Penkkiriitoja Turun tuomiokirkossa 1600-luvulla

Veli Pekka Toropainen

Turun tuomiokirkon suuressa kirkkosalissa järjestettiin sekä Turun suomalaisen että ruotsalaisen seurakunnan jumalanpalvelukset ja hartaushetket. Sunnuntaiaamuisin pidettiin ensin suomalainen ja sen jälkeen ruotsalainen jumalanpalvelus. Kirkkoon kokoonnuttiin myös erityisinä juhlapyhinä ja jotkut kävivät vielä harjoittamassa hartautta iltaisin pidetyssä ehtookirkossa. Jotta kirkossa säilyi järjestys ja kaikille löytyi istumapaikka, myi kirkko seurakuntalaisilleen muutaman kuparitaalarin hintaisia vakituisia istumasijoja.

Arvon mukainen sija

Jo kirkkoon saapumisessa noudatettiin tiettyä arvojärjestystä silloin, kun kyseessä oli ennalta järjestäytynyt kulkue häissä tai hautajaisissa. Kulkueen osallistujat kulkivat pareittain arvojärjestyksessä. Kauppias Johan Eriksson Tolpo kantoi maaliskuussa 1663 vaimonsa Karin Eskilsdotterin puolesta kauppias Petter Storackin vaimoa Magdalena Brunia vastaan siitä, että tämä oli töninyt hänen vaimoaan kulkueessa. Vaimot olivat osallistuneet Johan Ranckenin hääkulkueeseen 19. helmikuuta 1663. Vaimoille oli syntynyt riitaa paikasta kulkueessa siitä, kummalla oli etusija toiseen nähden.

Karin ja Magdalena eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ennen kuin he olivat tulleet kirkkoon suuresta ovesta. Ensimmäinen tönäisy oli tapahtunut urkujen alla. Storackin vaimo oli tönäissyt Tolpon vaimoa selkään niin, että tämä oli melkein kaatunut. Toinen tönäisy tapahtui kastealtaan luona ja kolmas kerta keskellä suurta käytävää, jonka kirkkoväki näki. Johan Tolpo kutsui todistajiksi useita naisia, jotka olivat nähneet tämän. Samalla Storackin vaimo oli tunkenut itsensä Tolpon vaimon edelle, vaikka heidän välissään oli ollut kaksi vaimoa.

Storackin mukaan Tolpon vaimo Magdalena oli syyllinen hänen vaimonsa käytökseen, sillä Karin Eskilsdotter oli halunnut työntää Storackin vaimon vielä taemmas kulkueessa. Tolpon vaimo oli sanonut vaimo Brunille: ”Huut dit aass!”. Tätä tosin todistajat eivät myöntäneet kuulleensa. Tolpo sanoi vielä, että hänen vaimonsa oli yhtä etuoikeutettu kuin Storackin vaimo. Hän oli maksanut ulostekonsa sekä kaupungille että kirkolle. Lisäksi Tolpon vaimo oli toista vaimoa vanhempi ja saanut jo kolme tai neljä lasta, kun tämä vasta avioitui. Lisäksi heidän taustassaan ei ollut suurta eroa, sillä molemmat olivat porvareiden tyttäriä. Tolpon kirjelmä kuvaili näitä asioita laajasti ja toisti niitä uudelleen ja uudelleen.

Kirkkoon kantautuivat myös sen ulkopuolella alkaneet riidat. Kaksi todistajaa kertoivat huhtikuussa 1673 nähneensä, kuinka Matts Lingo oli lyönyt Berendt Glasmästaren leskeä Karin Henriksdotteria suulle pääsiäisen pyhinä kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Tämä johtui siitä, että Lingon tyttären Margaretan aiottu avioliitto lesken pojan Berendt Reesen kanssa peruuntui, ja Margareta joutui syyttämään tätä konsistorissa salavuoteudesta kanssaan. Matts Lingolle annettiin 40 markan sakko ja hän äityi rähisemään, ettei lesken vittu tullut siitä kipeämmäksi.

