Tohtorikoulutettava, FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto
Arkeologian pohjoismainen tutkijakoulu Dialogues with the Past – Nordic Graduate School in Archaeology (DialPast) järjestää vuosittain useita kumppaniyliopistojen tohtorikoulutettaville tarkoitettuja kursseja. Marraskuussa 2017 vuorossa oli Latviassa järjestetty hauta-aiheinen kurssi The archaeology of burials: towards the understanding of social structures and religious practices of the past societies, jolle minut hyväksyttiin mukaan.
DialPast-kurssien vetäjinä ja luennoitsijoina on usein arkeologian suuria nimiä. Tällä kurssilla ohjauksesta ja opetuksesta vastasivat Latvian myöhäisrautakauden asiantuntija Andris Šnē, Cambridgen yliopiston professori Marie Louise Stig Sørensen, pronssikautisiin hautoihin erikoistunut Herxheimin museonjohtaja Alexander Gramsch sekä mm. historiallisen ajan hautauksia ja rikollisia tutkinut Leicesterin yliopiston professori Sarah Tarlow.
Viikon kestävälle kurssille valmistauduttiin lukemalla pitkä lista oheiskirjallisuutta, kirjoittamalla omasta tutkimusaiheesta kurssin teemaan sopiva kymmensivuinen työ, lukemalla muiden osallistujien kirjoitukset sekä opponoimalla yksi ennalta määrätty kurssityö. Myös aktiivista osallistumista keskusteluihin edellytettiin.
Kurssipäivä aloitettiin aina keynote-luennolla, jonka jälkeen käsiteltiin tohtorikoulutettavien kurssitöitä. Työ esiteltiin muille suullisesti, minkä jälkeen puheenvuoro annettiin opponoijalle, joka esitti ajatuksiaan työstä kymmenen minuutin ajan. Tämän jälkeen seurasi 20 minuutin mittainen yleinen keskustelu, jonka aikana myös kurssin vetäjät antoivat palautetta töistä ja esitelmistä.
Opponointi oli tehty haastavaksi valitsemalla opponoija tarkoituksella mahdollisimman erilaiselta osaamisalueelta. Minulle esimerkiksi annettiin opponoitavaksi työ, joka käsitteli roomalaisaikaisen Palmyran hautamonumenttien valmistamiseen liittyviä kysymyksiä.
Kurssilaiset olivat eri vaiheissa väitöskirjatyötään. Osa oli vasta aloittanut ja osa oli jo viimeistelemässä työtään. Aiheissa oli ajallisesti ja alueellisesti laaja skaala: kivikautisista eläinhaudoista tieteenhistoriaan, Skandinaviasta Siperiaan ja Karibialle. Lähivuosina kannattaa seurata esimerkiksi Göteborgin yliopistossa väittelevää Emma Nordströmiä, joka käsittelee väitöskirjassaan Birkan viikinkiaikaisia avaimia ja lukkoja sekä kritisoi lähes sata vuotta vanhaa käsitystä siitä, että avaimet olisivat olleet viikinkiemäntien attribuutteja.
Ruumiillisuus ja polttohautaus
Keynote-luennot olivat monipuolisia. Ensimmäisenä puhunut Gramsch käsitteli prakseologista lähestymistapaa menneisyyteen. Prakseologia-termi on lainattu taloustieteestä, jossa sillä tarkoitetaan ihmisen tiedostettua ja päämäärähakuista toimintaa. Gramsch ei halunnut keskittyä hautojen tutkimuksissa uskontoon tai uskomuksiin, vaan rituaalin täytäntöönpanoon ja siihen, mitä arkeologisesta aineistosta voidaan havainnoida. Hänen mukaansa rituaali on julkinen ja näkyvä sarja tarkoituksellisia toimintoja, jotka vaativat sekä toimijoita että katsojia. Samasta syystä rituaali on avoin muutoksille, koska se on katsojien tulkinnan varassa. Gramschin mukaan rituaalien syiden sijaan tärkeämpää on ihmisten tekemisistä jäävä jälki.
Gramschin puheenvuorossa käsiteltiin myös ruumiillisuutta ja sen vaikutusta pronssikauden polttohautausrituaaleihin. Hautausrituaali voidaan nähdä monimutkaisena vainajien ja hautaajien välisenä suhteena, johon mm. ruumiillisuus vaikuttaa. Ihmisestä voidaan erottaa sosiaalinen ja fyysinen keho/ruumis. Ruumiiseen ja ruumiinosiin on kautta aikojen eri puolilla maailmaa liittynyt erilaisia käsityksiä, ja kehon ja ruumiin avulla viestitään identiteeteistä ja sosiaalisista suhteista. Nykypäivän länsimaissa käsitys täydellisestä, terveestä ruumiista on jotakin muuta kuin Rubensilla. Esimerkkinä Gramsch mainitsi myös Nigel Barleyn vuonna 1995 ilmestyneen kirjan Dancing on the Grave: Encounters with Death, jossa puhutaan mm. jaavalaisesta tavasta säilyttää leikatut hiukset ja kynnenpalat, jotka lopulta haudataan vainajan mukana, sillä niiden katsotaan olevan erottamaton osa ihmisen ruumiillista kokonaisuutta. Joissakin kulttuureissa ruumista on pyritty muokkaamaan joko ennen kuolemaa tai sen jälkeen, kuten kallonmuokkaukset tai Maya-intiaanien jalokivin upotetut hampaat osoittavat.
