Mikko Moilanen, FM – Turun yliopisto.
Jo kivikautiset ihmisluiden jäännökset käsittävät väkivallan merkeiksi tulkittuja jälkiä (esim. Hutton Estabrook & Frayer 2014; Rogers 2004; Roksandic et al. 2006; Smith 2014). Väkivallasta kertovat jäljet voidaan liittää varsinaisiin asetyyppeihin jo pronssikaudella (esim. Brinker et al. 2014; Flohr et al. 2014; Harding et al. 2007). Kohti rautakauden loppua ja keskiaikaa nämä jäljet vain yleistyvät pääasiassa luulöytöjen paremman säilyvyysasteen vuoksi. Esimerkkinä tästä mainittakoon Brittein saarten tutkimukset, joissa havaittiin kivi- ja pronssikautisten vammojen olevan vähäisiä, kun taas roomalaisajoilta tunnetaan jo ainakin kaksikymmentä ja anglosaksiselta periodilta peräti neljäkymmentä tällaista väkivallan merkkejä kantavaa vainajaa (Boylston 2000: 368, 370; Gerrard 2013: 65). Nämä luvut perustuvat otoksiin, ja vasta parin viime vuosikymmenen aikana vanhoja luuaineistoja on alettu tutkia tarkemmin. Nuoremman rautakauden ja myöhemmän ajan jälkiä on tutkittu eniten kenties suuremman aineiston tarjoaman edustavuuden vuoksi.
Tutkimuksellisessa mielessä luissa ilmeneviä väkivallan merkkejä on lähestytty eri tavoin. Yksinkertaisimmillaan on laskettu, kuinka suuressa osassa populaatiota/kalmiston vainajia väkivallan jälkiä esiintyy. Aineiston ollessa laaja on pyritty erittelemään mm. käytettyjä asetyyppejä iskujälkien morfologian ja kokeellisen vertailututkimuksen kautta, sekä näin yritetty rakentaa kuvaa taistelutekniikoista ja yhteyksistä, joissa väkivalta on tapahtunut. Olennaista on myös kuoleman hetkellä tapahtuneiden vammojen (engl. perimortem trauma) tunnistaminen parantuneista tai jopa kuolemanjälkeisistä vaurioista (esim. Sauer 1988).
Luissa näkyvät jäljet ovat tietysti vain osa taisteluissa ja väkivaltaisuuksissa syntyneistä vammoista. Heikommat ja huonommin osuneet iskut sekä pintapuoliset viillot ja pistot pehmytkudosten alueelle eivät yllä luuhun asti ja jäävät täten näkymättömiin arkeologisessa aineistossa (esim. Boylston 2000: 364; Inglemark 1939; Keegan 1976: 113; Wenham 1989: 123). Monesti tällaiset luuhun asti ulottumattomat iskutkin ovat voineet olla kuolemaksi verenhukan, sisäisten verenvuotojen ja erityisesti haavan tulehtumisen myötä.
Puhuttaessa aseiden jälkien tyypittelystä, iskujäljet on normaalisti luokiteltu kolmeen kategoriaan: terävien aseiden jäljet, tylppien aseiden iskut, sekä projektiilien aiheuttamat jäljet (esim. Boylston 2000: 359 ja viitteet). Tylpät aseet aiheuttavat eritoten kallossa näkyviä murtumajälkiä, joista on olemassa useampiakin määritteitä ja luokitteluja (esim. Boylston 2000: 361–364 ja viitteet). Luokitteluissa ja tunnistamisessa onkin usein käytetty apuna oikeuslääketieteen tutkimuksia ja niiden tuloksia (esim. Berryman & Jones Haun 1996; Berryman & Symes 1998; Courville & Kade 1964).
Silmiinpistävimpiä ja selkeimmin erotettavissa onnettomuuksien ja tapaturmien jäljistä ovat terävien aseiden aiheuttamat pisto-, viilto- ja iskujäljet. Niiden kategorisointi on tapahtunut jälkien ulkomuodon, yksityiskohtien ja koon pohjalta, luoden samalla määritteitä eri asetyyppien synnyttämille vammoille. S. J. Wenham (1989: 127, 131, 137) tutki artikkelissaan kuusi taistelun jälkiä käsittävää anglosaksista luurankoa Ecclesistä, Kentistä, ja määritteli neljä yleistä kriteeriä luussa näkyvälle, teräaseen aiheuttamalle vammalle:
- Lineaarisuus.
