Elsa Salonen – Turun yliopisto
Jo vanhassa suomalaisessa kansanperinteessä murhatut, itsemurhan tehneet ja ennen nimenantoa kuolleet henkilöt nähtiin ongelmallisina vainajina ja heistä puhuttiin sijattomina sieluina. Sijattomat sielut olivat levottomia, sillä poikkeuksellisen kuoleman ja varustuksen takia heidän siirtymisensä Tuonelaan ei ollut onnistunut. Epäonnistuneen siirtymisen takia sijattomilla sieluilla ei ollut paikkaa kuolleiden eikä elävien yhteisössä. He olivat jääneet jonkinlaiseen välitilaan. Poikkeuksellisesti kuolleiden sijattomien tai statuksettomien vainajien ryhmän voidaan yleismaailmallisesti nähdä muodostaneen yhteisölleen ongelman. Monet kansat ovat hylänneet kuolleina syntyneet lapset suorittamatta minkäänlaisia rituaaleja, sillä ovat muun muassa ajatelleet, että nimettömällä lapsella ei ole sielua. Koska lasta ei koskaan ehditty sopivin rituaalein (kuten nimenannolla) liittämään elävien yhteisöön, hänen liittämisensä kuolleidenkaan joukkoon ei ajateltu onnistuvan. (Pentikäinen 1990, 95, 137; Hyry ym. 1995, 83.)
Sijattomien sielujen uskottiin myös ilmaisevan asemansa jollakin tavalla. Suomalaisessa kertomusperinteessä esiintyykin paljon tarinoita lapsivainajaolennoista. Uhkaavina on koettu erityisesti surmatut ja kastamattomina kuolleet lapset. Kertomuksissa esimerkiksi salaa synnytetty ja metsään haudattu lapsi ilmaisee olinpaikkansa ja toiveensa päästä siunattuun maahan. Tarinoissa yleensä luiden löytyminen ja toimittaminen kirkkomaahan lopettaa kummittelun (Pentikäinen 1990, 95, 132, 173.) Samankaltainen kokemus uhkaavista vainajista (kuten esimerkiksi kastamattomista ja rikollisista) oli havaittavissa eri puolilla keskiaikaista Eurooppaa (esim. Oravisjärvi 2011).
Kristinuskon käsityksiin aikanaan merkittävästi vaikuttanut kirkkoisä Augustinus (354-430 jaa.) otti voimakkaasti kantaa kastamatta kuolleiden lasten kohtaloon. Hänen opetustensa mukaan kaikki kastamattomat lapset joutuivat suoraan helvettiin. Augustinuksen merkittävät ajatukset helvetistä ja perisynnistä säilyivät keskiajalle asti, jolloin skolastikot tarttuivat helvettiopetusten ja erityisesti kastamattomien kohtalon ongelmiin. Jo tuolloin ajatus kastamattomien lasten joutumisesta suoraan helvettiin koettiin ongelmalliseksi, sillä kastamattomina kuolleet eivät voineet päästä taivaaseen, sillä he olivat joka tapauksessa perisynnin tahrimia. Toisaalta, koska he eivät olleet tehneet mitään henkilökohtaisia syntejä, ei heidän paikkansa ollut myöskään helvetissä. Ratkaisuksi kehitettiin oppi jonkinlaisesta välitilasta, limbosta, jonne kastamattomat menisivät kuolemansa jälkeen. (Kuula 2006, 102, 117–118; Faro 2014 18–19.)
Asenteet kastamattomia lapsia kohtaan näyttivät siis opin osalta lieventyvän keskiajalla. Symbolina välitilasta, johon kastamattomien uskottiin joutuvan kuolemansa jälkeen, heidät saatettiin haudata hautausmaille, mutta heille oli osoitettu sieltä erityinen (syrjäinen) paikka (Itkonen 2012, 9). Hautaustavat ovat kuitenkin mitä ilmeisemmin olleet keskiajallakin hyvin moninaisia. Muutamat esimerkit kertovat vaihtelevasta suhtautumisesta sikiöiden hautaukseen. Esimerkiksi anglosaksisessa Englannissa on toteutettu kaksoishautauksia, joissa synnytyksessä kuollut äiti on haudattu poistamatta sikiötä hänen kohdustaan. Tämä poikkeaa huomattavasti myöhemmistä hautausnormeista, sillä myöhemmin keskiajalla sikiö yleisemmin poistettiin äidin vatsasta ennen kuin äiti on voitu haudata siunattuun maahan (Korpiola & Lahtinen 2015, 21). Jälkimmäinen menettely osoittaa jonkinlaista ehdottomuutta kastamattomia sikiöitä kohtaan: heillä ei ollut asiaa pyhään maahan edes kohdussa.