Ensimmäiset penkkirivit oli varattu kaupungin arvohenkilöille, jotka kuuluivat eri virkakuntiin, sekä raadin jäsenille. Muutkin kaupunkilaiset istuivat arvojärjestyksessä, mutta samaan arvoluokkaan kuuluvat porvariston jäsenet täyttivät suurimman osan penkkiriveistä. Tuomiokirkon taloudenhoitaja myi vapautuneen penkkisijan yksittäiselle henkilölle. Tämä tarkoitti sitä, että ostaja istui tietyssä penkissä tietyllä paikalla. Kirkon läpi kulki neljä penkkiriviä niin, että laitimmaiset olivat sivulaivoissa ja keskimmäiset päälaivassa. Keskipenkkien kirkon keskikäytävän puoleinen pää oli arvokkain ja tavoitelluin sija. Sijat laskettiin tästä päädystä niin, että porvarisvaimo saattoi istua esimerkiksi neljäntenä päädystä päin. Mikäli viidennellä sijalla istunut vei hänen paikkansa, syntyi sijojen haltijoiden välille helposti riitaa.

Porvari Johan Naulan vaimo Brita Simonsdotter kertoi kesäkuussa 1690, että hänet oli kirjoitettu yhdessä vaimo Elin Eriksdotterin ja muutamien muiden vaimojen kanssa samaan kirkonpenkkiin, jossa he olivat istuneet useita vuosia sovussa. Elin oli nyt myynyt penkkisijansa Simon Antilan vaimolle Karin Jakobsdotterille. Tämä yritti istua penkissä ensimmäisellä paikalla ennen vanhoja vaimoja, jotka olivat istuneet samassa penkissä jo 26-30 vuotta.

Karin esitti kirkon taloudenhoitajan Samuel Hartmanin antaman kuitin, jonka mukaan hän oli maksanut kolme taalaria paikastaan suuren käytävän penkissä numero 16. Elin puolestaan kertoi, että hän oli nykyisin niin vanha, ettei hän jaksanut kävellä suureen kirkkoon, vaan hän kävi lähempänä Pyhän Mikaelin kirkossa. Siksi hän oli luovuttanut Hartmanin suostumuksella penkkisijansa Karinille. Karin sai jäädä penkkiin, mutta hänen tuli antaa vanhojen vaimojen istua ensimmäisillä paikoilla.

Naiset istuivat kirkon keskikäytävän pohjoispuolella ja miehet eteläpuolella. Tämä oli yleinen järjestys luterilaisissa Pohjolan kirkoissa. Käsityöläiset saattoivat rakentaa oman lehterinsä kirkon miesten penkin puoleiseen sivulaivaan. Siellä istuen mestarit valvoivat kisälliensä ja oppipoikiensa käytöstä jumalanpalveluksen aikana. Kirkonpahennusta saattoi aiheuttaa muutenkin kuin metelöimällä humalassa tai riitelemällä penkkisijastaan. Kun lehteriltä valui jotakin märkää alla istujien niskaan, epäiltiin heti ilkivaltaista syljeskelyä. Kyseessä saattoi kuitenkin olla pikkuinen oppipoika, jolle tuli pissahätä kesken pitkän palveluksen.

Käsityöläisammattikunnat olivat erittäin tarkkoja jäsentensä kunniallisesta käytöksestä sekä kirkossa että muualla. Rikkomusten koettiin vahingoittavan ammattikunnan mainetta vakavasti. Siten vaimo Maria Wentzellin satulasepän oppiin mestari Berendt Haasille antama poikansa Henrik Filipsson tuli ajetuksi keväällä 1673 neljän oppivuoden jälkeen pois mestarinsa talosta. Poika oli Haasin mukaan huonotapainen ja epäkuuliainen. Hän oli käyttäytynyt kirkossa huonosti ja joutunut siksi jalkapuuhun, mikä riitti mestarin mielestä Henrikin sopimuksen irtisanomiseen.

Vaimo Wentzell ei tyytynyt tähän, vaan vei asian Tukholman satulaseppien ammattikuntaoikeuteen, sillä Turussa ei ollut satulaseppien ammattikuntaa. Pojan oppivuosien olisi tullut kestää sopimuksen mukaan seitsemän vuotta, ja ammattikuntaoikeuden tuomion mukaan Haasin tuli ottaa poika takaisin palvelukseensa. Koska Haas ei halunnut tehdä niin, tuomittiin hänet maksamaan vaimo Wentzellille 80 taalaria rahoja, jotka tämä oli kuluttanut oikeusjuttuun mm. matkustaessaan Tukholmaan.