- Jäljen siistit ja terävät reunat.
- Leikkauspinnan tasaisuus ainakin yhdellä sivulla riippuen iskukulmasta.
- Joissakin tapauksissa yhdensuuntaisten, aseen terän aiheuttamien jälkien esiintyminen leikkauspinnoissa.
Wenham yritti myös päätellä – sekä luulöydöistä että kokeellisesti – tietyille asetyypeille ominaisia jälkiä. Miekan tai väkipuukon aiheuttamat jäljet ovat pidempiä kuin esimerkiksi kirveen. Ecclesin tapauksessa jäljet olivat 8–16 cm pitkiä eli todennäköisesti miekalla aiheutettuja (Wenham 1989: 132). Kokeissa todettiin, että kirveen aiheuttamat jäljet olivat miltei identtisiä, tosin lyhyempiä johtuen lyhyemmästä terästä, ja niissä on nähtävissä enemmän lohkeamia leikkauspinnan sivuilla (ns. terminal fractures) johtuen paksummasta terästä, joka toimii kiilan tavoin (Wenham 1989: 132). Kirveen isku ei välttämättä mene kallon läpi, vaan se voi myös lohkaista kallosta suuren palan kallon sisäpuolelle (Wenham 1989: 137). Esimerkiksi Islannista Mosfellin laaksosta tunnetaan vainaja, jolla on yksi massiivinen kirveenisku kallossaan oikealla puolella ja toinen pienempi mahdollinen miekaniskun jälki kallon takaosassa (Walker et al. 2012).
Wenhamin tavoin myös Jason Lewis on artikkelissaan (2008) luonut määritteitä erilaisten iskujälkien tunnistamiselle ja tyypittelylle käyttäen apunaan tarkkoja mittauksia ja mikroskooppisia tutkimuksia. Lewis myös vertaili kokeellisesti kuuden erityyppisen miekan iskujälkiä lyömällä niillä lehmän sääriluihin. Käytetyt miekat olivat japanilainen pitkämiekka (katana), arabialaistyylinen scimitar-sapeli, aaltoteräinen leveämiekka, kenialainen Samburu-heimon miekka, viidakkoveitsi, sekä pieni metsästysveitsi. Tuloksia tarkasteltaessa havaittiin, että miekaniskujen jäljet ovat syvempiä ja leveämpiä kuin veitseniskut, ja niiden reunat ovat normaalisti rikkoutuneet. Riippuen miekan terävyydestä, iskun jättämä ura voi olla erimuotoinen, kun taas veitsi jättää aina V-kirjaimen muotoisen viillon. Yleisenä huomiona mainittakoon, että miekkojen jäljissä yhdistyivät sekä leikkaavuus että tylpille aseille ominaiset traumat kuten iskujäljessä havaittavat säröt ja halkeamat, aivan kuten Wenhamkin totesi. Lewisin mukaan tarkkojen mittausten avulla tietynlaiset iskujäljet voi kytkeä tietyntyyppisiin aseisiin. Miekan jättämiä vaurioita on tutkittu myös Japanissa (esim. Karasulas 2004 ja Shackley 1986).
On vielä pidettävä mielessä, että samanlaisilla aseilla on kuitenkin mahdollista saada aikaan erilaisia jälkiä, esimerkiksi miekalla voi lyödä tai pistää erilaisissa kulmissa, vaihtelevalla voimalla ja eri tavoin sonnustautuneisiin vastustajiin, mikä puolestaan vaikeuttaa vamman synnyttäneen asetyypin tunnistamista (esim. Boylston 2000: 359). On myös mahdollista, että osa jäljistä olisi syntynyt postdepositionaalisesti. Wenham on huomioinut Ecclesin tapauksen yhteydessä, että luiden siistit leikkauspinnat kertovat vainajan kuolinhetkellä syntyneestä vammasta, sillä hajoava luuaines on hauraampaa ja siihen syntyvät jäljet olisivat pikemminkin murtuneita kuin tasaisesti leikkautuneita (Wenham 1989: 127–128).