Katolisen kirkon kanoniseen lakiin oli myös virallisesti kirjattuna, että kastamattomalla henkilöllä ei ollut oikeutta normaaleihin hautajaisiin. Tästä luultavasti seurasi myös kielto haudata kastamattomia siunattuun kirkkomaahan. Näin ollen kastamattomat täytyi haudata salassa hautausmaan huonompiin ja siunaamattomiin osiin. Tämä kanonisen oikeuden määräys oli voimassa keskiajalta pitkälle uudelle ajalle asti. (Itkonen 2012, 1, 9; Faro 2014 , 18–19.)
Katolisen kirkon opit vaikuttivat luonnollisesti myös keskiaikaisessa Suomessa. Aikakaudella oli yleisesti käytössä hätäkaste, koska katolisen opin mukaan uskottiin kastamisen olevan edellytys pelastumiselle. Kastamattomien hautaamista pyhään maahan välteltiin myös. (Itkonen 2012, 9–10.) Kirkkomaiden huonoiksi miellettyihin osiin, kuten pohjoispuolelle ja reuna-alueille saatettiin kuitenkin haudata kastamattomia ja rikoksen tehneitä (Aaltonen 1992, 27). Ilmeisesti kirkon pohjoispuolen huono maine perustui vanhoihin esikristillisiin uskomuksiin ilmansuunnista eikä näin ollen ollut varsinaisesti kirkon levittämä käsitys (Purhonen 1998, 128). Hautausmaan arvostetuimmat paikat olivat puolestaan kirkon seinustan lähellä kirkon etelä- ja itäpuolilla (Aaltonen 1992, 27).
Uskonpuhdistuksen myötä suhtautuminen kastamattomien hautaukseen muuttui. Reformaattoreilla ei kuitenkaan ollut kastamattomien lasten hautausten suhteen yhteneväistä kantaa. Vaikka luterilaisetkin tunnustuskirjat korostivat kasteen tärkeyttä, Luther kirjoitti, että Jumala voi kuitenkin pelastaa kasteen ulkopuolelle jääneet lapset ”salatulla tavalla”. 1500-luvun saksalaisista kirkkojärjestyksistä useimmat hyväksyivätkin kastamattoman lapsen hautaamisen normaalein hautausmenoin kirkkomaahan. Ruotsissa katoliset tavat säilyivät vielä reformaation alkuaikoina ja vuoden 1551 käsitysten mukaan kastamattomat lapset tuli edelleen haudata hautausmaiden syrjäisiin osiin. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä ei kuitenkaan enää puhuttu syrjäisestä paikasta, vaan hautaaminen kristillisen hautausmaan muihinkin osiin sallittiin. Ainoana erityisvaatimuksena oli hautauksen suorittaminen ilman papin läsnäoloa. (Itkonen 2012, 11–12.)
Puhdasoppisuuden ajalla (1600-luvulla) kastamattomien hautauskäytännöt olivat käytännössä moninaisia. Kastamattomia saatettiin edelleen haudata hautausmaan syrjäisiin osiin, mutta joissain tapauksissa kastamaton saattoi saada normaalin hautapaikan ja täydellisesti suoritetut seremoniat. Joissain tapauksissa hautaus tapahtui normaalisti kirkkomaahan, mutta seremonioiden osuus pidettiin vähäisenä tai ne jätettiin kokonaan pois. Vuoden 1686 kirkkolaki antoi kuitenkin tarkemmat säädökset kastamattomien hautauksesta: siinä kehotettiin papin olevan hautauksessa läsnä ja lukevan rukouksen. (Itkonen 2012, 13–14.) Tämänkaltaista hautausta, jossa pappi oli läsnä, mutta luki vain hautaussanat, kutsuttiin hiljaiseksi hautaukseksi.
Hautauksen jaettiin vuoden 1869 kirkkolakiin asti neljään eri hautaustapaan: kunnialliseen hautaukseen, hiljaiseen hautaukseen, häpeälliseen hautaukseen ja paheelliseen hautaukseen (Hyry ym. 1995). Kaikesta huolimatta käsitykset hautausmaiden eriarvoisista paikoista säilyivät jossain määrin vielä jopa uskonnonvapauslain jälkeiselle ajalle, jolloin kirkkoon kuulumattomalle saatettiin edelleen osoittaa paikka hautausmaan pohjoispuolelta tai syrjäisistä osista. Vasta 1900-luvulla eriarvoisuusajatuksesta pyrittiin järjestelmällisesti eroon käytännön syidenkin takia: hautausmaiden koko kasvoi ja usein ainoa mahdollinen laajennussuunta oli vieroksuttu pohjoinen (Aaltonen 1992, 27–28).