Turun tuomiokirkon taloudenhoitaja Samuel Alanus valitti toukokuussa 1690, että majuri Claes Johan Wrangelin 12-vuotias palveluspoika Mårten Månsson oli käyttäytynyt ruotsinkielisessä iltapalveluksessa sopimattomasti ja oksentanut räätäleiden lehterillä. Poika itse kertoi menneensä kyseisenä päivänä majurin sisaren asialle postiin ja sieltä kirkkoon. Kirkossa hänen vatsaansa alkoi pistää, aivan kuin siellä olisi ollut matoja, ja hän joutui oksentamaan. Hän oli saanut lähellä olleelta mieheltä valkosipulia, joka oli rauhoittanut hänen vatsansa.

Todistajien mukaan poika ei ollut humalassa ja hän itsekin vakuutti, ettei hän ollut juonut tuona päivänä sen paremmin olutta kuin paloviinaakaan. Syynä saattoi olla se, että hatuntekijän 10-vuotias oppipoika Gustaf Hansson oli tarjonnut aiemmin Mårtenille tupakkaa ja muutenkin kiusannut häntä niin, ettei hän kuullut papin sanaa. Eräs paikalla ollut piiskuri oli ojentanut Gustafia ottamalla tätä hiuksista ja käskemällä olemaan hiljaa paikoillaan.

Kaupunginviskaali Johan Spenser syytti virkansa puolesta lokakuussa 1695 räätälinkisälli Krister Schröderiä siitä, että tämä oli istunut tuomiokirkossa edellisenä sunnuntaina ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa takimmaisimpaan raatimiehille varattuun penkkiin, jossa oli jo muutenkin ahdasta. Viskaali vaati kisällille sakkoja moisesta rikkomuksesta ja hävyttömyydestä. Kisälli pyysi tekoaan anteeksi ja rukoili armahdusta sakoista, sillä hän ei ollut tiennyt kaupungissa vieraana, että kyseessä oli raatimiesten penkki. Armo sai käydä tällä kertaa oikeudesta.

Suuret kirkkopahennukset

Margareta Jakobsdotter oli marraskuussa 1679 pyhäinpäivän juhlapalveluksessa Herran pyhällä ehtoollisella. Hän meni myös iltajumalanpalvelukseen kolmen porvari Erik Kaloisen lapsen kanssa, mutta tällöin hän oli aivan humalassa. Margareta kutsui saarnan aikana useita kirkossa olijoita varkaaksi. Erityisesti tämä kohdistui piika Elin Ambrosiusdotteriin. Margareta repi lisäksi Elinin kaulaliinan tämän kaulalta ja heitti sen Anders Hakkisen penkkiin.

Margareta kertoi juoneensa jonkin verran olutta päiväpalveluksen jälkeen. Hän oli seurannut kolmea Kaloisen lasta kirkkoon. Yhden lapsen kintaat olivat kadonneet, ja kun Margareta oli poistumassa kirkosta, näki hän ne lattialla Elinin vieressä. Hän piti Eliniä siksi varkaana ja repi tämän kaulaliinan. Sakot ja julkinen anteeksipyyntö seurakunnalta sovittivat Margaretan synnin

Papisto sai osansa kirkkoväen pahan tuulen purkauksista, olivat nämä sitten selvin päin tai humalassa. Tähän vaikutti usein se, että papistoa pidettiin ahneena. He pyrkivät saamaan omansa, sillä heidän palkkansa koostui kaupunkilaisilta kerätyistä rahoista ja tuotteista. Kämneri Johan Graan syytti keväällä 1695 porvari Johan Karaa siitä, että tämä oli puhunut sopimattomia kappalainen Jonas Mennanderille katekismuskuulustelussa Jöran Påstin tuvassa joitakin viikkoja aikaisemmin.