Luiden jälkien pohjalta on myös yritetty rekonstruoida taistelutekniikkaa ja väkivaltatilanteita (esim. Short 2009). Wenhamin tutkimuksessa yleisimpiä näyttivät olleen kallovammat; joitakin iskuja oli kohdistunut myös käsivarsiin ja keskivartaloon jälkien ulottuessa kylkiluihin, lantioon ja selkärankaan saakka. Erityisesti päähän osuneet iskut olivat ulottuneet aivoihin saakka, tuloksena tajuttomuus sekä välitön kuolema hermostollisesta shokista tai hitaampi johtuen verenhukasta (Wenham 1989: 128). Wenhamin mukaan miekalla ja kilvellä varustautuneet taistelijat iskivät vuorotellen toisiaan tähdäten iskuja päähän, olkapäähän, käsivarsiin ja jalkoihin. Näin oikeakätinen miekankäyttäjä osuu vastustajaansa hänen vasemmalle puolelleen. Tavoitteena oli saada aikaan kuolettava isku tai immobilisoida vastustaja tai saada hänet pudottamaan aseensa iskemällä suojaamattomiin raajoihin. Historiallisen miekkailun asiantuntijoiden mukaan taas kamppailu on ollut todennäköisemmin dynaamisempaa ja liikkuvampaa, vaikkakaan tätä seikkaa ei voi lukea edes luuaineistoista. Poikki isketyt luut kertovat, että esimerkiksi saagoissa kuvatut taistelutilanteet eivät aina ole liioiteltuja. Jopa suomalaisessa kansanrunoudessa kerrotaan, kuinka Lemminkäinen iskee Pohjolan isännältä pään ”kuin naatin naurihista” tai ”tähkän olesta” vain erään version mainitakseni (ks. myös Pienimäki 2012).
Selkään ja takaraivoon kohdistuneet iskut taas kielivät kaoottisemmasta taistelusta, jossa yhtä vastaan on ollut useampi taistelija, tai iskut on isketty jo kaatuneeseen tai pakenevaan viholliseen (Wenham 1989: 137). Myös vuonna 1520 tapahtuneen ns. Tukholman verilöylyn vainajia on tutkittu, ja iskujälkien perusteella on esitetty, että suurin osa vainajista kohtasi loppunsa paetessa, teloitettaessa tai ainakin muussa tilanteessa kuin kohtaamalla vastustajansa kasvoista kasvoihin (Kjellström 2005).
Eräs tunnetuimpia tapauksia on Visbyn vuoden 1361 taistelun joukkohauta, jonka luuaineistoja on tutkittu perusteellisesti (esim. Inglemark 1939). Visbyn tapauksessa tilanne näyttää olleen toinen eli taistelu on ollut varsin intensiivistä, minkä lisäksi tietynsuuntaiset iskut joidenkin vainajien sääriluissa viittaavat ratsumiehiin (Inglemark 1939). Englannissa, Yorkshiressa tapahtuneen Towtonin taistelun (v. 1461) vainajien vammoista on niinikään runsaasti aineistoa (esim. Novak 2000; Waller 2000). Towtonin ja myös Tanskan Sandbjergin vainajien käsivarsissa on puolestaan huomattavan suuri määrä iskujälkiä merkkeinä puolustautumisesta (esim. Bennike 1998).
Kuten Wenham (1989: 138) on huomioinut, yksittäisiä kuoloniskuja käsittävät luurangot eivät välttämättä ole kuuluneet taistelussa kaatuneille vaan kenties teloitetuillekin, jotka eivät ole voineet puolustaa itseään. Useimmissa tapauksissa teloitetuilta on isketty pää kokonaan irti, kuten esimerkiksi anglosaksiselle ajalle ajoittuvan Walkington Woldin kalmiston vainajilla (Buckberry & Hadley 2007). Osasta kalloja puuttuivat ylimmät nikamat sekä leukaluu, kenties sen seurauksena, että kalloja on pidetty seipäiden päissä jonkin aikaa ennen varsinaista hautaamista, niin että pehmytkudoksen kadotessa leukaluu ja nikamat ovat pudonneet irti (Buckberry & Hadley 2007: 314). Lisäksi mahdollisesti kuudella vainajalla oli näkyvissä iskujälkiä nikamissa ja kallossa. Joissakin tapauksissa samalla vainajalla oli useita jälkiä, kielien mahdollisesti useammasta peräkkäisestä päänirroitusyrityksestä. Kapeat iskujäljet on tulkittu ennemmin miekan kuin kirveen aiheuttamiksi (Buckberry & Hadley 2007: 319). Samankaltaisia teloitettujen hautausmaita tunnetaan muualtakin Brittein saarilta (esim. Hayman & Reynolds 2005 ja Wymer 1996), ja esimerkkejä teloitetuista löytyy tavallisistakin kalmistoista (esim. Geber 2012).
