Leipää ja viinaa kuolleelle – Ruoka ja juoma hautauksissa

Hilla Mikkonen – Turun yliopisto

Orgaaninen materiaali säilyy Suomen maaperässä varsin heikosti, joten varhaisten ruoka-aineiden tavoittaminen haudoista on vaikeaa. Kuitenkin myös Suomesta on rautakaudelta ruoka-aineistoa, jonka lisäksi varsinkin Skandinaviasta tunnetaan runsaasti vertailuun sopivaa lähdemateriaalia. Rautakautisiin löytöihin kuuluvat etenkin ruokailuun tai ruuanvalmistukseen viittaavat esineet, kuten kattilat, juomasarvet ja paistihaarukat. Lisäksi sekä haudoista että astioista on pystytty erottamaan erilaisten kasvien jäänteitä, kuten ohraa, ruista ja hernettä sekä merkkejä puurosta. Ainakin osa viljakasveista on asetettu hautaan kokonaisina korsina ja tähkinä, eikä käsiteltyinä. Näiden kasvijäänteiden merkitys ei välttämättä ole varsinaisesti ruoka, vaan ne ovat voineet olleet vainajan mukaan tarkoitettuja tarpeita tai esimerkiksi hedelmällisyysuskomuksiin liittyviä uhrauksia.

Konkreettista ruokaa on löydetty esimerkiksi Ahvenanmaalta viikinkiaikaisista hautakummuista (Kivikoski 1980: 34). Löydöt ovat hautaleipiä, jotka olivat aikakaudella tyypillisiä etenkin Skandinaviassa. Ing-Marie Back Danielsson (2007: 271-273) kirjoittaa leivän ja leipomisen liittyneen ilmeisen selkeästi rautakautiseen hautausrituaaliin Skandinaviassa. Monista haudoista Ruotsin alueelta (esimerkiksi Birkasta) on löytynyt joko itse leipiä tai niiden valmistukseen käytettyjä työvälineitä, kuten jauhinkiviä. Vaikka leipien merkitys hautauksissa näyttää olleen Skandinaviassa yleisesti levinnyt tapa, on leipien koossa ja koostumuksessa paljon alueellista vaihtelua. Osa leivistä on voinut olla miniatyyrejä, minkä lisäksi osa on selvästi tehty syömäkelvottomiksi leipomalla niiden keskelle terävä kivi. Back Danielsson esittää, että tällaisissa tapauksissa olisi haluttu korostaa eroa elävien syötäväksi tarkoitetun ja kuolleiden mukaan lähetetyn leivän välillä, mikä olisi osaltaan vahvistanut siirtymäriittiä tuonpuoleiseen.

Useimmat hautaleivät ovat löytyneet polttohautauksista. Niitä on saatettu laittaa mukaan myös ruumishautauksiin, joissa ne eivät ole säilyneet. Polttohautauksissa leivät ovat usein säilyneet uurnissa tai keramiikka-astioissa hiiltyneinä. On merkkejä siitä, että leivät on ainakin joissain tapauksissa asetettu samaan uurnaan ihmis- ja eläinluiden sekä tuhkien kanssa. Toisissa hautauksissa tuhkia ei ole asetettu uurnaan, mutta leipä on laitettu samaan tasoon jäännösten kanssa. Jos tuhkat on asetettu uurnaan, on leipä tällöinkin asetettu sen välittömään läheisyyteen, vaikkei olisikaan mukana itse astiassa. Skandinaavisista hautauksista on löydetty myös puisia esineitä, jotka oletettavasti liittyvät syömiseen ja ruuanlaittoon. Tällaisia ovat esimerkiksi pyöreät puulevyt, joiden on tulkittu symboloivan lautasia ja puiset kulhot, joita oletetaan mahdollisesti käytetyn valmistettaessa hautaleipiä. Koska näitä astioita ei ole poltettu roviolla, mutta niissä on merkkejä sammuneesta roviosta levinneestä kuumuudesta, on niiden katsottu liittyvän hautausrituaaliin ainakin symbolisella tasolla.

Back Danielsson esittää hautaleipien arvon olleen hedelmällisyydessä ja uudistumisessa. Hän vie hedelmällisyyskulttiajattelun niinkin pitkälle, että rinnastaa koko polttohautauksen ruuan valmistukseen ja näin hedelmällisyyteen ja uudistumiseen. Hänen mukaansa todisteet ihmisten ja eläinten luiden murskaamisesta jauhinkivillä viljanjyvien tapaan ja ruumiiden ”kypsentäminen” roviolla voisivat merkitä käsitystä kuolleiden tarjoamisesta ”ateriana” jumalille. Samoin koko prosessi voitaisiin liittää uudistumiseen samalla tavalla kuin esimerkiksi leivän leivonta, jossa jyvistä jauhetaan jauhoa, joka sitten muokataan uudenlaiseksi kokonaisuudeksi: leiväksi. Myös astiat, joihin tuhkat on hautauksissa säilötty, ovat voineet alun perin olla tavallisia talousastioita, joita on käytetty ruuan säilömiseen, mikä hänen mukaansa tukee ajatusta jumalallisen ”aterian” valmistamisesta ja sopivasta säilömisestä. Palaneen luun arvon hän pohjaa samaan kuin kullankin: se on kovaa eikä muutu ympäristön vaikutuksista huolimatta. Se on siis tavallaan ikuista, kuten kultakin.

