaattina Moskovan yliopistossa vuosina 1872–1874 ja teki sinä aikana arkeologisia tutkimusmatkoja eri puolille Venäjän keisarikunnan läntisiä osia. Myöhemmällä urallaan Aspelin toimi ensin pohjoismaisen arkeologian henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina 1878–1885 ja valtionarkeologina 1885–1915. Hän kuoli Helsingissä 29. toukokuuta 1915. Miksi Aspelinin väitös oli merkittävä, millaiset juuret sillä oli ja millaiset jäljet se jätti?
J. R. Aspelinin väitöskirja ei ollut ensimmäinen arkeologisesta aiheesta Suomessa kirjoitettu väitöskirja, sillä Karl August Bomansson (1827–1906) oli jo vuonna 1858 väitellyt tutkimuksellaan Ahvenanmaan muinaisjäännöksistä (Om Ålands fornminnen). Aspelinin tutkimuksen erotti siitä kuitenkin kaksi keskeistä seikkaa. Sillä välin Skandinaviassa oli kehitetty vertaileva typologinen tutkimusmenetelmä, jota Aspelinkin oli käynyt Ruotsissa opiskelemassa Oscar Monteliuksen (1843–1921) johdolla, ja Aspelinin tutkimuksella oli suoraan julki lausuttu ideologinen tavoite: hän halusi osoittaa, että suomalaisilla on historia ja kulttuuri. Kolmas ero tietenkin on, että Aspelinin näkökulma ja kysymyksenasettelu olivat paljon laajemmat kuin Bomanssonin.
J. R. Aspelinin tavoitteena oli väitöskirjassaan hahmotella yleiskuva niin sanotusta tai oletetusta suomalais-ugrilaisesta muinaisuudesta. Matthias Alexander Castrén (1813–1852) oli tutkimusmatkoillaan keräämänsä pääasiassa kielitieteellisen aineiston perusteella paikallistanut suomalais-ugrilaisen alkukodin Etelä-Siperiaan Altai-vuoriston liepeille. Aspelin halusi nyt selvittää arkeologisesti, miten vaellus sieltä länteen oli tapahtunut ja mitä muinaislöydöt kertoivat suomensukuisten kansojen vaiheista. Tosin Castrénin altailainen alkukotiteoria oli 1870-luvulle tultaessa jo kyseenalaistettu. Sittemminhän koko käsitys yhdestä alkukodista on hylätty, samoin oletus siitä, että kielet, aineellinen kulttuuri ja geneettinen perimä kulkisivat aina käsi kädessä. Itse asiassa jo Castrén huomautti esimerkiksi kielenvaihdoista muttei seurannut ajatusta johdonmukaisesti. Aspelin lähti nyt noiden kolmen ilmiön yhteenkuuluvuudesta.
Aspelinin tapa lähestyä arkeologista materiaalia perustui ajatukseen kansanluonteesta: jokaisella kansalla oli oma sisäänrakennettu luontonsa, joka kulki eräänlaisena syvävirtana sukupolvesta toiseen. Arkeologian tehtävä oli selvittää eri kansojen asuma-alueita esihistorian kuluessa, ja koko tieteenala oli mahdollinen vain siksi, että kukin kansa muotoili esineensä omalla tavallaan. Kansanluonneajatuksen oli alkuaan muotoillut saksalainen Johann Gottfried von Herder (1744–1803). Arkeologiaan sovellettuna kansanluonne sai ilmaisunsa etenkin koruissa ja muissa ornamenteissa, jotka kuvastivat jokaisen kansan ominaista kauneudentajua. Olettaessaan näin Aspelin ajatteli tietenkin myös oman aikansa kansanomaisen kulttuurin piiristä tuntemiaan kirjonta- ja muita ornamenttitöitä. Jos voitaisiin määrittää, millaiset ornamentit olivat olleet ominaisia suomalais-ugrilaisille kansoille, seuraamalla niitä olisi mahdollista saada selville, miten levittäytyminen alkukodista oli tapahtunut. Sitä paitsi tiedettiin ennestään, missä suomalais-ugrilaisten kansojen asuma-alueet olivat olleet esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteessa. Arkeologia oli tuohon aikaan saamassa tehtävän kansakuntien rakentamisen työkaluna, ja tähän kehykseen Aspelininkin toiminta kuuluu.