Kara oli sanonut papille: ”Perkele huoli, taidamban Pispakin wastata, saaticka ychtä gemeini palcka Pappia.” Kara sanoi olleensa juovuksissa ja kun Mennander oli sanonut hänelle: ”Mene matkas juopunut!”, oli hän vastannut: ”Ios Minä olen juonut, nijn minä olen juonut omalla Rahallain ia eij teidan stuopist. Toisen todistajan mukaan hän sanoi papille: Omast Kuckarost minä juonut olen, ia eij teidän stuopist, hyfwä herra!”

Jöran Påstin vaimo Elin Markusdotter todisti, ettei hän tiennyt, mitä tuvassa oli puhuttu, sillä hän sattui olemaan tuolloin ulkona. Siellä Kara oli sanonut vaimolle: Mix ej minua lueteta, kyllä minä taidan luke, waicka minä lukisin Pispan ia Doctorin edes, saaticka yhtä gemeini palcka Pappi.

Kaupunginviskaali Didrich Tegelman syytti puolestaan jo aiemmin elokuussa 1691 porvari Henrik Torkkalaa suuren kirkkopahennuksen herättämisestä rukouspyhän suomalaisessa iltapalveluksessa, ja vaati tälle rangaistusta. Torkkala selitti istuneensa kirkossa synkissä ajatuksissa ja tulleensa siksi heikoksi päästään. Hän oli aina ennen käynyt ahkerasti kirkossa, eikä ollut jättänyt väliin yhtään saarnapyhää. Hän kertoi, että kun hän mietiskeli asioita yksinään, tuli hänen päähänsä turbulenssia, joka ei laantunut useaan päivään, ja sen ajan hän oli poissa tolaltaan. Tätä vaivaa oli nyt jatkunut joitakin vuosia.

Tuomiokirkon kuoripappi Simon Waccenius kertoi saarnanneensa tuolloin. Kun hän oli puhunut Neitsyt Mariasta, oli Torkkala noussut ylös ja nostanut kätensä ilmaan sanoen, ettei Waccenius ollut vielä tavannut Jumalan poikaa ja että kaikenlaisia hunsvotteja ja varkaita sitä päästettiin saarnastuoliin. Torkkala oli mennyt möykäten keskikäytävää alttarille, ja kun eräs vanha vaimo oli halunnut estää häntä, oli hän lyönyt tätä kaksi kertaa päähän. Alttarilla hän oli ensin juossut kaksi kertaa sen kaiteen ympäri, kiivennyt sitten yli ja ottanut hopeisen pylvään ja mennyt se kädessään ulos kirkosta. Torkkala tuomittiin käytöksestään sakkoihin.

Kuten edellisestä oikeusjutusta ilmenee, kohdistui kirkossa harjoitettu väkivalta myös muihin kanssaihmisiin. Esimerkiksi rummunlyöjä Johan Henriksson valitti huhtikuussa 1691, että hampunkehrääjä Jakob Hansson oli lyönyt häntä kirkossa suomalaisessa iltapalveluksessa. Johan vaati Jakobille rangaistusta kuninkaallisen majesteetin vuonna 1686 antaman asetuksen mukaan, joka koski tappelemista ja metelöintiä kirkossa.

Jakob pyysi Jumalaa todistajakseen ja sanoi, ettei hän ollut lyönyt Johania. Väki oli tungeksinut kirkon käytävälle ja tallannut Jakobin jaloille, kun porvari Matts Hollon äidin ruumista siunattiin multahautaan pienelle käytävälle. Ahtaudessa hän oli nostanut kätensä ylös ja tullut mahdollisesti osuneeksi Johaniin. Koska Johanilla ei ollut todistajia siitä, että Jakob olisi lyönyt häntä, vapautettiin tämä syytteestä.

Naistenpenkissä

Suomalaisen seurakunnan kappalainen Jöran Hörnigk valitti elokuussa 1651, että Matts Wäfvaren vaimo oli aiheuttanut suukopua jumalanpalveluksen aikana, kun pappi oli saarnastuolissa. Wäfvaren vaimo oli lopulta tönäissyt Matts Skomakaren vaimoa niin, että Jöran Meltzerin vaimo oli pudonnut penkistä ja satuttanut itsensä. Meltzerin vaimo joutui tämän jälkeen ryömimään pois penkkirivistään.

