FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto
Niin sanottujen suru- tai muistosormusten juuret ulottuvat 1500-luvun puolivälin Eurooppaan, mutta suosionsa huipulle ne nousivat 1600-luvulla. Sormukset oli tarkoitettu käytettäväksi suruaikana, ja käytön taustalla oli ajatus vainajan muistamisesta ja kunnioittamisesta. Henkilö saattoi halutessaan jättää testamenttiinsa maininnan siitä, minkälaisella summalla muistosormuksia tulisi hankkia ja kenelle niitä tulisi antaa. Vuonna 1703 kuollut Englannin amiraliteetin virkamies Samuel Pepys määräsi testamentissaan, että hänen jälkeensä olisi valmistettava 123 sormusta.
Yleensä saajana oli sukulainen, ja sormusten käyttö onkin toisinaan nähty sukulaisuussuhteita lujittavana rituaalina. Joskus sormus määrättiin annetavaksi ystävälle tai tuttavalle, ja etenkin korkeissa viroissa toimineille henkilöille niitä saattoi kerääntyä useita kappaleita. Bostonilainen tuomari Samuel Sewall sai vuosien 1687-1725 välillä yhteensä 57 surusormusta.
Lontoossa 1660-luvulla riehuneen ruttoepidemian vuoksi sormuksia valmistettiin suuria määriä. Ajan mittaan alkuaan varakkaiden ja yläluokan käyttämista kultaisista surusormuksista tuli massavalmisteisia, mutta niiden arvo pysyi silti yleensä korkealla. Yhdysvaltain presidentti George Washington ilmoitti testamentissaan 1799 jättävänsä kälyilleen tuhannen dollarin arvoiset surusormukset. Testamentin mukaan sormusten merkitys ei kuitenkaan ollut rahallisessa arvossa, vaan ne toimivat muistutuksena elämän aikaisesta arvostuksesta ja kunnioituksesta.
Sormuksiin oli 1600-luvulla tavallista kaiverruttaa Memento mori -kuvateemoja muistuttamaan elämän lyhyydestä: luurankoja, kalloja, tiimalaseja tai lapioita (haudan kaivamisen symboli). Kuvituksen lisäksi sormuksen sisäpuolelle voitiin kaivertaa vainajan nimi ja kuolinpäivä sekä lyhyitä lausahduksia. Seuraavalla vuosisadalla sormusten valmistuksessa oli tarkkoja ohjeita. Naimisissa olleiden vainajien muistoksi valmistetut sormukset koristeltiin mustalla emalilla, naimattomien puolestaan valkoisella.
Noin 1800-luvun puolivälissä muistoesineiden muoti alkoi muuttua. Sormukset koristeltiin kallojen ja luurankojen sijaan yhä useammin potrettikuvin, ja lopulta muistomedaljongit korvasivat sormukset. Seuraavan vuosisadan alkuun tultaessa kuolleisuus oli vähentynyt, ja ammattimaisten hautaustoimistojen toiminnan lisääntyessä kuolemasta tuli vähitellen etäisempi ja kaukaisempi. Samalla myös muistoesineiden suosio hiipui, eikä edes ensimmäinen maailmansota suurine uhrilukuineen enää elvyttänyt muotia.
Kirjallisuutta:
Bachmann, K. Hairy Secrets: Hair as Human Relic in Mourning Jewelry. United Academics.
Barton, C. 2013. Mourning rings: portable and poignant souvenirs. British Museum, London.
Gibson, M. 2004. Melancholy Objects. Mortality vol 9, no. 4 Nov. 2004: 285-299.
Hallam, E. & Hockey, J. 2001. Death, Memory and Material Culture. Berg, New York.
Litten, J. 1998. The Art of Death. Victoria and Albert Museum, London.
Scarisbrick, D. & Henig, M. 2003. Finger Rings: from Ancient to Modern. Ashmolean Museum, Oxford.
KALMISTOPIIRI 