Suomalais-ugrilaisten kansojen asuma-alueita oli 1870-luvun alkuun mennessä tutkittu arkeologisesti vain vähän ja tutkimukset olivat olleet hajanaisia. Johdonmukaisinta tutkimustyötä olivat tehneet Venäjän keisarillisen tiedeakatemian Siperiaan lähettämät retkikunnat jo 1700-luvun puolella. Niitä olivat johtaneet saksalaissyntyiset tutkijat.
Aspelin teki sekä kaivauksia että museotutkimuksia Venäjällä vuosina 1872–1874 tutkien lähinnä rautakautisia muinaisjäännöksiä. Väitöskirjassaan hän käsitteli koko esihistoriaa kivikaudesta alkaen. Kivikauden hän pystyi kuitenkin vain jakamaan karkeasti ryhmiin ja yritti hahmotella esineiden perusteella kuvaa silloisten ihmisten elämänmuodosta ja kulttuurista. Kun ”kankean kiven” tilalle tuli ”vuotava aseaine” pronssi, esinemuodotkin alkoivat Aspelinin mielestä kuvastaa enemmän kunkin kansan luonnetta.
Koko suomalais-ugrilaisen muinaisuuden toiseksi avainpaikaksi Altain alkukodin jälkeen hänelle muodostui Ananjinon kalmisto silloisessa Vjatkan kuvernementissa (nyk. Tatarstanissa) Jelabugan piirikunnankaupungin luona Kama-joen varrella. Kalmisto on peräisin pronssi- ja rautakauden taitteesta noin 800–200 eaa. Aspelinin mielestä Ananjinon kalmistossa esiintyneet esinemuodot olivat sukua Siperian pronssikauden esinemuodoille, joten hän päätteli Kama-joen varren varhaisimman rautakauden kansan olevan sama, joka oli jättänyt jälkeensä Länsi-Siperian ja erityisesti Jenisein yläjuoksun pronssikautiset jäännökset. Toiseen suuntaan Ananjinon esinemuodot näyttivät jatkavan kehitystään niin sanotun vanhemman permalaisen rautakauden esineissä. Aspelin ei ollut varma siitä, liittyikö saman alueen nuorempi rautakausi yhteen vanhemman kanssa, mutta hän oletti näin.
Näin Aspelin vakuuttui laajan uralilais-altailaisen kulttuurialueen olemassaolosta. Ajatus ei sinänsä ollut uusi, vaan sen oli esittänyt yleisellä tasolla Venäjän keisarillisen tiedeakatemian tutkimusmatkailijana Siperiassa 1760-luvulla matkustanut saksalainen Peter Simon Pallas (1741–1811) ja esittänyt nimenomaan arkeologisena käsitteenä tanskalainen Jens Jacob Asmussen Worsaae (1821–1885) vuonna 1872 eli Aspelinin jo aloitettua omatkin tutkimuksensa. Aspelin esitti sille kuitenkin entistä yksityiskohtaisemmat perustelut. Päätelmäketju Siperiasta Kama-joelle oli mahdollinen, koska Kama-joen ja Uralin väliltä ei tunnettu paikallista kivikautta, josta pronssikulttuuri olisi voinut kehittyä. Ensimmäiset kivikautiset löydöt alueelta julkaistiin vasta kymmenen vuotta Aspelinin väitöskirjan ilmestymisen jälkeen.
Suurimman osan väitöskirjastaan Aspelin omisti rautakauden käsittelylle pyrkien luomaan kuvan koko suomalais-ugrilaiseksi mielletyn alueen rautakautisista kulttuureista. Suomen ja Baltian vanhempaa rautakautta hän piti goottilaisena. Suomessa sen tilalle olisi tullut uusi kulttuuri vuoden 500 jälkeen, ja tätä Aspelin piti merkkinä suomalaisten maahanmuutosta. Tulo olisi tapahtunut Karjalan kannaksen kautta idästä.