Taistelun brutaaliutta korostaa se havainto, että yksittäisen vainajan luissa voi olla useitakin jälkiä, mukaanluettuna mahdolliset pehmytkudoksen vammat. Esimerkiksi Wenhamin tutkimista luurangoista yhdessä oli peräti kolmekymmentä luihin asti ulottuvaa iskujälkeä, joista kuusitoista oli kohdistettu päähän (Wenham 1989: 124–125). Pää on saattanut olla ihanteellinen iskukohde myös huonon suojauksen vuoksi (esim. Kjellström 2005: 41; Novak 2000). Saman vainajan käsivarsissa on myös iskujälkiä, joten saattaa olla, että muut iskut on tehty vasta sen jälkeen kun uhrin kädet on saatu ensin pois käytöstä (Wenham 1989: 131). Useita, samaan henkilöön kohdistettuja iskuja tunnetaan myös Cox Lanesta, Ipswichistä (Wells 1963), sekä Maiden Castlen linnoituksesta Dorsetista (Morant & Goodman 1943). Owenbristyn kalmistosta Irlannista löydetyssä vainajassa oli peräti 127 isku- ja viiltojälkeä sekä veitsellä että miekalla (Geber 2012). Erikoinen on myös Visbystä löydetty kallo, jonka takaraivossa on kolme panssarinuolenkärjen jättämää reikää (Thordeman 1927: 138).
Kuten saattaa olettaa, aseiden jälkiä löytyy normaalisti miesten luurangoista. Wenham mainitsee kuitenkin Kentistä löytyneen yhden anglosaksisen mahdollisen naisen luurangon, jossa oli niinikään miesten luurankoihin verrattavissa olevia iskujälkiä. Tämä luuranko on kuitenkin ”kadoksissa” (Wenham 1989: 123). Toinen mahdollinen naisen luuranko, jossa on iskujälki on peräisin Norfolkista (Anderson 1996: 13–14). Roomalaisaikaisista naistenkin luurangoista löytyy runsaasti jälkiä, mutta nämä on tulkittu rituaalisiksi (esim. Boylston 2000: 368 ja viitteet), vaikkakaan tulkintoja naissotureista tai muusta naisiin kohdistuneesta väkivallasta ei ole hylätty (esim. Redfern 2008 ja viitteet). Mainittakoon vielä, että esimerkiksi aseita usein käyttävä ja niillä harjoitteleva henkilö – soturi tai sotilas – voisi olla tunnistettavissa luustosta tiettyjen lihasten kiinnityskohdista (esim. Hershkovitz et al. 1996; Hill & Wileman 2002: 204). Toinen soturiin viittaava seikka ovat parantuneet iskujen jäljet.
Vaikka anglosaksisia aineistoja näyttäisi olevan tutkittu eniten taistelujälkien osalta, ei ilmiö ole muuallakaan Euroopassa tuntematon, kuten yllämainituista esimerkeistä käy ilmi. Eräänä tuoreimpana ja merkittävänä tapauksena mainittakoon Saaremaan Salmen 700-luvun alkupuolelle ajoittuva toinen laivahautaus, joista löydetyissä vainajien luissa on näkyvissä runsaasti teräaseiden aiheuttamia vammoja. Näiden löytöjen tutkimus on edelleen kesken, ja vain laivaan ladotun ylimmän vainajarivin analyysi on julkaistu (Peets et al. 2011). Jo näiden kuuden vainajan luurangoista kolmessa on teräaseen jättämiä jälkiä, yhdellä olkavarressa ja kahdella kallossa. Kahden vainajan lantion läheltä löydettin nuolenkärkiä ja viimeisen reisiluussa oli kiinni niitä kaksi kappaletta (Peets et al. 2011: 39–41).
Aihe ei ole vieras Suomen aineistossakaan. Mikkelin Tuukkalan varhaiskeskiaikaisen kalmiston kaivauksissa 2009 paljastuneen haudan 3 miesvainajan kallon takaosassa on mahdollinen teräaseen aiheuttama kuolemanaikainen tai -jälkeinen vamma, jossa kallon takaosa on leikkautunut kokonaan irti (Mikkola 2012). Taistelun jälkien esiintyvyys luulöydöissä tulisi kytkeä aselöytöihin ja niissäkin ilmeneviin jälkiin mikäli mahdollista. Esimerkiksi Suomenkin nuoremman rautakauden miekkalöydöissä on nähtävissä taistelun jäljiksi tulkittuja vaurioita (Moilanen 2010).