Vuoden 1903 kirkolliskokouksessa ryhdyttiin keskustelemaan hiljaisen hautauksen kaavasta. Vaikka se näennäisesti oli kristillinen eli kunniallinen hautaus, miellettiin se silti jossain määrin häpeälliseksi. Hiljainen hautaus poistui pian laista kokonaan ja vuoden 1913 kirkkokäsikirja ohjeistikin hautaamaan kastamattomat samanlaisin menoin kuin kaikki muutkin lapset. Käsikirjassa ei kuitenkaan otettu kantaa kuolleina syntyneiden hautaukseen, joten siihen liittyvät toimitukset jäivät epäselviksi. (Itkonen 2012, 17–18, 20, 23.)
Suomen toisella kansankirkolla, ortodoksisella kirkolla, ei ole varsinaista hautauskaavaa kuolleena syntyneille lapsille, mutta olemassa on pienten lasten hautauskaava, jota on mahdollista soveltaa. Ylipäätään ortodoksisessa kirkossa suhtautuminen kastamattomien pelastumiseen ei ole yhteneväinen. On esimerkiksi esitetty, että kastamattomat joutuvat ”suhteelliseen autuuteen”. Moninaiset mielipiteet ja selkeän kannan puuttuminen selittyy osaksi sillä, ettei ortodoksinen kirkko ole samalla tavalla yhtenäisesti johdettu kirkko kuin katolinen kirkko. (Itkonen 2012, 6.)
Konkreettisia kaivauslöytöjä ja pohdintaa
Vuonna 2007 Vantaan Pyhän Laurin kirkolta löydettiin Kalle Luodon johtamissa kaivauksissa useita pienten lasten hautoja. Yksi haudoista kuului syntymättömälle lapselle, jonka arvioitu ikä oli 19-20 raskausviikkoa. Tämä sikiön hauta sijoittui vanhan kirkkomaan ulkopuoliselle alueelle. Tutkijat päättelivät, että kirkkomaan pohjoisosia ja kiviaitaa oli käytetty lasten hautaamiseen. Lasten hautauksissa ei ollut käytetty arkkuja. Kaivausraportissa (Luoto 2008) esitetään myös, että yksinkertaiset hautarakenteet voisivat tukea ajatusta siitä, että hautaukset oli tehty pikaisesti. Luodon mukaan haudat ajoittuvat laveasti 1400-luvun puolesta välistä 1800-luvulle. Hän tuo myös esiin, että kirkon pohjoiselle puolelle on yleensä haudattu nimenomaan kastamattomia lapsia. Lisäksi hän esittää, että pohjoispuolelle on voitu tehdä hautauksia myös käytännön syiden takia (Luoto 2008.) Mielestäni sikiön haudan sijainti viittaa siihen, että juuri tämä yksilö on haluttu eristää muista. Muut kaivauksissa löydetyt lapset olivat korkeintaan vuoden ikäisiä ja oletettavasti kastettuja, joten hautausmaan reunoille hautaamisen syyn ei välttämättä voi olettaa olevan juuri kastamattomuus. Toistaiseksi kaivamattomia pieniä lasten hautoja (joukossa mahdollisesti myös imeväisikäiselle kuuluva) sijaitsee myös Pälkäneen rauniokirkon pohjoispuolisella kirkkomaalla, lähellä kirkkomaan aitaa (Moilanen 2013: 18-19).
Vastaavanlaisia löytöjä on tehty myös Paimion Pyhän Mikaelin kirkkomaalla, josta löydettiin noin 1700-luvulle ajoittuva, muista vainajista erilleen haudattu vastasyntynyt. Ulla Moilasen (2014: 21-22) mukaan kyseessä voi mahdollisesti olla kastamattoman lapsen hauta, sillä toisen imeväisikäisen lapsen luita löytyi myös aikuisia yksilöitä sisältäneestä sukuhaudasta. Hautausmaan käyttöaikana on ollut jo voimassa vuoden 1686 kirkkolaki, joka on sallinut kastamattomien normaalin hautauksen kirkkomaahan, jolloin lapsen kastamattomuus ei olisi ollut enää välttämätön syy haudata lasta syrjemmälle muista. Erilleen hautaaminen on siten voinut Moilasen mukaan johtua myös siitä, että lapsi on ollut ulkopaikkakuntalaisen synnyttämä. Samanlaisia päätelmiä voidaan mielestäni mahdollisesti esittää myös Vantaan Pyhän Laurin kirkon kaivauslöydöistä, etenkin jos vainajat ajoittuisivat aikaan, jolloin sama kirkkolaki on ollut jo voimassa. Siinä tapauksessa lapsia ei olisi kastamattomuuden takia tarvinnut haudata muista erilleen. Kuitenkin Pyhän Laurin kirkon haudat olivat, kuten edellä jo mainittiin, tutkijoiden mielestä hätäisesti tehdyn oloisia. Se voisi taas tukea ajatusta siitä, että kyseessä voisi olla salaa haudattu, kastamaton vainaja. Epäilemättä ainakin Pyhän Laurin kirkolta löydetty sikiö on ollut kastamaton ja hänen hautaamisensa vanhan kirkkomaan ulkopuolelle kertonee aikansa asenteista kuolleena syntyneitä kohtaan.