Kirjansitoja Mickel Pintzerin leski Brita Bokbinderska todisti, että syy oli yksin Wäfvaren vaimossa, joka oli suuttunut ja käyttänyt halventavia sanoja Skomakaren vaimosta tämän seisottua hänen edessään, kun hän tuli penkkiin. Lesken mukaan kummallakin oli siihen yhtä suuri oikeus, sillä heidät oli kirjoitettu penkkiin. Kun Wäfvaren vaimolla ei ollut mitään syytä tekoonsa ja hän tunnusti sen, tuomittiin hänelle 40 hopeamarkan sakko. Wäfvaren, Skomakaren ja Meltzerin vaimoille annettiin lisäksi 40 markan uhkasakko olla puhumatta toisistaan enää pahaa. Sakko uudistettiin tasan kuukautta myöhemmin.

Lukkari Mickel Lukassonin vaimo Margareta Mårtensdotter Natter ja Johan Mårtensson Turskan vaimo Margareta Henriksdotter tappelivat kirkossa huhtikuussa 1675 helluntain iltasaarnan aikaa. Kirkkoraati oli jo tuominnut lukkarin vaimon 40 hopeamarkan sakkoon, mutta se lähetti asian haukkumasanojen osalta kämneriin. Kun Turskan vaimo oli tunkenut humalassa penkkiin, oli lukkarin vaimo torunut tätä. Turskan vaimo oli haukkunut Margareta Natteria suomeksi: ”Paska lukarin waimo, wijna prackari ia lahiatt ottaja benckisisarilda.” Lukkarin vaimo oli puolestaan käskenyt Turskan vaimon ”istumaan paskaan ja päätymään kaakinpuuhun”.

Vaunuseppä Jonas Vagnmakaren ja kirjansitojamestari Balthazar Gebhardtin vaimojen välille tuli jotakin väärinymmärrystä penkkisijasta kirkossa syyskuussa 1687. Piika Malin Jöransdotter todisti kuulleensa, kuinka mestari Gebhardt sanoi kisällilleen Daniel Medelplanille, ettei tämän isä ollut rehellinen. Juttu kuivui kuitenkin tällä kertaa kasaan.

Kirkossa tapahtuneissa penkkiriidoissa nousee toistuvasti esiin korkeamman iän kunnioittaminen. Kirjansitoja Lorentz Höijerin vaimo Margareta Winter valitti toukokuussa 1691 suutari Petter Wessmanin vaimon Kirstin Eriksdotterin tönäisseen häntä kirkossa. Winter oli mennyt kirkkoon äitinsä kanssa neljäntenä pääsiäispäivänä. Kun hän aikoi mennä penkkiin, oli tyttärensä kanssa kirkkoon tullut Wessmanin vaimo tönäissyt häntä niin, että hän kaatui käytävälle. Wessmanin vaimo oli mennyt sitten penkkiin ennen häntä. Wessmanin vaimo väitti Winterin etuilleen häntä vanhaa vaimoa. Todistusten perusteella Wessmanin vaimo vapautettiin syytteestä ja Winterin tuli korvata hänen oikeudenkäyntikulunsa kahdella taalarilla.

Porvari Henrik Lähteenkorvan vaimo Lisbeta Sigfridsdotter valitti syyskuussa 1696 porvari Gabriel Anungin vaimon Sofia Jöransdotterin aiheuttaneen hänelle haittaa kirkonpenkissä. Asiasta syntyi pitkällinen oikeudenkäyntien sarja, jossa Lähteenkorvan vaimo tuotti todistajaksi porvari Simon Kutan vaimon Gertrud Mattsdotterin, jonka valaa Anungin vaimo ei halunnut hyväksyä, sanoen Gertrudin ja hänen äitinsä halunneen ajaa Anungin vaimon pois penkistä. Gertrud kielsi tämän ja sanoi, ettei heillä ollut koskaan riitaa.