August Ahlqvist oli vastaväittäjänä hyvin kriittinen, pohjimmiltaan siksi, että Aspelin edusti kulttuuripoliittisesti jyrkempää, länsisuomalaista fennomaniaa, jonka johtajana tunnettiin Georg Zachris Yrjö-Koskinen (1831–1903). Ahlqvist itse oli maltillisemman itäsuomalaisen suomenmielisyyden kannattaja. Jos Aspelin saisi jalkansa oven väliin yliopistossa, hänestä tulisi Ahlqvistille vaarallinen kilpailija ja vastustaja. Väitöskirja kuitenkin hyväksyttiin. Vuoden 1877 lopussa Aspelin nimitettiin pohjoismaisen muinaistieteen henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi yliopistoon. Ahlqvist oli sitä mieltä, ettei arkeologia ole mikään itsenäinen tieteenala vaan pelkkä historian aputiede tai metodi eikä kuulu yliopistoon, mutta hän ei kuitenkaan vastustanut Aspelinin nimittämistä, esitti vain, ettei professorille pitäisi määrätä opetusvelvollisuutta.
Väitöskirjansa keskeisiä tuloksia Aspelin oli esitellyt jo Tukholman kansainvälisessä arkeologikongressissa vuonna 1874 eli ennen kirjan ilmestymistä. Vuosina 1877–1884 hän julkaisi kuusiosaisen suomen- ja ranskankielisen kuva-atlaksen Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta – Antiquités du nord finno-ougrien, joka sisälsi tiiviit tekstiosuudet ja laajan kuva-aineiston. Suomen esihistoriasta hän puolestaan kirjoitti pienen suomenkielisen populaarikirjan Suomen asukkaat Pakanuuden aikana, joka ilmestyi vuonna 1885.
Väitöskirjassa keskeinen oletus uralilais-altailaisesta pronssikaudesta johti Aspelinin seuraavalla vuosikymmenellä tekemään tutkimuksia Jenisein laaksossa läntisessä Siperiassa. Sieltä nimittäin oli jo 1700-luvulta saakka tunnettu piirtokirjoituksia, joita ei ollut pystytty tulkitsemaan. Suomalaisista tutkijoista ensimmäisenä M. A. Castrén oli dokumentoinut niitä vuonna 1847. Aspelin piti kirjoituksia pronssikautisina ja Suomen suvun vanhimpana kirjakielenä. Siksi Suomen Muinaismuistoyhdistys lähetti vuosina 1887–1889 kolme Aspelinin johtamaa retkikuntaa kopioimaan noita kirjoituksia ja kaivauksin tutkimaan niihin liittyviä hautoja. Muutamaa vuotta myöhemmin Axel Olai Heikelin (1851–1924) johtama retkikunta löysi Mongoliasta Orhon-joelta kiven, jonka kirjoitusten perusteella tanskalainen Vilhelm Thomsen (1842–1927) pystyi tulkitsemaan kirjoitukset sekä osoittamaan ne muinaisturkkilaisiksi ja ainakin tuhat vuotta Aspelinin arvelemaa nuoremmiksi.
Uudet tutkimukset vanhensivat Aspelinin tulokset melko nopeasti. Tanskalainen Sophus Müller (1846–1934) kyseenalaisti Aspelinin tulkinnan laajasta uralilais-altailaisesta pronssikaudesta jo vuonna 1882, ja Uralin seudun kivikauden löydöt veivät siltä pohjan. Aarne Michaël Tallgren (1885–1945) osoitti lopullisesti 1900-luvun alussa, ettei mitään suurta yhtenäistä pronssikauden kulttuurialuetta Volgalta Jeniseille ole koskaan ollut olemassa. Suomen suvun alkukotia alettiin etsiä Euroopan-puoleiselta Venäjältä. Tallgren jatkoi Aspelinin tutkimuksia Venäjällä 1920-luvulle saakka mutta päätyi nopeasti hylkäämään Aspelinin teoriat. Aspelin oli silti hänelle merkittävä opettaja ja esikuva.
Suomen esihistoriassa puolestaan Alfred Hackman (1864–1942) esitti vuonna 1905 tulkinnan suomalaisten esivanhempien maahanmuutosta Suomenlahden yli aluksi Länsi-Suomeen kohta ajanlaskun taitteen jälkeisinä vuosisatoina. Hackmanin muotoilema ja Tallgrenin vakiinnuttama tulkinta, joka näytti olevan sopusoinnussa myös kielitieteen tulosten kanssa, pysyi voimassa 1970-luvulle saakka. Sikäli kuin on kyse itämerensuomalaisen kielen saapumisesta Suomeen, viimeaikainen tutkimus on päätynyt selitysmalliin, joka on melko lähellä Hackmanin aikanaan esittämää, mutta muutoin käsitykset nykyisten suomalaisten juurista ovat mullistuneet useaankin kertaan. Tutkimus on kuitenkin aina prosessi, jossa jokainen sukupolvi vastaa esitettyihin kysymyksiin sen aineiston pohjalta ja niiden tutkimusmenetelmien avulla, jotka sillä on käytettävissään.
