FM, MSc Nina Maaranen – University of Bournemouth, UK
Keskellä sateista Wienin maaliskuuta bioarkeologiaan erikoistuneille tutkijoille koitti harvinainen valonpilkahdus: Itävallan Tiedeakatemia juhlisti uuden bioarkeologian laitoksen avautumista päivän mittaisella työpajalla ”Humans, animals and plants: bioarchaeology in the 21st century”.
Muutamaa saksankielistä esitystä lukuunottamatta esitys oli suunnattu englannin kielellä kommunikoivalle yleisölle, mikä oli huomattava ilo (ja huojennus) ulkomaalaisille tutkijavieraille. Heti tervetulopuheen jälkeen lavalle nousi Sabine Deschler-Erb Baselin yliopistosta, joka piti vetoavan esityksen arkeologian ja muiden tieteenalojen kasvavasta yhteistyöstä sekä siitä kumpuavasta tiedosta. ”Yksikään ala ei kykene ratkaisemaan [arkeologian] kysymyksiä yksin, sen sijaan yhteistyötä tarvitaan”, Deschler-Erb kommentoi. Lopuksi hän jätti yleisön pohtimaan mahdollista jatkokehityksestä, nostaen itse esiin varsinkin tarveen poikkitieteelliselle koulutukselle sekä englanninkieliselle julkaisutoiminnalle.
Tämä sanoma tuli erinomaisesti esille seuraavissa esityksissä, jotka jatkuivat aina kello kymmenestä puoli kuuteen. Esittelyssä oli myös useita Itävallan Tiedeakatemian alla jo toimivia bioarkeologiaan suuntautuvia tutkimuksia, sisältäen niin kohdekohtaisia kuin suurempia linoja hakevia projekteja. Yksi tällaisia oli tuoreen laitoksen monivuotinen projekti malariasta ja sen historiasta. Aihetta olivat esittelemässä Michaela Binder ja Michelle Gamble otsikolla ”Tracing 3000 years of disease history – New bioarchaeological approaches to the study of Malaria in past human populations”. Vaikka projekti on vasta nousemassa jaloilleen, sen merkittävyyttä tulevaisuuden tautitutkimukselle ei voi kyseenalaistaa. Malaria on edelleen maailman sosioekonomisesti vaikuttavin sairaus, jonka tulevaa suuntaa pyritään projektin puitteissa ennustamaan selvittämällä sen aiempaa kehitystä.
Arkeologiassa, kuten useilla muillakin poikkitieteellisillä aloilla, humanistisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen yhdistäminen on haastavaa, mutta onnistuessaan äärimmäisen palkitsevaa (kuten käy ilmi myös monista Kalmistopiirin artikkeleista). Resurssit ovat kuitenkin rajallisia. Kukin tutkija pyrkii tekemään parhaansa hänelle suoduissa puitteissa, mistä syystä Itävallan Tiedeakatemian panostus bioarkeologiaan onkin niin ilahduttava uutinen. Se huomioi biologisen aineiston tärkeyden ja tarjoaa mahdollisuden merkityksekkäälle tutkimukselle.
Katso workshopin koko ohjelma tästä.
KALMISTOPIIRI 