Suomen keskiajan haudoistakin löytyy ruokailuun viittaavaa materiaalia, esimerkiksi eläinten luita. Näissäkin tapauksissa on toisinaan epäselvää, onko eläimet laitettu hauta-antimina vainajan mukaan vai onko kyseessä kenties hautaukseen liittyvän juhla-aterian jäänteet. Sanna Ritari-Kallion (2016: 28, 43) mukaan eläimillä on ollut rituaalinen merkitys hautauksissa vielä ainakin 1500-luvulla, mikä selittäisi haudoista löydetyt kalojen ruodot ja muut vastaavat jäänteet. Ritari-Kallio on tutkinut pro gradu –työssään uuden ajan hauta-antimia, mutta sivuaa myös keskiajan hautaustapoja. Hänen mukaansa uskontoon liittyvät tavat ja tottumukset ovat kulttuurisista piirteistä kaikkein hitaimmin muuttuvia. Niinpä onkin mahdollista, että keskiajalta tiedetyt tavat voivat hyvinkin olla osittain samoja kuin jo rautakaudella ja 1600-1700-lukujen tavoissa voi olla paljon samaa kuin keskiajalla, vaikka uskonto virallisesti onkin näiden aikakausien välillä muuttunut. Kansanomaiset tavat istuivat paljon sitkeämmässä kuin virallinen valtionuskonto.

Haudoista löydetyt astioiden fragmentit voivat myös antaa tietoa ruoka- ja juoma-antimista. Astianpaloissa voi olla jäänteitä niihin säilötyistä ruuista, joskin palat ovat usein hyvin pieniä ja määrältään vähäisiä. Niiden kohdalla ei myöskään voida yleensä aukottomasti todeta, ovatko ne päätyneet hautaan itse hautauksen yhteydessä vai vasta myöhemmin. Historiallisella ajalla hautojen syömiseen ja juomiseen liittyvistä esinelöydöistä yleisimpiä ainakin kulttuurihistoriallisen aineiston perusteella ovat viinapullot. Lasiset pullot ovat voineet säilyä ehjinä maaperässä pitkäänkin, vaikka suurin osa löydetyistä onkin hajonnut. Vaikka arkeologiset todisteet viinapulloista haudoissa puuttuvat, on kuitenkin olemassa kansatieteellistä aineistoa siitä, että haudankaivaja on kaivanut auki vanhaa hauta-aluetta ja löytänyt sieltä ehjän viinapullon. Joidenkin kertomusten mukaan pullon sisältö on myös päätynyt vainajien sijasta haudankaivajien suihin.

Kansanperinneaineiston perusteella vainajan evästäminen matkalle tuonpuoleiseen on ollut Suomessa pitkään jatkunut käytäntö, jonka tarkoituksena oli taata vainajan tyytyväisyys elämäänsä kuoleman jälkeisessä maailmassa. Muitakin syitä ruuan ja juoman asettamiseen hautoihin on kuitenkin esitetty. Niillä saatettiin esimerkiksi turvata omaisuutta elävien maailmassa. Jos hautaan vaikkapa laitettiin hieman lihaa mukaan, takasi se talon karjan pysymisen terveenä ja tuottavana. Hautaan laitettu vilja puolestaan antoi peltojen sadoille turvaa. Alkoholin osalta on myös esitetty lukuisia merkityksiä. Viinapullo on saattanut olla lahja Pyhälle Pietarille taivaan porteilla tarjottavaksi. Se on voinut olla myös vainajan mukana jo aiemmin kuolleille tervehdykseksi lähetetty ryyppy tai ruuan tapaan vainajalle tarkoitettu eväs tai tuonpuoleisessa tarvittavaksi katsottu asia.

Hauta-antimilla oli siis usein monitasoinen funktio, joskin matkaeväiden tarjoaminen vainajille oli useimmiten pääasiallinen tarkoitus. Ruuista useimmin käytettyjä olivat jo esihistoriasta tutut leivät, mutta myös juusto oli melko tavallinen ruoka-anti. Vaikka ruoka-antimet haudoissa tuntuvat nykynäkökulmasta hyvinkin kaukaiselta ilmiöltä, on niitä tavattu satunnaisesti vielä 1900-luvulla. 1860-luvulla satakuntalainen kirkkoherra kirjoitti tavan jo hävinneen omilta asuinseuduiltaan, joskin olleen pois käytöstä vasta vähän aikaa. Todellisuudessa ilmiö voikin siis olla paljon pidempikestoinen kuin on osattu ehkä aiemmin ajatella.

Lähteet:

Back Danielsson, Ing-Marie: Masking Moments. The Transitions of Bodies and Beings in Late Iron Age Scandinavia. Stockholm University, Tukholma 2007.

Gräslund, Anne-Sofie 2001: Living with the Dead. Reflections on Food Offerings on Graves. In: Kontinuitäten und Brüche in der Religionsgeschichte: Festschrift für Anders hultgård zu seinem 65. Geburtstag am 23.12.2001. Walter de Gruyter.

Haggrén, Georg: Keskiajan arkeologia. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki 2015.

Hansson, Ann-Marie 1996: Bread in Birka and on Björkö. Laborativ Arkeologi 9: 61-78 (1996).

Kivikoski, Ella 1980: Långängsbacken. Ett gravfält från yngre järnåldern på Åland. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 80. Weilin+Göös, Helsinki 1980.

Raninen, Sami ja Wessman, Anna: Rautakausi. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki 2015.

Ritari-Kallio, Sanna: Viinapullo Pietarille? Hauta-antimia uuden ajan Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Helsinki 2016