Liisa Kunnas
Yhdysvaltalainen kirjailija Louisa May Alcott (1832–1888) tunnetaan parhaiten nuortenromaanistaan Little Women (1868, ilmestyi suomeksi nimellä Pikku naisia vuonna 1916) ja sen jatko-osista. Vähemmän tunnettua on se, että Alcott kirjoitti myös yliluonnollisia ilmiöitä ja rikoksia käsitteleviä goottilaistyylisiä tarinoita. Hän julkaisi niitä useita, mutta toisin kuin tyttökirjat, ne päätyivät unohdetuiksi hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1869, jolloin Pikku naisten jatko-osa Good Wives (suomennettu nimellä Viimevuotiset ystävämme) ilmestyi, Alcott julkaisi myös Lost in a Pyramid; or, The Mummy’s Curse -nimisen novellin The New World-lehdessä nimikirjaimilla L.M.A.
Muumioaiheeseen sopivasti myös Alcottin novelli lepäsi unohdettuna ja tuli sitten herätetyksi henkiin, kun englantilainen egyptologi Dominic Montserrat (1964–2004) sattumalta löysi sen Kongressin kirjastosta Washingtonissa.
Novellin päähenkilö Paul Forsyth on ollut mukana professori Nilesin tieteellisessä retkikunnassa Egyptissä. Eksyttyään Kheopsin pyramidiin ja Nilesin murrettua jalkansa, miehet päättävät polttaa sieltä löytämänsä puisen muumioarkun saadakseen valoa ja hälyttääkseen apua savulla. Arkusta löytyy naisen muumio, jonka innostunut Niles ja vastahakoinen Forsyth avaavat kääreistään. Miehet polttavat myös muumion, mutta Forsyth ottaa mukaansa muumion käsissään pitämän rasiallisen mystisiä punaisia siemeniä. Myöhemmin selviää, että muumio kuului noidalle, joka on kironnut ruumiinsa lepoa häiritsevät. Kotiin palattuaan Forsyth tuhoaa siemenet lukuunottamatta kahta. Niistä Forsythin kihlattu Evelyn ja Niles kasvattavat valkoiset käärmeenpään muotoiset kukat, joissa on kirkkaanpunaisia pilkkuja. Kukka tekee Evelynin sairaaksi, mutta hänen ja Forsythin hääpäivänä Evelyn on jälleen täynnä jopa kuumeisen kiihkeää elinvoimaa ja säteilevää kauneutta. Häiden jälkeen hän kuitenkin vajoaa katatoniseen tilaan ja Niles kuolee oman kukkansa seurauksiin.
Kauheat ja kiehtovat muumiot
Muinaisegyptiläinen muumio, joka herää henkiin hautaansa tutkivien arkeologien tai seikkailijoiden järkytykseksi ja tuhoksi, on yksi tunnetuimpia kauhuviihteen arkkityyppisiä hahmoja. Sen teki tunnetuksi vuonna 1932 yhdysvaltalainen elokuva The Mummy, jossa legendaarinen kauhunäyttelijä Boris Karloff (1887–1969) esitti rakastettunsa reinkarnaatiota etsivää henkiinheräävää muumiota Imhotepia. Vaikka jo aiempina vuosikymmeninä oli ilmestynyt muutama muumioteemaa käsitellyt mykkäelokuva, juuri vuoden 1932 The Mummy loi jatko-osiensa ja uudelleenfilmatisointien kautta muumiohahmosta klassisen kauhukuvaston ja populaarikulttuurin osan.