Gertrud kertoi sitten ilman valaa, että kun Anungin vaimo oli tullut kirkkoon 30. elokuuta messuun, oli hän tullut penkissä ohi Gertrudin äidin ja porvari Thomas Krydimaan vaimon, mutta hän ei ollut halunnut mennä Lähteenkorvan vaimon ohi, vaan oli sanonut: ”Se ja se (piru) minua wiekön, ios ej minä istu sinun sylijs.# Niinpä hän oli istunut laudalle Lähteenkorvan vaimon eteen ja sanonut tälle: #Sinä sikavittu, råfferska, tulet minun sian.# Kun saarna oli alkanut, olivat naiset päässeet istumaan mukavammin, sillä Lähteenkorvan vaimo oli päästänyt Anungin vaimon istumaan yläpuolelleen penkissä. Kun Evankeliumia luettiin alttarilla, oli Anungin vaimo kuitenkin tönäissyt Lähteenkorvan vaimoa.

Seuraavaksi todistamaan tuli kersantti Sigfrid Bengtssonin leski Margareta Mickelsdotter. Anungin vaimo halusi kieltää häneltäkin valan, sillä lesken istumapaikka oli pallilla penkin oven edessä. Lisäksi Anungin vaimo selitti, että leski oli hyökännyt kadulla porvari Rakkilan lesken kimppuun siksi, että tämä oli myynyt penkkisijansa Anungin vaimolle. Leski Margareta oli sanonut Anungin vaimon mukaan, ettei aikonut päästää tätä ikinä penkkiin. Margareta kielsi tämän, mutta sanoi kyllä keskustelleensa asiasta Rakkilan lesken kanssa. Margareta kertoi ilman valaa Anungin vaimon sanoneen: Perkele minun sisällen, jos minä istun sinua alemba. Anungin vaimo oli vielä jatkanut: Hå hå, sinä sikavittu, råfferska minun sian tulet. Anungin vaimo oli sitten istunut todistajan mukaan Lähteenkorvan vaimon eteen. Kun Evankeliumia sitten luettiin, oli Anungin vaimo kääntynyt ja tönäissyt Lähteenkorvan vaimoa.

Porvari Thomas Krydimaan vaimo Brita Mattsdotter vannoi seuraavaksi todistajanvalan ja kertoi, että kun Anungin vaimo oli tullut penkkiin, oli hän halunnut istua Britan ja Lähteenkorvan vaimon väliin, minkä viimeksi mainittu oli estänyt ja pyytänyt Anungin vaimoa istumaan äitinsä paikalle. Tätä Anungin vaimo ei ollut halunnut tehdä. Oliko siinä ollut jotakin tönimistä, ei Brita osannut sanoa, sillä hän oli pitänyt muhvia silmillään, jotka olivat kipeät. Anungin vaimo kielsi tämän ja lupasi tuoda oikeuteen seuraavaksi torstaiksi omat todistajansa.

Kun asia otettiin uudelleen käsittelyyn, tuotti Anungin vaimo Sofia todistamaan porvari Markus Rakkilan lesken Anna Persdotterin. Tämä kertoi myyneensä penkkitilansa Sofialle niin, että kirkkoväärti oli hyväksynyt asian. Kun Anna oli itse kirkossa, tuli Sofian istua hänen edessään laudalla, ja muutoin hän sai istua Annan paikalla. Kun asia oli hoidettu, oli kersantin leski Margareta Mickelsdotter tullut hänen luokseen ja sanonut, että Sofia halusi päästä heidän penkkiinsä, vaikka siitä ei ollut kukaan kuollut. Anna oli kertonut tuolloin Margaretalle, että hän oli myynyt penkkitilansa Sofialle.

Margareta oli vastannut tähän: ”Ennen sijtä paha tatänus pidetän, cuin händ sinne päästetän”. Enempää ei asiasta ollut puhuttu. Sofia tuotti todistamaan seuraavaksi Daniel Kukalan lesken Lisbeta Larsdotterin, joka istui toisessa penkissä saarnastuoliin päin. Hän kertoi, että kun Anungin Sofia oli sovittautunut penkkiin muiden kanssa, oli siinä tullut ahdasta. Sofian kolmas todistaja porvari Simon Jobbin vaimo Margareta Simonsdotter todisti samoin. Oikeus kaipasi vielä myös kirkkoväärtiä sanomaan sanansa asiassa.