Käytetyt lähteet:
Anderson, T. 1996. Cranial weapon injuries from Anglo-Saxon Dover. International Journal of Osteoarchaeology 6: 10–14.
Bennike, P. 1998. De faldne fra Krigergraven-analys af skeletterne fra Sandbjerget. Liv og Levn 12: 14–21.
Berryman, H. E. & Jones Haun, S. 1996. Applying forensic techniques to interpret cranial fracture patterns in an archaeological specimen. International Journal of Osteoarchaeology 6: 2–9.
Berryman, H. E. & Symes S. A. 1998. Recognizing gunshot and blunt cranial trauma through fracture interpretation. Reichs, K. J. (ed.), Forensic Osteology: 333–352.
Boylston, A. 2000. Evidence for weapon-related trauma in British archaeological samples. Cox, M. & Mays, S. (eds.), Human Osteology in Archaeology and Forensic Science: 357–380.
Brinker, U., Flohr, S., Piek, J. & Orschiedt, J. 2014. Human remains from a Bronze Age site in the Tollense Valley: victims of a battle? Knüsel, C. & Smith, M. J. (eds.), The Routledge Handbook of the Bioarchaeology of Human Conflict: 193–207.
Buckberry, J. L. & Hadley, D. M. 2007. An Anglo-Saxon Execution Cemetery at Walkington Wold, Yorkshire. Oxford Journal of Archaeology 26/3: 309–329.
Courville, C. B. & Kade, H. 1964. Split fractures of the skull produced by edged weapons and their accompanying brain wounds: report of case. Bulletin of the Los Angeles Neurological Society 29: 32–39.
Geber, J. 2012. Comparative Study of Perimortem Weapon Trauma in Two Early Medieval Skeletal Populations (AD 400–1200) from Ireland. International Journal of Osteoarchaeology, DOI: 10.1002/oa.2281.
Gerrard, J. 2013. The Ruin of Roman Britain: an Archaeological Perspective. Cambridge.
Flohr, S., Brinker, U., Spanagel, E., Schramm, A., Orschiedt, J. & Kierdorf, U. 2014. Killed in action? A biometrical analysis of femora of supposed battle victims from the Middle Bronze Age site of Weltzin 20, Germany. Martin. D. L. & Anderson C. P. (eds.), Bioarchaeological and Forensic Perspectives on Violence: How Violent Death is Interpreted from Skeletal Remains: 17–33.
Harding, A. F., Sumberovâ, R., Knüsel, C. J. & Outram, A. K. 2007. Velim: Violence and Death in Bronze Age Bohemia: The Results of Fieldwork 1992-95, with a Consideration of Peri-mortem Trauma and Deposition in the Bronze Age. Prague.
Hayman, G. & Reynolds, A. 2005. A late Saxon and Saxo-Norman execution cemetery at 42–54 London Road, Staines. The Antiquaries Journal 162: 1–41.
Hershkovitz, I., Bedford, L., Jellema, L. M. & Latimer, B. 1996. Injuries to the Skeleton due to Prolonged Activity in Hand-to-Hand Combat. International Journal of Osteoarchaeology 6: 167–178.
Hill, P. & Wileman, J. 2002. Landscapes of War. The Archaeology of Aggression and Defence. Stroud.
Hutton Estabrook, V. & Frayer, D. W. 2014. Trauma in the Krapina Neandertals: violence in the Middle Palaeolithic? Knüsel, C. & Smith, M. J. (eds.), The Routledge Handbook of the Bioarchaeology of Human Conflict: 114–136.
Inglemark, B. E. 1939. The Skeletons. Thordeman, B. (ed.), Armour from the Battle of Wisby 1361: 149–209.
Karasulas, A. 2004. Zaimokuza reconsidered: the forensic evidence and classical Japanese swordsmanship. World Archaeology 36: 507–518.
Keegan, J. 1976. The Face of Battle. London.
Kjellström, A. 2005. A Sixteenth-Century Warrior Grave from Uppsala, Sweden: the Battle of Good Friday. International Journal of Osteoarchaeology 15: 23–50.
Lewis, J. E. 2008. Identifying sword marks on bone: criteria for distinguishing between cut marks made by different classes of bladed weapons. Journal of Archaeological Science 35/7: 2001–2008.