Yhtenä inspiraation lähteenä The Mummyn tekijöille toimi vuonna 1922 tapahtunut Tutankhamonin haudan löytyminen sekä tarinat kirouksesta, joka olisi kohdannut haudan avanneita. Tutankhamonin löytymisen jälkeinen valtava kiinnostus muinaista Egyptiä kohtaan on tunnettu ja paljon kulttuurihistoriassa käsitelty ilmiö. Länsimainen egyptomania käynnistyi kuitenkin jo edellisellä vuosisadalla, kun ensin Napoleonin sotaretki Egyptiin vuonna 1798 ja sen yhteydessä toteutetut tieteelliset tutkimukset ja myöhemmin 1880-luvulla Egyptin siirtyminen britti-imperiumin osaksi toivat Egyptin kulttuuria ja historiaa laajemmin eurooppalaisten tietoon.
Egyptiläisten muumioiden olemassaolo oli ennen 1800-lukuakin varsinkin oppineiden eurooppalaisten tiedossa, koska muumiointia käsiteltiin antiikin kirjallisuudessa, kuten Herodotoksen Historiateoksessa. Muumio-sanan taustalla taas on erikoinen käsitteiden ja ilmiöiden sekasotku, jossa on itsessään kauhuelokuvan aineksia. Perinteisessä arabialaisessa lääketieteessä käytettiin yleislääkkeenä mumiyaa, luonnostaan osissa Lähi-Itää esiintyvää bitumia. Kun eurooppalaiset ristiretkien yhteydessä tutustuivat bitumin lääkekäyttöön, sille alkoi 1100–1200-luvuilta lähtien olla kysyntää Euroopassa.
Koska muinaisessa Egyptissä bitumia käytettiin osana muumioiden balsamointiprosessia, sitä saattoi myös löytyä muumioista. Muumioista irti kaavittua mustaa ainesta (joka ei todellakaan, kuten voi kuvitella, ollut pelkkää bitumia) myytiin bitumina, koska luonnosta saatava bitumi ei riittänyt vastaamaan kasvavaan kysyntään. Jossain vaiheessa, ehkä käännösvirheen seurauksena, bitumia merkitsevä sana mumia alkoi tarkoittaa kokonaisia muumioita keskiajan eurooppalaisissa lääketieteellisissä kirjoituksissa. Seuraava askel olikin alkaa pitää itse muumioituneita ihmisjäännöksiä lääkkeenä. Egyptiläisille muumioiden etsiminen ja jauhaminen mumiaksi Euroopan markkinoille oli valtava bisnes vuosisatojen ajan. Euroopassa mumiaa valmistettiin myös esimerkiksi kuivaamalla teloitettujen ruumiita ja jauhamalla niitä.
Vaikka jotkut eurooppalaiset lääkärit ja luonnontieteilijät puhuivat mumian käyttöä vastaan jo 1500-luvulta lähtien ja toivat esiin sen, että epämääräisillä tavoilla hankittujen kuivattujen ihmisjäännösten syöminen ei kuulostanut terveelliseltä eikä vastannut ollenkaan alkuperäistä ideaa bitumin lääkekäytöstä, mumian käyttö hiipui vasta 1700-luvulla. Muumiokauppa Eurooppaan sen sijaan jatkui, sillä muumiot kiinnostivat kuriositeetteina ja keräilyesineinä sekä tieteentekijöitä että romantiikan ajan kauhun- ja kuolemannälkäistä eurooppalaista yläluokkaa.
Muumion kirous ja kosto
Jo mumiakauppaan liittyi tarinoita kummittelevista haudoista ja muumioista. Ensimmäisen kerran englanninkielisessä kirjallisuudessa henkiinheräävän muumion hahmo tiettävästi esiintyi jo vuonna 1827 ilmestyneessä romaanissa Mummy! A Tale of the Twenty-Second Century. Alun perin nimettömänä julkaistun romaanin kirjoittaja oli englantilainen varhainen tieteiskirjallisuuden pioneeri Jane (Webb) Loudon (1800–1858). Kirjassa faarao Kheops (Khufu) herää henkiin vuodessa 2126. Tulevaisuudessa Englanti on katolinen ja kuningatar Claudian hallitsema, naiset käyttävät housuja ja höyrykäyttöiset automatonit hoitavat osan työtehtävistä.
