Luurangon mieltäminen pelottavaksi johtuu kulttuurisista tekijöistä, samoin kuin se, minkä näköisiksi kummitusjuttujen aaveet kuvitellaan. Luurangon aikaansaama pelko tai vastenmielisyys liittyy sen herättämiin ajatuksiin kuolemasta, mutta ajatusmalli on hyvin länsimainen ja oikeastaan keskiaikaisen kristillinen. Suhtautuminen kuolemaan ja kuolleisiin on vaihdellut ajallisesti ja maantieteellisesti, samoin kuoleman symbolit. Luurankoon ei ole aina liittynyt samanlaisia merkityksiä kuin viime vuosisatojen Euroopassa.
Monissa esihistoriallisissa kulttuureissa vainajan jäännöksiä on käsitelty useita kertoja kuoleman jälkeen, eikä niitä ole mielletty pelottaviksi tai synkiksi. Lukuisat kivikautiset yhteisöt ovat haudanneet vainajansa suoraan asumustensa lattioiden alle. Neoliittisessa Lähi-Idässä on ollut tapana irrottaa maatuneesta ruumiista kallo, ja säilyttää sitä asuinrakennuksessa savella silattuna ja simpukankuorin koristettuna. (Lue lisää: Varhaisneoliittinen kallorituaali – Esi-isien kunnioitusta vai kosto?)
Miksi länsimaisessa kulttuurissa kuolemaa symboloi luuranko, kun buddhalaisissa kulttuureissa sitä edustaa ratas ja islamilaisessa kulttuurissa mustavalkoinen pässi? Luuranko kuoleman symbolina periytyy keskiajalta. Mustan surman aiheuttama suuri kuolleisuus 1300-luvulla synkisti eurooppalaista maailmankuvaa, jossa kuolemanpelko nivoutui kristinuskon tuonpuoleiskäsitykseen. Elämän katoavaisuudesta muistutettiin jatkuvasti: koska kuolema saattoi saapua hetkellä millä hyvänsä, oli keskiajan kristityn toistuvasti rukoiltava sielunsa puolesta ja elettävä synnittömästi, jotta tuonpuoleinen elämä olisi miellyttävää. Luuranko alkoi esiintyä taiteessa ja arkkitehtuurissa kuolemaan ja etenkin tuonpuoleiseen liittyvien pelkojen symbolina.
Vainajien käsittely ja hautausrituaalit heijastuvat myös kummitusjuttuihin. Länsimaiset kummitukset on perinteisesti kuviteltu liehuvien lakanoiden peittämiksi. Mielikuva perustunee 1600-luvulla yleistyneeseen tapaan kääriä vainajat käärinliinaan ennen hautaamista. 1700-luvulla vainajan ylle saatettiin järjestellä kankaita verhomaisiksi asetelmiksi, vaikka toisinaan kuolleet laskettiinkin hautaan arkivaatteissa. Antiikin Roomassa, jossa polttohautaus oli vallitseva hautaustapa, kummitusten kerrottiin olevan mustia roviolla palaneiden ihmisjäänteiden tapaan. Kummitusjutuissa, aivan kuten luurangon pelossa, näkyy siis henkilön kulttuurinen tausta ja lähihistoria. (UM)
Kirjallisuutta:
Binski, P. 1996. Medieval Death: Ritual and Representation. Cornell University Press, Ithaca, N.Y.
Felton, D. 1999. Haunted Greece and Rome: Ghost Stories from Classical Antiquity. University of Texas Press, USA.
Kuokkanen, T. & Lipkin, S. 2011. Hauta-asut elämän kuvaajina – Oulun Tuomiokirkon kuolinpuvuista. Ikäheimo, J. Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.). Harmaata näkyvissä – Kirsti Paavolan juhlakirja: 149-163. Oulu.
KALMISTOPIIRI 