Mikkola, E. 2012. Mikkeli, Tuukkala. Varhaiskeskiaikaisen ruumiskalmiston kaivaus 18.8.–8.10.2009. Tutkimusraportti. Museoviraston arkisto.
Moilanen, M. 2010. Katsaus korjausten ja käytön jälkiin Suomen rautakauden miekkalöydöissä. Muinaistutkija 4/2010: 2–13.
Morant, G. M. & Goodman, C. N. 1943. Human bones. Wheeler, R. E. M. (ed.), Maiden Castle, Dorset. Reports of the Research Committee of the Society of Antiquaries of London 17: 337–360.
Novak, S. N. 2000. Weapon-related trauma. Fiorato, V., Boyston, A. & Knüsel, C. J. (eds.), Blood Red Roses: The Archaeology of a Mass Grave from the Battle of Towton ad 1461: 90–102.
Peets, J., Allmäe, R. & Maldre, L. 2011. Archaeological investigations of pre-Viking Age burial boat in Salme village at Saaremaa. Archaeological Fieldwork in Estonia 2010: 29–48.
Pienimäki, A. 2012. Miekan funktiosta. Näkökulma esinetutkimukseen. Proseminaarityö. Arkeologia, Helsingin yliopisto.
Redfern, R. 2008. A bioarchaeological analysis of violence in Iron Age females: a perspective from Dorset, England (fourth century BC to the first century AD). Davis, O. P., Sharples, N. M. & Waddington, K. E. (eds.), Changing Perspectives on the First Millennium B.C.: 139–160.
Rogers, T. 2004. Recognizing inter-personal violence: a forensic perspective. Roksandic, M. (ed.), Violent Interactions in the Mesolithic: Evidence and Meaning. British Archaeological Reports, International Series, no. 1237: 9–21.
Roksandic, M., Djuric, M., Rakocevic, Z. & Seguin, K. 2006. Interpersonal violence at Lepenski Vir Mesolithic/Neolithic complex for the Iron Gates Gorge (Serbia-Romania). American Journal of Physical Anthropology 129: 339–348.
Sauer, N. J. 1988. The timing of injuries and manner of death: distinguishing among antemortem, perimortem and post-mortem trauma. Reichs, K. J. (ed.), Forensic Osteology: Advances in the Identification of Human Remains: 321–332.
Shackley, M. 1986. Arms and the men: 14th century Japanese swordsmanship illustrated by skeletons from Zaimokuza, near Kamakura, Japan. World Archaeology 18: 247–254.
Short, W. R. 2009. Viking Weapons and Combat Techniques. Yardley.
Smith, M. J. 2014. The war to begin all wars? Contextualizing violence in Neolithic Britain. Knüsel, C. & Smith, M. J. (eds.), The Routledge Handbook of the Bioarchaeology of Human Conflict: 156–173.
Thordeman, B. 1927. Die Kriegergräber von Korsbetningen bei Visby. Zeitschrift für Historische Waffen- und Kostümkunde, Neue Folge, II. Band, 6. Heft: 129–140.
Walker, P. L., Byock, J., Eng, J. T., Erlandson, J. M., Holck, P. Schwarz, H. & Zori, D. 2012. The Axed Man of Mosfell: Skeletal Evidence of a Viking Age Homicide and the Icelandic Sagas. Stodder, A. L. W. & Palkovich, A. M. (eds.), The Bioarchaeology of Individuals: Bioarcheological Interpretations of the Human Past: Local, Regional, and Global: 26–43.
Waller, J. 2000. Combat techniques. Fiorato, V., Boyston, A. & Knüsel, C. J. (eds.), Blood Red Roses: The Archaeology of a Mass Grave from the Battle of Towton ad 1461: 130–136.
Wells, C. 1963. The human skeleton from Cox Lane, Ipswich. Proceedings of the Suffolk Institute of Archaeology 29: 329–333.
Wenham, S. J. 1989. Anatomical Interpretations of Anglo-Saxon Weapon Injuries. Chadwick Hawkes, Sonia (ed.), Weapons and Warfare in Anglo-Saxon England. Oxford University Committee for Archaeology, Monograph No. 21: 123–139.
Wymer, J. J. 1996. The excavation of a ring ditch at South Acre. Wymer, J. J. (ed.), Barrow Excavations in Norfolk, 1984-88. East Anglian Archaeology 77: 58–89.
KALMISTOPIIRI 