Ihmisluut ja etiikka: Milloin yksilö muuttuu tutkimusaineistoksi?

Mitä arkeologit ajattelevat vanhojen hautojen avaamisen etiikasta? Yleensähän kaivaus tuhoaa esim. ruumishautauksen. Miten vanhoja ihmisen jäänteiden pitää olla, ennen kuin niistä tulee yksilön sijasta tutkimusaineistoa? Esimerkiksi viime päivinä uutisoidussa Tanskan suotytön jutussa minua on välillä häirinnyt joidenkin (englanninkielisten) tutkijoiden tapa puhua hänestä kuin näytteestä. Nyt, kun hänellä on menneisyys, tuntuu kuin hänellä olisi jotenkin enemmän myös identiteetti. Mutta sama kysymys tulee tietysti mieleen kaikkien vanhojen ruumislöytöjen kanssa. Olisiko mahdollista saada kuulla tutkijoiden henkilökohtaisista tuntemuksista asiaan liittyen? (Lukijan kysymys)

Arkeologisten ihmisjäännösten kanssa työskentelevät joutuvat pohtimaan monenlaisia eettisiä kysymyksiä, ja niistä käydään jatkuvasti keskustelua eri puolilla maailmaa. Aihealueeseen liittyvät eettiset vastuut ja velvollisuudet voidaan jakaa kolmeen osaan, joita ovat kunnioitus, oikeudenmukaisuus ja yhteinen hyöty. Nämä sisältävät tutkijan velvollisuuden tieteelle eli objektiivisen tiedon tuottamisen, vastuun käsitellä vainajaa kunnioittavasti ja oikeudenmukaisesti sekä vastuun vainajan jälkeläisiä kohtaan. Jälkeläisyydellä ei välttämättä tarkoiteta geneettistä polveutumista vaan heimoyhteisyyttä, jota painotetaan etenkin etnisten vähemmistöjen kohdalla. Suomessa erityisasemassa ovat saamelaiset ja heille kuuluvat ihmisjäännökset (ks. esim. Ranta 2011).

Ihmisjäännösten kunnioittava kohtelu on vaihdellut ajallisesti ja kulttuurisesti, ja vaihtelee edelleenkin maantieteellisesti. Joissakin kulttuureissa arvostusta symboloivat rituaalit voivat sisältää esimerkiksi kannibalismia tai jättämisen lintujen syötäväksi. Mitä vanhempien ihmisjäännösten kanssa olemme tekemisissä, sitä vaikeampi on tietää kyseisen aikakauden ja kulttuurin käsityksiä vainajan jäännösten asianmukaisesta käsittelystä. Yhtä oikeaa sääntöä ihmisjäännösten korrektista kohtelusta ei ole olemassa, sillä eettiset kysymykset ja vastaukset vaihtelevat riippuen siitä, minkälaisista kulttuurisista, uskonnollisista tai filosofisista näkökulmista niitä lähestytään. Vastauksia eettisiin kysymyksiin ei myöskään voi kopioida suoraan muualta. Esimerkiksi sopimuksia Pohjois-Amerikan tai Australian alkuperäisväestöön kuuluvien vainajien käsittelystä ei voi suoraan soveltaa eurooppalaiseen tai suomalaiseen hautatutkimukseen.

Vaikka sekä 1800-luvun lopun vainajia että kivikautisia ihmisjäännöksiä on kohdeltava yhtä hienotunteisesti, korostuu varovaisuus nuorempien ihmisjäännösten kohdalla. Erityisasemaan nousevat helposti vainajat, jotka voidaan tunnistaa nimeltä, ja joilla on eläviä sukulaisia. Mielipiteet ajallisesti nuorten ihmisjäännösten tutkimuksesta vaihtelevat suuresti. Suomessa historiallisen ajan ihmisjäännökset on pyritty hautaamaan uudelleen, mikä ei kuitenkaan ole täysin eettisesti ongelmatonta. Iso-Britanniassa on yleisesti pidetty asianmukaisena, että sukulaisilla on oikeus päättää nimeltä tunnistettavan vainajan viimeisestä sijoituspaikasta. Mm. Ruotsissa ja Englannissa on tutkittu keskiaikaisten kuninkaiden jäännöksiä, kuten Maunu Ladonlukkoa ja Rikhard III:tta. Suomessa esimodernin ajan henkilöhistoriallisia tapaustutkimuksia löytyisi esimerkiksi Turun tuomiokirkkoon haudattujen vainajien joukosta. Näiden, kuten kaikkien muidenkin vainajien tutkimus vaatisi hyvät resurssit ja tutkimuskysymykset. Huvin vuoksi ei minkäänikäisiä hautoja koskaan avata.

Erityisen sensitiivisiä tutkimuskohteita ovat resentit sotilaalliset joukkohaudat sekä aineistot, joiden tutkimuksessa on otettava huomioon alkuperäiskansojen oikeudet. Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohaudan kaivaukset herättivät yleisössä suurta kiinnostusta, sillä alueeseen liittyi perimätietoa jatkosodan teloituspaikasta. Huhtiniemen kaivaukset toteutettiin osittain salassa ja tiedottaminen pidettiin minimissä. Lehdistölle annettiin vain kaksi kuvaa kaivaukselta, ja osa tutkimusryhmästä vastusti kuvien julkaisemista (Ranta 2011: 10). Huhtiniemessä tiedetään toimineen 1800-luvulla sotilassairaalan, ja kaivauksissa paljastuneet vainajat pystyttiinkin lopulta liittämään sairaalan toimintaan.