Loudonin muumioon ei liity kirousta ja kauhuhahmon sijaan se on enemmänkin yhteiskunnallisen kommentaarin ääni. Alcottin muumiotarinaa pidettiinkin sen löytymisen aikaan jopa ensimmäisenä nimenomaisesti muumion kirous -juonta käyttävänä tarinana. Muumiofiktiota tutkinut antropologi ja egyptologi Jasmine Day löysi kuitenkin vuonna 2005 kaksi muuta Alcottin kirjoitusta vanhempaa novellia, joissa muumion kirous esiintyy.
Nimettömän kirjoittajan novellissa Mummy’s soul vuodelta 1862 päähenkilö löytää Egyptistä haudan ja avaa sieltä löytämänsä naisen muumion kääreistään. Muumio hajoaa tomuksi, mutta mies ottaa mukaansa skarabee-amuletin, jossa olevan kirjoituksen mukaan sen omistaja palaa elämään kun 3000 vuotta on kulunut. Mies löytää myös ruukun, jossa on muumioitunut hyönteinen ja kerää siihen muumion tomua. Hänen palattuaan kotiin hyönteinen herää henkiin ja imee veren kertojan vaimosta tappaen hänet. Kertoja yrittää tuhota hyönteisen ja ruukun, mutta näkee kauhukseen, miten tuore veri yhdistettynä ruukussa olleeseen muumion tomuun muodostaa uudelleen hänen haudassa tuhoamansa naisen ruumiin.
Alcottin ystävän Jane Goodwin Austinin (1831–1894) novelli After Three Thousand Years ilmestyi vain vuotta ennen Alcottin muumiotarinaa ja ilmeisesti he valmistelivat kirjoituksiaan jossain määrin yhteistyössä. Siinä Millard Vance tuo Egyptistä tyttöystävänsä Marionin pyynnöstä tälle ”prinsessan haudasta” löydetyt skarabee-aiheisen kaulakorun ja soljen. Solkeen kaiverretut hieroglyfit muodostavat uhkaavanoloisen tekstin. Kun Vance purkaa kihlauksensa Marionin kanssa mennäkseen naimisiin toisen kanssa, Marion lähettää Vancelle oman käännöksensä tekstistä, joka tuntuu uhkaavan itsemurhalla. Vance löytää Marionin kuolleena hääpuvussaan ja kaulakorun skarabeen myrkylliset kynnet kaulallaan.
Kuten Jasmine Day on huomauttanut, Alcottin Lost in Pyramidissa ja Austinin ja nimettömän kirjoittajan muumiotarinoissa on paljon samaa. Yksi yhteinen piirre on se, että kaikki kirjoittajat ovat naisia, Dayn mukaan suurella todennäköisyydellä myös Mummy’s soulin nimetön kirjoittaja. Kaikissa tarinoissa muumio on nainen ja tarinan kertoja mies, jonka vaimo tai rakastettu joutuu muumion koston uhriksi. Kirouksen välittäjänä toimii jokin esine, jonka päähenkilö ottaa haudasta ja tuo kotiinsa.
Dayn feministisessä tulkinnassa muumioihin ja heidän hautoihinsa kohdistuva tunkeutuminen ja tuhoaminen rinnastuu raiskaukseen. Novelleissa kuvataan esimerkiksi, miten hauta räjäytetään auki tai miten muumio riisutaan kääreistään ja sitä kosketellaan. Mummy’s soulin kertoja tuntee katumusta teostaan siksi, että hänen kajoamansa muumio oli juuri naisen. Austinin tarinassa Vance puhkoo väkivaltaisesti veitsellä auki muumion kääreet tunnontuskia tuntematta. Kaikki miespuoliset päähenkilöt myös kommentoivat muumioiden ulkonäköä, varsinkin sitä olivatko he eläessään olleet kauniita naisia. Alcottin novellissa Forsyth pohtii avatessaan muumion kääreitä, oliko ”tuo tumma ruma kapistus ikinä ollut ihana, lempeäsilmäinen egyptiläinen tyttö” (…if this dark, ugly thing had ever been a lovely, soft-eyed Egyptian girl).