Vaimojen välinen kirkkoriita otettiin jälleen käsittelyyn lokakuussa 1696. Kirkkoväärti Samuel Alanus kertoi, että hän oli antanut Anungin vaimolle luvan istua penkissä vain siinä tapauksessa, ettei Rakkilan leski itse tulisi kirkkoon. Muutoin Anungin vaimon tuli istua laudalla hänen edessään. Anungin vaimon paikka oli ensimmäisenä penkissä Rakkilan lesken paikalla, mutta Rakkilan lesken kuoleman jälkeen hän siirtyisi alimmaksi penkissä, jotta vanhemmat vaimot saisivat istua ennen häntä.

Mikäli Anungin vaimo ei suostuisi tähän, ottaisi Alanus häneltä penkkisetelin takaisin ja maksaisi rahat hänelle. Anungin vaimo ei halunnut luopua penkkisijastaan ja vaati saada nauttia penkkipaikkansa, sillä hän piti riittävän pahana jo sitä, ettei kirkkoväärti ollut laittanut häntä penkkiin uusimmassa laaditussa penkkijärjestyksessä. Kun Anungin vaimo oli tunkenut muutenkin ahtaaseen penkkiin, luvattiin asiassa julistaa tuomio, kun vaimojen miehet olisivat palanneet Tukholmasta.

Turun tuomiokirkon taloudenhoitaja Samuel Alanus kertoi lokakuussa 1696 porvari Jöran Röökmanin lesken Karin Jöransdotterin vallanneen tilaa penkistä maksamatta siitä. Leski sanoi, että hän oli lunastanut penkkisijansa jo vuonna 1677 yhdellä taalarilla. Hänen tyttärensä olivat istuneet laudalla hänen edessään. Nyt vanhempi tytär, joka oli Gabriel Anungin vaimo, oli lunastanut itselleen sijan penkissä. Alanuksen mukaan tämän tyttären tuli istua alinna penkissä, sillä siinä päässä oli kaksi vapaata paikkaa. Nuorempi tytär sai istua äitinsä edessä edelleen, tai hänelle tulisi lunastaa oma sija penkin vapaana olevalta paikalta sisarensa vierestä.

Miehet palasivat ja tuomio julistettiin marraskuussa 1696. Sen mukaan Anungin vaimon penkkiseteli oli päivätty 15.8.1696 ja se antoi oikeuden ensimmäiseen penkkisijaan. Lähteenkorvan vaimo oli kuitenkin lunastanut penkkisijansa jo 16.6.1687, ja sen lisäksi 12.5.1691 Jakob Eskolan vaimon sijan, joka oli ensimmäisenä kirkon suurella käytävällä. Koska suomalaisessa seurakunnassa oli tapana, että vanhemmat vaimot istuivat ennen nuorempia, määrättiin Lähteenkorvan vaimon paikaksi ensimmäinen paikka Krydimaan vaimon vieressä ja nuorempana Anungin vaimo sai istua alempana penkissä aiemmin määrätyin ehdoin.

Rumpali Bengt Lijman vaimo Anna Mattsdotter kertoi olleensa 18. elokuuta 1698 kirkossa suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Kun saarna oli ollut päättymässä, oli hänen takanaan istunut rumpali Jöran Jöranssonin vaimo Anna Mickelsdotter sanonut, että kaikki kävivät kirkossa, kuten tuokin huora ja lunttu, jonka ei pitäisi lainkaan päästä kirkkoon. Lijman vaimo vaati tästä rangaistusta Jöranin vaimolle. Anna Mickelsdotter vastasi, että jumalanpalvelus oli jo ohi, kun hän oli todennut, että kaikki kävivät kirkossa, kuten tuokin, joka oli pitänyt hänen miestään jo neljä vuotta luonaan, ja hän oli joutunut olemaan sen ajan yksin. Anna Mickelsdotter kielsi kuitenkaan haukkuneensa Anna Mattsdotteria huoraksi.