Aspelinin väitöskirjan suurin merkitys on siinä, että se oli ensimmäinen skandinaavisen vertailevan arkeologian metodein tehty analyysi pohjoisen Euraasian esihistoriasta. Se oli oman aikansa tutkimustilanteen valossa myös tieteellisesti perusteltu, sillä vaikka Aspelinin perimmäinen lähtökohta oli ideologinen, tutkimus itsessään ja toteutukseltaan ei sitä ollut. Aspelin pystyi teoksellaan myös osoittamaan, että arkeologisen aineiston perusteella on mahdollista tehdä tulkintoja esihistoriallisten ihmisten elämästä. Seuraavien vuosikymmenten arkeologeilla tämä puoli jäi paljon enemmän syrjään.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arkeologian dosentti ja arkeologian
historian tutkija.
Kirjallisuutta
Aspelin, J. R. Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta – Antiquités du nord finno-ougrien. G. W. Edlund, Helsinki 1877–1884.
Aspelin, J. R. Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 51. Helsinki 1875.
Aspelin, J. R. Suomen asukkaat Pakanuuden aikana. K. E. Holm, Helsinki 1885.
Baudou, Evert. Den nordiska arkeologin – historia och tolkningar. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien, Stockholm 2004.
Castrén, Matthias Alexander. Archaeologica et historica. Universitaria. Toim. Timo Salminen. Manuscripta Castreniana, Realia I. Finno-Ugrian Society, Helsinki 2017.
Castrén, Matthias Alexander. Itineraria. Toim. Timo Salminen. Manuscripta Castreniana, Personalia II. Finno-Ugrian Society, Helsinki 2019.
Hackman, Alfred. Die ältere Eisenzeit in Finnland. I. Die Funde von fünf ersten Jahrhunderten n. Chr. Helsinki.
Haggrén, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami & Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki 2015.
Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. S. Ollitervo & K. Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1060. Helsinki 2006.
Lang, Valter. Homo fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suom. Hannu Oittinen. Kirjokansi 140. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2020.
Müller, Sophus. Den europeiske Bronzealders Oprindelse og første Udvikling, oplyst ved de ældste Bronzefund i det sydøstlige Europa. Aarbøger for nordisk Oldkyndighed og Historie 1882.
Nordman, C. A. Archaeology in Finland before 1920. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918, Vol. 14a. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 1968.
Riikonen, H. K. Ahlqvist, August. Kansallisbiografia. Studia biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3105, 2000/2023. LUEttu 2.2.2026.
Salminen, Tapani. Castrén, Matthias Alexander. Kansallisbiografia. Studia biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3164, 2002/2023. Luettu 2.2.2026.
Salminen, Timo. Aspelin, Johan Reinhold. Kansallisbiografia. Studia biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3124, 2001/2022. Luettu 16.9.2025.
Salminen, Timo. Suomen tieteelliset voittomaat, Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 110. Helsinki 2003.
Salminen, Timo. The Ural-Altaic Bronze Age as seen by J. R. Aspelin and A. M. Tallgren. Fennoscandia archaeologica XXIV, 2007: 39–51.
Tallgren, A. M. Die Kupfer- und Bronzezeit in Nord- und Ostrussland. I. Die Kupfer- und Bronzezeit in Nordwestrussland. Die ältere Metallzeit in Ostrussland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXV:1.
Trigger, Bruce G. A History of Archaeological Thought. 2nd ed. Cambridge University Press 2006.
Worsaae, J. J. A. Ruslands og det Skandinaviske Nordens Bebyggelse og ældste Kulturforhold. Aarbøger for nordisk Oldkyndighed og Historie 1872.
Салминен, Т. И.Р. Аспелин – А.М. Тальгрен и проблема урало-алтайского бронзового века. Российская археология 2011, 4: 137–146.
[1] Tuolloin akateemisia tutkintoportaita oli kaksi, kandidaatti ja lisensiaatti. Kandidaatille voitiin antaa maisterin ja lisensiaatille tohtorin arvo.
KALMISTOPIIRI 