Tarinoiden muumion kirous on kosto haudan ja ruumiin häpäisystä, minkä naispuoliset muumiot toteuttavat ottamalla valtaansa tai tappamalla jonkun toisen naisen, joka on tärkeä heidän hautansa ryöstäneelle miehelle. Näiden naisten ja muumion välille muodostuu jonkinlainen tunneyhteys. Alcottin tarinassa Forsyth luulee polttaneensa kaikki siemenet, mutta Evelyn kasvattaa häneltä salaa salaperäisen kukan osittain uteliaisuuttaan ja osittain, koska tarina muumiosta ja mystiset siemenet kiehtovat ja vetävät häntä puoleensa.
Day toteaa, että näiden tarinoiden muumiot ovat myös uhreja, eivätkä samanlaisia hirviöitä kuin myöhemmät elokuvien muumiot. Day nostaa myös esiin sen, että novellien oletettu lukijakunta eli tytöt ja nuoret naiset ovat mahdollisesti kokeneet itseensä kajoamisen kostavat naispuoliset muumiot samaistuttavina ja virkistävinä hahmoina. Miespuoliset päähenkilöt eivät lopulta mahda mitään yliluonnollisten kirousten kautta kostaville naisille. Muumiot eivät myöskään varsinaisesti herää henkiin, Mummy’s soulin lopun tomusta uudelleenmuotoutuvaa ruumista lukuunottamatta, vaan muumion kirous lankeaa haudoista otettujen esineiden kautta.
Erotuksena myöhempiin kauhuelokuvien ja populaarikulttuurin muumioihin, 1800-luvun muumiokertomuksissa muumio on yleensä nainen, myös miesten kirjoittamissa tarinoissa. Ranskalaisen Théophile Gautierin (1811–1872) novellissa Le pied de momie (1840) mies ostaa pariisilaisesta antiikkiliikkeestä egyptiläisen muumion jalan. Yöllä hän näkee unta jalan omistajasta prinsessa Hermonthiksesta, joka vie hänet muinaiseen Egyptiin. Kun prinsessan isä kysyy päähenkilöltä, mitä hän haluaa vastineeksi jalan palauttamisesta, tämä pyytää prinsessan kättä. Isä-faarao kuitenkin torjuu kosinnan, ja mies herää havaiten muumiojalan tilalla olevan nyt Hermonthiksen unessa antaman patsaan.
Sherlock Holmesin luojana tunnetun Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) vuonna 1890 ilmestyneessä novellissa The Ring of Thoth Pariisin Louvreen nukahtanut mies päätyy seuraamaan yöllistä tapahtumasarjaa, jossa 3500-vuotias kuolematon Osiriksen pappi suorittaa rituaalin kuollakseen ja liittyäkseen vihdoin muumioidun rakastettunsa seuraan tuonpuoleisessa. Päinvastoin siis, kuin henkiinheräävien muumioiden tarinoissa.
Draculan kirjoittajana tunnettu Bram Stoker (1847–1912) julkaisi vuonna 1903 romaanin The Jewel of Seven Stars, jossa muinaisegyptiläinen kuningatar Tera pyrkii omaan henkiinheräämiseensä mustan magian avulla. Tera on eläessään ollut noita ja yrittänyt varmistaa erilaisin keinoin voivansa palata kuolleista ja alistamaan ihmiskuntaa taikavoimiensa avulla. Egyptologi Abel Trelawny yrittää herättää henkiin Teran muumion. Tera ottaa telepaattisesti valtaansa Trelawnyn tyttären Margaretin, ja kirjan alkuperäinen loppuratkaisu antaa ymmärtää, että Margaret ja Tera ovat lopulta yhtä ja Tera pakenee Margaretin ruumiissa.