Mahdollisia kastamattomia vainajia on löydetty myös vuonna 1985 Turun Julinin tontin kaivauksissa. Vainajat ajoittuvat 1500-1600-lukujen vaihteesta 1650-luvulle. Kaivauksissa löydetyt vainajat oli haudattu aiemmin paikalla olleen kirkon sisäpuolelle. Haudattujen joukossa oli myös paljon lapsia, jotka oli haudattu aikuisten kanssa samalle alueelle. Osa lapsista oli haudattu muista poikkeavaan suuntaan. Marita Kykyri (1985) esittääkin, että poikkeavaan suuntaan hautaaminen on voinut olla merkkinä joko rikoksentekijästä tai kastamattomasta vainajasta. Hän kuitenkin tuo esiin, että monet poikkeavaan suuntaan haudatuista vainajista olivat keskenkasvuisia lapsia, joten edellä mainitut syyt eivät luultavasti selitä heidän hautaussuuntaansa. Kaivauksissa oli löydetty kuitenkin myös kirkon pohjoispuoliseen seinään haudattu imeväisikäinen lapsi. Ilmeisesti hänet on jostakin syystä, mahdollisesti juuri kastamattomuuden takia, haluttu eristää muista.
Näihin muutamiin käytännön esimerkkeihin tutustuttuani ajatukseni siitä, että on haastavaa sanoa ovatko löydetyt lapset kastamattomana haudattuja, vahvistui. Merkit, jotka mahdollisesti osoittavat lapsen olleen kastamaton, kuten kirkon pohjoispuolelle tai syrjäalueelle hautaaminen, hätäisesti ja huolimattomasti tehty hautaus, kirkkomaan ulkopuolelle tehty hautaus tai poikkeavaan ilmansuuntaan aseteltu vainaja, voivat epäilemättä kertoa myös muusta kuin kastamattomuudesta.
—–
Kirjoitus pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati Turun yliopistossa järjestetyllä kurssilla Hautaustapojen arkeologiaa: Fokuksena ruumishautaus Euroopassa. (Kurssin opetus, esseen aihe ja jutun editointi: Ulla Moilanen)
Käytetyt lähteet:
Aaltonen, Leena & Kyösti Kiiskinen 1992. Hautauskulttuuri Suomessa. Helsinki: Gummerus.
Faro, Laurie, M., C 2014. Monuments for stillborn children: Coming to terms with the sorrow, regrets and anger. Thanatos 3 (2).
Itkonen, Juha 2012. Kuolleena syntynyt lapsi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjoissa 1694-2003. Thanatos 1 (2).
Hyry, Katja & Antti Pentikäinen & Juha Pentikäinen 1995. Lumen ja valon kansa. Suomalainen kansanusko. Helsinki: WSOY.
Korpiola, Mia & Anu Lahtinen 2015. Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe: An Introduction. Teoksessa Korpiola, Mia & Anu Lahtinen (ed.) Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe. COLLeGIUM: Studies across Disciplines in the Humanities and Social Sciences, Vol. 18. Helsinki.
Kuula, Kari 2006. Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja.
Kykyri, Marita 1985. Turku, Julinin tontti. Historiallisen ajan hautausmaan kaivaus 1985. Kaivausraportti Museoviraston arkistossa.
Luoto, Kalle 2008. Vantaan Pyhän Laurin kirkko. Kaivaus kirkkomaalla 2.–31.7. 2007. Vantaan kaupunginmuseo / Vantaan historiatoimikunta. Kaivausraportti Museoviraston arkistossa.
Moilanen, Ulla 2013. Pälkäne, Rauniokirkko. Koekaivaus sähkökaapelin suunnitellulla linjalla 17.‐20.6.2013. Kaivausraportti, Pirkanmaan maakuntamuseo.
Moilanen, Ulla 2014. Sukuhauta ja harvinaiset arkkuruuvit. Historiallisen ajan hautojen tutkimus Paimion Pyhän Mikaelin kirkkomaalla. SKAS. 1/2014: 17-24.
Oravisjärvi, Jani 2011. Rikollisten kuolema ja hautaaminen 1200-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa: Ikäheimo, J., Nurmi, R. ja Satokangas, R. (toim.) Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja. Vaasa 2011.
Pentikäinen, Juha 1990. Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Helsinki: SKS.
Purhonen, Paula 1998. Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
KALMISTOPIIRI 