Joka vuosi Museovirasto järjestää yleisölle avoimet arkeologisten kenttätöiden esittelypäivät, joissa kaikilla alan toimijoilla on mahdollisuus esitellä kuluneella kenttäkaudella tekemiään töitä. Vuoden 2013 arkeologisten kenttätöiden esittelypäivät pidettiin Kansallismuseon auditoriossa ke-to 12.–13.2.2014. Usammassa esitelmässä kerrottiin myös hautojen tai kalmistokohteiden tutkimuksesta.
Georg Haggrén ja Ulrika Rosendahl esittelivät Helsingin yliopiston ja Espoon kaupunginmuseon Avain keskiajan maalaisyhteisöön -projektia, joka päättyi kesällä 2013 seitsemän vuoden kenttätyöjakson jälkeen. Espoon Mankbyn kylätontilla vuosien 2007-2013 välillä toteuttu projekti on tuottanut runsaasti uutta tietoa keskiajan maaseudusta ja maalaisyhteisöistä. Useiden rakennusten ja erilaisten muinaisjäännösten joukossa havaittiin myös hautoja muistuttavia kuoppia, joista yhdessä oli naudan hampaita. Kuoppia arveltiin joko raatokuopiksi tai ihmisten haudoiksi, joissa on ollut mukana eläinten luita. Keskiaikaisia kylähautausmaita tunnetaan lähistöltä esim. Kauklahden Finnosta (Suomenoja), jossa hautoihin on myös asetettu naudan luita. Yksi ns. raatokuoppakin Mankbystä löytyi, sillä siinä oli sekä lehmän että hevosen luuranko. Tutkimuksista on tulossa julkaisu Suomen keskiajan arkeologian seuran AMAF-sarjassa. Naudan haudan tutkimuksesta voi lukea lisää myös Helsingin yliopiston Tutkimusretkellä-blogista.
Kari Uotila esitelmöi Muuritutkimus Ky:n Kulttuurien kerroksia Kauttualla –projektin toisesta kenttäkaudesta. Kauttuan vanhan kylän paikan tutkimusten rinnalla alkoi läheisellä Luistarintiellä arkeologinen valvonta, joka muuttui pelastuskaivaukseksi ensimmäisten liedenpohjien ja hautahavaintojen myötä. Luistarin kalmiston vierellä sijaitsevalta alueelta paljastui pronssikautisten liesien lisäksi n. 25 ruumishautaa, jotka olivat pääosin esineettömiä. Muutama haudoista oli itä-länsi –suuntaisia ja niiden yhteydestä löytyi joitakin arkunnauloja. On mahdollista, että varsinainen hautaustaso on tuhoutunut tietä rakennettaessa. Muiden hautojen suuntaus oli luode-kaakko ja lounas-koillinen. Kaikkia hautaussuuntia löytyy myös Luistarin kalmistosta, jota Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander tutki vuosien 1969 ja 1992 välisenä aikana yhteensä viitenätoista kesänä. Noin 600-1200-lukujen välille ajoittuva Luistari on laajin Suomessa tutkittu ruumiskalmisto ja sieltä tunnetaan yhteensä yli tuhat hautaa. Kalmiston alueelta on myös löytynyt jälkiä pronssikautisesta asutuksesta, ja mm. samanlaisia suuria kuoppaliesiä kuin Luistarintien alta nyt tutkittu. Kauttuan ja Luistarintien tutkimuksista on suunnitteilla julkaisu, kunhan kaikki analyysit ja tutkimukset on saatu päätökseen.
Janne Ikäheimon ja Jari-Matti Kuuselan esitelmä käsitteli Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen opetus- ja tutkimuskaivauksia Iin Illinsaaren Suutarinniemellä kesällä 2013. Paikalta oli metallinilmaisimella löytynyt myöhäisrautakautisia pronssikoruja, ja kaivaukset varmistivat kohteen kalmistoksi. Kaivauksessa tutkittiin yhteensä kuusi hautaa, joista neljä oli ehjää ruumishautausta ja yksi lähes kokonaan tuhoutunut ruumishautaus. Kahdessa tapauksessa ruumishaudan yhteydessä oli jäänteitä polttohautauksesta. Luuaines haudoissa oli huonosti säilynyttä, mutta säilyneiden hampaiden perusteella vainajat olivat sekä lapsia että aikuisia. Haudoista löytyi villakankaan, pronssiesineiden ja lasihelmien kappaleita. Alueella suoritetun maatutkauksen alustavien tulosten mukaan paikalla sijaitsee vielä tutkimattomia hautoja. Kaivetuista haudoista ei toistaiseksi ole luonnontieteellisiä ajoituksia, mutta ne mahdollistavat mielenkiintoisia tutkimuskysymyksiä. Ovatko polttohautaukset vanhempia kuin ruumishaudat, vai olisivatko ne sittenkin samanaikaisia? Yleisössä heräsi myös keskustelua rautakautisten kohteiden ajoittamisesta, sekä rautakauden ja keskiajan määrittämisestä, sillä etenkin Hämeessä ja Itä-Suomessa esineistön perusteella myöhäisrautakautisina pidetyistä haudoista on viimeisimmissä tutkimuksissa saatu ajoitustuloksia, joiden mukaan haudat ovat 100-200 vuotta nuorempia kuin esineistön perusteella saattaisi olettaa. Koska vastaavia kohteita ei aikaisemmin ole tunnettu Pohjois-Pohjanmaalta, on Iin Illinsaaren Suutarinniemen kalmistoa syytä pitää valtakunnallisesti merkittävänä ja arvoltaan huomattavana muinaisjäännöskohteena.