Stoker oli ilmeisesti saanut innoitusta samana vuonna kirjan ilmestymisen kanssa tapahtuneesta kuningatar Hatshepsutin haudan löytymisestä. Hatshepsutin haudan löysi sama egyptologi, Howard Carter, kuin parikymmentä vuotta myöhemmin Tutankhamonin haudankin. Stokerin romaanin juoni ja kuningatar Teran hahmo lähestyvät jo myöhemmästä kauhuviihteestä tuttua muumiotarinaa. The Jewel of Seven Starsista onkin tehty useita filmatisointeja, joista tunnetuin on brittiläisen Hammer-studion tuottama Blood from the Mummy’s Tomb vuodelta 1971.
Vuosisatojen ajan mieliä kiehtoneiden ja kammottaneiden muumioiden vetovoima perustuu ihmisyyteen olennaisesti kuuluvaan kuoleman ja oman kuolevaisuuden pohdintaan, ja ehkä myös romanttiseen ajatukseen ajan ja kohtalon esteet ylittävästä yhteydestä ihmisten välillä. Alcottin novelli päättyy kuvaukseen ”eläväksi kuolleeksi” muuttuneesta Evelynistä:
”Yliluonnollinen pelko, jolle hän oli hymyillyt, oli osoittautunut todeksi: Kirous, joka oli odotellut aikaansa pitkään oli langennut viimein, ja hänen onnellisuutensa oli tuhoutunut ikuisiksi ajoiksi hänen oman kätensä kautta. Elää kuolleena oli hänen tuomionsa, ja vuosiksi Forsyth eristäytyi huolehtimaan ylistettävällä omistautuneisuudella kalpeasta haamusta, joka ei koskaan, ei sanoin eikä katsein, voinut kiittää häntä rakkaudesta, joka ylitti jopa sellaisen kohtalon kuin tämä.”
(The superstitious fear at which she had smiled had proved true: the curse that had bided its time for ages was fulfilled at last, and her own hand wrecked her happiness for ever. Death in life was her doom, and for years Forsyth secluded himself to tend with pathetic devotion the pale ghost, who never, by word or look, could thank him for the love that outlived even such a fate as this.)
Lähteet ja kirjallisuus
Alcott, L. M. 1869. Lost in a Pyramid; or, The Mummy’s Curse. Project Gutenberg. https://gutenberg.net.au/ebooks06/0603041h.html
Dannenfeldt, K. H. 1985. Egyptian Mumia: The Sixteenth Century Experience and Debate. The Sixteenth Century Journal 16.2: 163.
Day, J. 2006. The Mummy’s Curse. Mummymania in the English-speaking World. London: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203462867
Day, J. 2008. The Rape of the Mummy: women, horror fiction and the Westernization of the curse. Teoksessa P. Atoche, C. Rodriguez & A. Ramirez (toim.) Mummies and Science. World Mummies Research: 617-622. Santa Cruz de Tenerife: Academia Canaria de la Historia.
Doyle, A. C. 1890. The Ring of Thoth. The Arthur Conan Doyle Encyclopedia. https://www.arthur-conan-doyle.com/wiki/The_Ring_of_Thoth
Eiselein, G. K. & Phillips, A. (toim.) 2001. Louisa May Alcott Encyclopedia.Westport: Greenwood Press.
Elliott, C. 2017. Bandages, Bitumen, Bodies and Business – Egyptian mummies as raw materials. Aegyptiaca: Journal of the History of Reception of Ancient Egypt 1: 26–46.
Hopkins, L. 2003. Jane C. Loudon’s The Mummy!: Mary Shelley Meets George Orwell, and They Go in a Balloon to Egypt. Cardiff Corvey 10.
Luckhurst, R. 2012. The Mummy’s Curse. The True History of a Dark Fantasy. Oxford: Oxford University Press.
Liisa Kunnas on arkeologi ja historiantutkija.