Henkilökohtaisesti ymmärrän varovaisuuden sellaisten hautausten kohdalla, joihin liittyy arkoja poliittisia kysymyksiä, mutta yleisesti ottaen arkeologisen tutkimuksen kieltäminen, salaaminen ja ylivarovaisuus aiheuttavat mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihmisjäännöksiä on kohdeltava arvokkaasti ja kunnioittavasti, mutta tutkimus, julkisuus ja tiedottaminen eivät välttämättä ole näiden vastakohtia. Tiedotuksen ja julkisuuden hyvää tapaa on sen sijaan asianmukaista pohtia. Hyvän tutkimuskäytännön noudattaminen sisältää tuotetun tutkimustiedon käsittelyn ja julkaisun. Koska arkeologiset ihmisjäännökset edustavat yhteistä menneisyyttämme, on mielestäni kaikilla oikeus hautatutkimuksesta saatavaan tietoon ja informaatioon.

Hautojen ja ihmisjäännösten personifiointi on myös hankala kysymys, sillä tutkija heijastaa siinä aina jossain määrin omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Toisaalta personifiointiin on suhtauduttu varauksella (Salo ja Kivikero 2010: 25), mutta vainajan inhimillistämisellä voidaan myös helpommin siirtyä objektinomaisesta suhtautumisesta kohti henkilöä, jolle jäännökset ovat kuuluneet. Joidenkin tutkimusten mukaan ihmisjäännösten kunnioitus kasvaa, jos ne ymmärretään inhimillisinä (Andersen 2010: 12). Inhimillistämisellä on kuitenkin rajansa, eikä tutkija voi hakea tutkimusmateriaalistaan persoonaa ja henkilöä muutoin kuin tutkimuksensa kautta saatavan informaation avulla. Tuotetun tiedon tulee olla objektiivista, ja myös tutkittavan henkilön jäännöksiin on suhtauduttava puolueettomasti. Siitä syystä henkilö saattaa tieteellisessä tekstissä vaikuttaa joskus etäiseltä.

FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Esitettyyn kysymykseen ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta, joten toivottavasti aiheesta syntyy keskustelua kommenttikenttiin! Keskusteluun voivat osallistua sekä arkeologit että ammattikunnan ulkopuolelta tulevat henkilöt. Yksi paljon puhuttu aihe on ihmisjäännöksiä esittävien kuvien julkaisu. Aiheuttavatko luurankojen kuvat pahennusta, vai voidaanko niiden avulla tuottaa informaatiota?

Etiikkaa käsitteleviä artikkeleita Kalmistopiirissä

Muita Kalmistopiiriltä kysyttyjä kysymyksiä Kysymykset ja Vastaukset -osiossa.

Pääset esittämään oman kysymyksesi ihmisjäännöksiin tai hautauksiin liittyen tästä linkistä.

Kirjallisuutta:

Alberti, S., Drew, R., Bienkowski, P., & Chapman, M.J. 2009. Should we display the dead? Museum and Society, Nov. 2009. 7(3): 133-149.

Andersen, L. 2010. Exhibiting Human Remains in the Museum: A Discussion of Ethics and Museum Practice. MSTD 270: Final Research Paper.

Fossheim, H. (ed.) 2012. More than just bones: Ethics and Research on Human Remains. The Norwegian National Research Ethics Committee.

Karjalainen, S., Launis, V.,  Pelkonen, R. & Pietarinen, J. (toim.) 2002. Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus.

Kuula, A. 2006. Tutkimusetiikka. Jyväskylä: Vastapaino.

Mays, S. 2010. The Archaeology of Human Bones (2nd ed.). Routledge.

Moilanen, U. 2014. Ihmisjäänteiden näytteilleasettamisen eettisyydestä museoissa. Kuriositeettikabi.net 1/2014.

Moshenska, G. 2009. The reburial issue in Britain. Antiquity, Vol. 83 Nr 321: 815–820.

Ranta, H. 2011. Etiikka hautakaivauksilla. Salo, K. & Niukkanen, M. (toim.) Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22: 8-11.

Salo, K. & Kivikero, H. 2010. Ihmisjäännösten käsittelyn etiikkaa. Muinaistutkija 2/2010: 20-27.

Scarre, C. & Scarre G. (eds.) 2006. The Ethics of Archaeology: Philosophical Perspectives on Archaeological Practice. Cambridge University Press.

Turner, T.R. (ed.) 2005. Biological Anthropology and Ethics: From Repatriation to Genetic Identity. State University of New York Press.

Vitelli, K.D. & Colwell-Chanthaphonh (eds.) 2006. Archaeological Ethics. AltaMira Press.

Walker, P. L. 2000. Bioarchaeological ethics: A historical perspective on the value of human remains. Katzenberg, M.A. & Saunders, S.R. (eds.) Biological anthropology of human skeleton: 3-39- New York: Wiley-Liss.

Zimmerman, L.J., Vitelli, K.D. & Hollowell-Zimmer, J. (eds.) 2003. Ethical Issues in Archaeology. AltaMira Press.