Museoviraston Arkeologisten kenttäpalveluiden koekaivausryhmän Simo Vanhatalo esitelmöi ”Janakkalan miekkamiehen” tutkimuksen edistymisestä. Syksyllä 2013 metallinilmaisinharrastajat löysivät Janakkalasta tasaiselta pellolta kirveen, padan sangan ja miekan. Metallinetsijöiden toiminta haudan löytymisessä on saanut paljon kiitosta, sillä esineiden maasta nostamisen sijaan niiden paikalleen jättäminen ja arkeologien kutsuminen paikalle on mahdollistanut haudan tieteellisen tutkimuksen ja uuden informaation tuottamisen rautakauden ja keskiajan vaihteen Hämeestä. Hautalöydön uutisointi on ollut kansainvälistä, ja uutinen miekkahaudasta julkaistiin mm. New Yorkissa toimivassa Huffington Post-verkkolehdessä ja Kiinan arkeologisen instituutin sivuilla. Miekat ovat herättäneet yleisössä suurta kiinnostusta ja mm. miekkailuharrastajat ovat käyneet tutustumassa esineisiin. Miekat on röntgenkuvattu ja niissä näkyviä säiläkirjoituksia tutkitaan parhaillaan.
Vainaja oli haudattu suorakulmaiseen arkkuun tms. ja hänen päälleen oli mahdollisesti tarkoituksella asetettu pieniä kiviä. Hautakuopassa arkun ulkopuolella oli kaksi miekkaa: päällimmäisenä katkennut viikinkiaikainen Petersenin Z-tyypin miekka (n. 950-1050 jKr) ja tämän alla 118 cm pitkä ristiretkiaikainen miekka, joka ajoittuu n. vuosien 1050-1300 välille. Vainajan luut olivat pääasiassa maatuneet, mutta parhaiten säilyneen kallon osat nostettiin maasta ympäröivän hiekkamaan suojaamana tarkempia tutkimuksia varten. Kallo kaivettiin esiin oikeuslääketieteen Hjelt-instituutissa rikospoliisissa työskentelevän osteoarkeologi Niklas Söderholmin johdolla. Hampaissa oli kulumaa, mutta ne olivat muuten melko hyväkuntoiset. Kallo kuvattiin HUS:issa tietokonetomografialla ja siitä saatiin näin kolmiulotteinen malli. Kallon ja hampaiden perusteella vainaja on ollut aikuinen mies. Hampaita on irrotettu isotooppi- ja DNA-tutkimuksia varten. Esimerkiksi isotooppitutkimuksen avulla on mahdollista tutkia vainajan kasvuiän ruokavalion koostumusta ja selvittää maantieteellinen alue, jossa hän on viettänyt lapsuutensa. Luujäänteet mahdollistavat myös lukuisia muita tutkimuksia.
Kallon lähistöltä löytyi myös hiiltä ja palaneita luita. Hiilestä teetetty C14-ajoitus osui noin vuoteen 1000. Vainajan luista teetettiin kaksi ajoitusta, joista toisen kalibrointikäyrän piikit osuivat vuosien 1270-1330 ja 1340-1400 välille, toinen ajoitus puolestaan vuosien 1290-1400 välille. Luonnontieteellisten menetelmien keskimääräinen ajoitus vainajasta osuu siis 1300-luvulle. Yleisössä esitettiin kysymys puun oman iän mahdollisesta vaikutuksesta ajoitustulokseen. Tässä tapauksessa puu saattaisi kuulua samaan keskiaikaiseen kontekstiin kuin hauta, mutta tuolloin poltettu puu olisi ollut vanhaa. Haudasta löydetyn palaneen luun ajoitus ei ole vielä valmistunut, mutta toistaiseksi hypoteesina on, että hauta on kaivettu vanhemman polttohautauksen paikalle, ja aikaisempaan hautaukseen kuulunut miekka on tällöin asetettu nuoremman ruumishaudan yhteyteen. Viikinkiaikaisessa miekan katkelmassa onkin merkkejä tulessa olemisesta.