Polttohautaus voi puolestaan olla sekä ruumiin kontrollointia että säilyttämistä. Uurnahautauksissa, joissa uurnien sisältöä on voitu tarkastella kolmiulotteisen kuvantamisen avulla, on voitu havainnoida sitä, miten luut on asetettu uurnaan. Kolmiulotteinen tarkastelu on tähän myös ainoa sopiva keino, sillä luut väistämättä fragmentoituvat pieniksi siruiksi kun niitä poistetaan uurnasta. Uurniin on aseteltu vainajan poltetut jäännökset hyvinkin huolellisesti: uurnan sisältö etenee usein järjestyksessä jalkojen luista kohti kallon luita, eikä esimerkiksi käsien ja jalkojen luita ole tavallisesti sekoitettu keskenään. Tämä tarkoittaa, että luiden käsittelijät ovat tunteneet ihmisanatomian hyvin, ja että poltettu vainajakin on voitu pyrkiä ennallistamaan anatomisesti kokonaiseksi, ainakin mielikuvien tasolla.
Materiaalisuus ja identiteetit
Marie Louise Stig Sørensen käsitteli omassa luennossaan hautauksen kulttuurisia muotoja. Hän pohti mm. sitä, milloin haudan sisältämiä esineitä voidaan tulkita antimiksi ja lahjoiksi, ja miten puolestaan erotetaan yksilön henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvä aineisto. Hän piti tärkeänä ruumiin materiaalisuutta, joka ilmenee esimerkiksi pyrkimyksenä symmetriaan: samantyyppisten korujen – kuten rannerenkaiden – asettamisena kummallekin puolelle vartaloa samaan kohtaan.
Sørensenin mukaan kuolleiden ja elävien välillä ei ole suurta eroa, joten hautaus heijastaa melko hyvin henkilöä sellaisena, kuin tämä on ollut eläessä. Tämä näkemys kytkeytyy hänen mukaansa muuttumattomiin identiteetteihin, jotka eivät ole erillisiä elämässä ja kuolemassa. Esimerkkinä Sørensen käytti Itävallassa sijaitsevaa pronssikautista Gemeinlebarnin kalmistoa, jossa miehet ja naiset oli asetettu vastakkaisiin suuntiin lähes kaikissa tapauksissa. Vaikka poikkeuksiakin kalmistossa esiintyy, hän ei halunnut ottaa niihin kantaa eikä myöskään puhua kolmannen sukupuolen mahdollisuudesta. Hänen mukaansa merkityksellistä oli miesten ja naisten erilainen hautaustapa sekä vanhojen miesten ja hyvin nuorten lasten puuttuminen kalmistosta. Sørensenin mukaan havainto kertoo siitä, että vanhuksilla tai hyvin nuorilla lapsilla ei ollut samanlaista asemaa yhteisössä kuin muilla. Sørensen vertasi tilannetta etnografisiin havaintoihin luonnonkansoista, joissa osassa alle viisivuotiaalla ei ole omaa identiteettiä, eikä pieni lapsi näin ollen ”ole kukaan”.
Hautaustavoissa voidaan Sørensenin mukaan erottaa lyhyen ja pitkän aikavälin muutoksia. Lyhyen aikavälin muutokset tapahtuvat hänen mukaansa yhden sukupolven aikana, jolloin samoilla henkilöillä on muistikuvia jostakin tapahtuneesta. Pitkän aikavälin muutokset puolestaan tapahtuvat satojen vuosien aikana. Sørensen piti nykytutkimuksen ongelmana sitä, että keskitytään liikaa laajoihin aineistoihin, joita joudutaan lähestymään tilastotieteen avulla. Hänen mukaansa tällaisen aineiston tutkimustuloksiin on vaikea yhdistää sosiaalisia merkityksiä.
Koska Sørensenin puheenvuoro keskittyi hauta-antimiin, kysyi Šnē, miten tästä näkökulmasta voidaan tutkia esineettömiä hautoja. Sørensenin vastauksen mukaan samanaikaisessa esineellisyydessä ja esineettömyydessä on kyse varallisuuseroista, muodin muutoksista sekä muutoksista suhtautumisessa ruumiillisuuteen.
Hautatutkimuksen etiikkaa
Sarah Tarlowin luento käsitteli hautatutkimuksen eettistä puolta. Hän lähti liikkeelle perusteista ja esitti kysymyksiä, joita tutkijoiden tulisi pohtia:
- Kenelle arkeologilla on vastuu?
- Minkälainen ja minkälaista tämä vastuu on?