Lijman vaimo tuotti todistajaksi Erik Ringaren vaimon Valborg Johansdotterin, joka vannoi todistajanalan ja kertoi kuulleensa Anna Mickelsdotterin sanovan saarnan jälkeisten rukousten aikana, että Jumala tiesi, miksi tuollainen pakana oli tullut seurakuntaan, ja että Jumala tiesi myös sen, miksi Hän lähettäisi rangaistuksensa maan päälle. Samassa Anna Mattsdotter oli kääntynyt penkissään, mutta todistaja ei tiennyt, mitä Anna Mickelsdotter oli tarkoittanut sanoillaan. Anna Mickelsdotter kertoi oikeudelle itkien, että hänen miehensä Jöran Jöransson oli nyt pysytellyt poissa hänen luotaan jo viidettä vuotta Bengt Lijman luona. Kun mies kävi hyvin harvoin kotona vaimonsa luona, teki hän tälle kaikkea mahdollista pahaa.

Lijma vaimoineen kielsi, että Jöran olisi oleskellut heidän luonaan. Tämä oli kyllä käynyt heillä toimittamassa asioitaan, sillä miehet olivat tovereita. Joskus hän oli yöpynytkin heillä ollessaan humalassa. Pari vuotta sitten he olivat nukkuneet joulun aikaan samassa vuoteessa, sillä Jöran oli ollut niin humalassa, ettei ollut voinut kävellä kotiinsa. Lijma oli kuitenkin valmis vannomaan vaimonsa puhtauden puolesta.

Kadonneet virsikirjat

Ylioppilas Henning Fulda kertoi elokuussa 1688, että kauppias Mårten Arpin puotipalvelija Henrik Mårtensson oli ottanut tuomiokirkossa edellisenä sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan hänen veljensä Aron Fuldan virsikirjan ja vienyt sen kotiinsa. Henrik kertoi, että ylioppilas Jacobus Eschilli oli pantannut hänelle joitakin vuosia sitten virsikirjan, joka oli sittemmin kadonnut. Kun Henrik oli seissyt kirkossa Aronin kanssa, oli hän huomannut, että samainen virsikirja oli tällä. Henrik pyysi kirjaa lainaksi näyttääkseen sen Jacobukselle.

Aron oli seurannut Henrikiä Luostarikortteliin ylioppilaan asunnolla, mutta tämä oli matkustanut maalle. Henrik oli pyytänyt Aronia lainaamaan kirjaa hetkeksi, jotta Henrik voisi näyttää sen Jacobuksen äidille. Aron olikin suostunut tähän. Henning ilmoitti, että hän voisi osoittaa todistajien avulla, että Henrik oli ottanut kirjan vastoin Aronin tahtoa. Lopulta Henning palasi oikeuteen ja ilmoitti, että Aron oli saanut kirjansa takaisin, eikä hänellä ollut enää vaateita Henrikille.

Poikanen Thomas Sigfridsson Ruskon Liukolasta valitti toukokuussa 1698 porvari Simon Ruudin vaimon Valborg Persdotterin loukanneen hänen kunniaansa sanomalla, että Thomas olisi ottanut Tapanin päivänä 1697 Turun tuomiokirkossa Valborgin pojan suomenkielisen virsikirjan. Thomas oli joutunut tästä jalkapuuhun pääsiäisenä ja yhdeksi vuorokaudeksi raatihuoneen vankilaan. Thomas sanoi, ettei varkautta voitu sälyttää hänen päälleen, sillä hän ei edes ollut tuolloin kirkossa, vaan Ruskolla.

Valborg sanoi, ettei osannut kertoa varkaasta muuta kuin sen, minkä hänen pokansa oli hänelle sanonut. Valborgin poika ei ollut tuntenut varasta, mutta oli sanonut tunnistavansa tämän kyllä, jos tämä tulisi vastaan. Kun poika oli sitten ollut kirkossa toisena pääsiäispäivänä, oli Valborgin poika halunnut ottaa tältä virsikirjan. Thomas oli joutunut Valborgin mukaan jalkapuuhun tämän kinastelun seurauksena.

———

FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on erikoistunut Turun 1600-luvun historiaan.

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki) (Digitaaliarkisto)

Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat

Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1651-1698 (KA z:175-205)

Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 1651-1698 (KA z:21-65)