Vesa Laulumaa kertoi Museoviraston huhtikuussa 2014 päättyvän kolmivuotisen SKAIK-projektin (Skogens Kulturarv i Kvarkenregionen) saavutuksista, joista yksi oli opastusjärjestelmien pystytys yhdeksälle muinaisjäännöskohteelle Laihialla, Isossakyrössä ja Vähässäkyrössä. Opastauluja varten teetettiin 1930-luvulla kaivettujen hautaröykkiöiden luuainaistoista osteologisia analyysejä (Katariina Nurminen) ja radiohiiliajoituksia. Saadut tulokset paljastivat vanhojen aineistojen tähän saakka hyödyntämättömän tutkimuspotentiaalin. Luuanalyyseillä saatiin uutta tietoa röykkiöihin haudattujen vainajien lukumääristä, iästä ja sukupuolesta, sekä mukana haudatuista eläimistä. Sekä analyyseja että ajoituksia teetettiin neljästä kohteesta: Laihian Mujanvainiosta, Vähänkyrön Kaavontönkästä, Vähänkyrön Vallinmäestä ja Vähänkyrön Ainmaasta. Isonkyrön Kaaminmäki-Hiisimäki –kohteelta teetettiin vain luuanalyysi.
Laihian Mujanvainiolta C.F. Meinander tutki viisi hautaröykkiöitä 1930-luvulla. Esinelöytöjen perusteella kohde on ajoitettu pääasiassa kansainvaellus- ja merovingiajalle (n. 400-800 jKr). Yhdestä Meinanderin tutkimasta röykkiöstä peräisin olevasta luumateriaalista tunnistettiin aikuiselle, mahdollisesti naiselle, kuuluvia luita. Esineistö kyseisessä röykkiössä ajoittuu nuoremmalle roomalaisajalle, n. 300-400 -luvulle jKr, mutta radiohiiliajoituksen mukaan luut ovat esiroomalaiselta rautakaudelta, 400-370 eKr. Röykkiön viereisestä pienestä kiveyksestä löydetyt luut osoittautuivat nuorehkon ihmisen ja karjalankarhukoiran kokoisen koiran luiksi. Ihmisen luut ajoittuvat vuosien 640-680 välille, koiran luut vuosien 650-770 välille.
Kyrönjoen länsirannalla kohoavalla mäenkumpareella sijaitsee yksi Pohjanmaan huomattavimmista rautakautisista kalmistokohteista, Kaavontönkkä, joka koostuu kahdesta hautaröykkiöstä ja polttokenttäkalmistosta. Vuonna 1932 mäeltä löytyi soranotossa merovingiajalle ajoittuvaa esineistöä, minkä jälkeen Alfred Hackman tutki osan kalmistosta. Kaivauksissa löydettiin runsaan esineistön lisäksi veneen niittejä, jotka ovat saattaneet kuulua venepolttohautaukseen.
Kaavontönkän röykkiöstä 2 talletetut luut analysoitiin nuorehkolle aikuiselle naiselle kuuluviksi, lisäksi luuaineistossa oli mahdollisia lapsen luita. C14-ajoituksen mukaan luut ajoittuvat vuosien 430-600 välille, mikä sopii röykkiöstä aiemmin esitettyyn kansainvaellusaikaiseen ajoitukseen. Polttokenttäkalmiston mahdolliseen venehautaukseen kuuluneissa luissa ei ollut ikä- tai sukupuolimäärityksiin sopivia fragmentteja. Sen sijaan luiden joukossa oli kuusi karhun kynttä, jotka oletettavasti ovat samanaikaisia hautauksen kanssa, sillä vainaja on esimerkiksi saatettu kääriä karhuntaljaan. Kynsistä saatu ajoitus osuu 95%:n todennäköisyydellä vuosien 910-970 välille eli viikinkiajalle. Tyypillinen viikinkiaikainen esineistö on Pohjanmaalla harvinaista, ja esineistön puuttumisen vuoksi väestön on ajateltu vähentyneen tai alueen mahdollisesti jopa autioituneen viikinkiajan alussa. Kaavontönkän ajoitustulos herättää kuitenkin kysymyksen siitä, miten suuri osa esineistön perusteella merovingiaikaisiksi ajoitetuista hautauksista onkin itseasiassa viikinkiaikaisia.
KALMISTOPIIRI 