Monet olivat yhtä mieltä siitä, että arkeologeilla on vastuu eri tahoille: sekä tuleville että menneille ihmisille ja eri nyky-yhteisöille: tieteelle ja tiedeyhteisölle, harrastajille, paikallisille asukkaille, rahoittajille jne. Toiseen kysymykseen ei sen sijaan löytynyt selkeää, suoraviivaista vastausta.
Tarlow painotti, että eettisyydelle ei ole olemassa yhtä määritelmää. Yksiselitteistä etiikkaa ei ole olemassa, ja on erilaisia näkemyksiä siitä, minkälainen toiminta mielletään oikeaksi tai kunnioittavaksi. Kukaan ei hänen mukaansa voi sanoa toimivansa ”eettisesti” tai olevansa ”eettinen”, sillä termi ei yksinään tarkoita mitään, onhan etiikan olemus keskustelevaa. Tarlowin mukaan hautoja koskevat eettiset ohjeistukset ovat huonoja samoista syistä. Tähän mennessä laaditut eettiset ohjeet ovat usein sääntölistoja, jollaiset eivät vastaa käsitettä eettisyydestä. Esimerkiksi päätösvallan antaminen ihmisjäännöksiin liittyvissä kysymyksissä ainoastaan yhdelle yhteisölle – oli kyseessä sitten alkuperäiskansan edustajat tai tiedeyhteisö – poistaa Tarlowin mukaan sekä avoimuuden että keskustelun mahdollisuuden kokonaan. Eettisyys ei ole rajoittamista, hiljentämistä, valtaa tai sen siirtelyä. Oikea tapa toimia riippuu kontekstista, mistä syystä samoja sääntöjä ei voi välttämättä käyttää kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ja Australiassa käytettävät eettiset ohjeistukset (kuten Vermilion Accord) eivät sovi eurooppalaiseen arkeologiaan, jossa ihmisjäännösten tutkimuksen laajempi viitekehys on erilainen kuin näillä alueilla.
Tarlowin puheenvuorossa kysyttiin myös sitä, kenellä on oikeus menneisyyteen. Englannissa raivostuttiin vastikään siitä, että roomalaisaikaista Britanniaa kuvaavassa piirrossarjassa esiintyi tummaihoinen henkilö. Vaikka kuvaus perustui tuoreisiin tutkimuksiin, se ei joidenkin mielestä sopinut ”heidän” historiaansa. Myös Sørensen oli sitä mieltä, että nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä päätösvallan antaminen yhdelle ryhmälle voi johtaa ongelmiin. Tarlow kehotti pohtimaan, olisiko hyvien käytäntöjen listaaminen ohjeistuksia parempi tapa auttaa vaikeissa eettisissä kysymyksissä. Tähänkin tosin liittyy kysymyksiä: Onko oikein tai sopivaa tehdä asiat kaikissa tapauksissa samalla tavalla kuin muut ovat ne aikaisemmin tehneet? Lisäksi hän kehotti pohtimaan sitä, mistä mahdollisissa ongelmatilanteissa oikeastaan on kyse, sillä ongelman syy ei useinkaan liity millään tavalla arkeologiaan.
Myöhemmin keskusteluissa pohdittiin erilaisia eettisiin kysymyksiin liittyviä asioita, mm. vainajien nimeämistä. Monet ihmisjäännösten kanssa työskentelevät tutkijat ovat pitäneet eettisenä toimintana sitä, että tutkittavia vainajia ei nimetä. Myös esimerkiksi British Museum on lakannut käyttämästä muumioista lempinimiä, joilla ne on aikaisemmin tunnettu. Kuitenkin keskusteluissa nousi esiin havaintoja, joiden mukaan hautoja kaivavat opiskelijat, jotka olivat nimenneet kaivamiaan luurankoja, ryhtyivät kaivamaan niitä nimeämisen jälkeen huolellisemmin ja varovaisemmin. Samalla suhtautuminen hautoihin muuttui aiempaa kiinnostuneemmaksi. Museokontekstissakin kiinnostus ja inhimillinen suhtautuminen oli havaittu nimettyjen vainajien tai näiden rekonstruktioiden kohdalla suuremmaksi kuin nimeämättömien. Vainajan henkilöiminen voikin siis kenties lisätä kunnioittavaa kohtelua, sillä se auttaa mieltämään vainajan yksilönä ja lähentää suhdetta tähän.
Kurssin ilmapiiri oli erittäin rento ja mukava. Tieteellisen annin lisäksi kurssin hyviin puoliin voi lukea myös verkostoitumisen ja sosiaalisen puolen yhteisine illallisineen sekä kaupunkikierroksineen. Emme etsinnästä huolimatta löytäneet ravintolaa, josta olisi saanut lautaselle majavan lihaa, mutta sen sijaan päädyimme vahingossa hetkeksi kuokkavieraaksi ortodoksisiin hautajaisiin – varsin sopivaa hautakurssilaisille. Suomesta Turun ja Helsingin yliopistojen arkeologian jatkokoulutettavilla on mahdollisuus osallistua DialPast-kurssille, ja suosittelenkin osallistumista erittäin lämpimästi.
KALMISTOPIIRI 