Tohtorikoulutettava Tuuli Heinonen – Helsingin yliopisto
1600-luvun taikuudesta ja noituudesta puhuttaessa mieleen tulevat usein ensimmäisenä noitavainot ja ajatus roviolle joutuvista noidista. Mielikuvaan ovat vaikuttaneet etenkin 1600-luvun jälkipuoliskolla Ruotsin valtakunnassa vallinnut ”noitapaniikki”, jonka yhteydessä suuri määrä noituudesta syytettyjä tuomittiin kuolemaan, heistä monet kidutuksen jälkeen (Ankarloo 1987). Yleensä noituuteen ei kuitenkaan suhtauduttu näin jyrkästi Ruotsin valtakunnassa, vaan magia kuului laajasti osaksi alueen esimodernia arkea. Ruotsalaisten maanlakien perusteella siitä saattoi lähtökohtaisesti seurata kuolemantuomio vain, jos taikojen tarkoituksena oli vahingoittaa muita (Kuningas Kristofferin maanlaki, korkeimpien syiden kaari, 6. ja 15. pykälä).
Taikuutta esiintyi elämän eri osa-alueilla, ja luultavasti paljon yleisemmin, kuin yleensä ajatellaan. Esimerkiksi arkeologia on tuonut uutta valoa aihepiiriin. Sonja Hukantaival on tuoreessa väitöskirjassaan (Hukantaival 2016) osoittanut, että talojen suojelemiseksi ja hyvän onnen tuomiseksi tehtiin rakennuskätköjä vielä 1800-luvulla. Kätköt olivat talon perustuksiin tai rakenteisiin piilotettuja esineitä, kuten rahoja, tai eläinten, kuten käärmeen tai hevosen, osia. Niiden yleisyys osoittaa hyvin, kuinka arkipäiväistä taikuus oli. Taikoja tehneet ihmiset eivät aina esiinny kirjallisissa lähteissä ilkeinä noitina, jotka jäävät yhteisön ulkopuolelle. Välillä he näyttäytyvät lähes surkuhupaisina hahmoina, jotka saattavat päätyä käyttämään taikakeinoja lähes vahingossa, vastoin parempaa tietoaan.
Tällainen tapaus löytyy esimerkiksi Helsingin pitäjän kesäkäräjiltä elokuulta 1639. Käräjille osallistui tällöin myös Degeröstä, eli nykyisen Helsingin kaupungin Laajasalosta, kotoisin ollut talonpoika, joka toi käräjäväelle näytille erikoisen esineen: nuotankohon, johon oli porattu reikä. Kun esinettä tutkittiin tarkemmin, löydettiin reiästä käärmeen pää. Näin oudon esineen käyttötarkoitus haluttiin välittömästi selvittää perinpohjaisesti.
Koska outo nuotta oli löydetty paikasta, jossa Erik Staffansson ja Mats Jöransson yleensä säilyttivät venettään, kutsuttiin heidät oikeuden eteen. Erik ja Mats myönsivätkin pian olevansa vastuussa erikoisesta löydöstä. Kävi ilmi, että he olivat saaneet savolaiselta talonpojalta vinkin, jonka mukaan heidän kalastusvälineensä olisi turvassa taikuudelta, jos he kiinnittäisivät siihen käärmeen pään. Koska Erikillä ja Matsilla oli aiemmin ollut epäonnea nuottansa kanssa, päättivät he noudattaa neuvoa paremman onnen toivossa.
Kuitenkin jo ensimmäistä nuotallista vetäessään miehet olivat alkaneet tuntea huonoa omaatuntoa tempustaan. Niinpä he leikkasivat käärmeen pään sisältävän kohon äkkiä irti nuotastaan, ja heittivät sen läheiselle mäelle. Sieltä naapurit olivat löytäneet esineen, ja tuoneet sen käräjille. Nyt tuomarin ja nimismiesten tehtäväksi jäikin selvittää, oliko Erikin ja Matsin teon takana rangaistavaa pahaa taikuutta.
Miehet kiistivät käyttäneensä noituutta koskaan ennen, ja kun asiasta tiedusteltiin heidän naapureiltaan, oli näilläkin vain hyvää sanottavaa kummastakin. Edes miesten esi-isien ei tiedetty koskaan harjoittaneen magiaa. Syytettyjen sekä heidän naapureidensa lausuntojen perusteella oikeus totesi, että miehet eivät teollaan pyrkineet vahingoittamaan muita. Heidät saattoi siis vapauttaa syytteistä. 1600-luvulla paikallisyhteisön todistukset olivat tärkeä todistusaineisto oikeudessa, ja yhteisön mielipide syytetyistä ratkaisikin usein noituusoikeudenkäyntien tuloksen (Ankarloo 1987: 251).
Vapauttava tuomio on ollut helpottava tieto, sillä muiden vahingoittamiseen tähtäävä noituus laskettiin 1600-luvulla pahimpien rikosten joukkoon, ja siitä voitiin rangaista kuolemalla. Silti kuolemantuomiot noituudesta eivät lopulta olleet erityisen yleisiä Suomessa. Vaikka taikuudesta olisikin jäänyt kiinni, sen harjoittamisesta ei välttämättä saanut tuomiota. Vuosilta Suomesta 1520–1689 tunnetaan 710 tapausta, joissa henkilö on ollut syytettynä noituudesta. Näistä vain 115 johti kuolemantuomioon, joten sakoilla selviäminen tai vapautus syytteistä olivat huomattavasti yleisempiä lopputuloksia noituustapauksissa. Ennen 1640-lukua noituusoikeudenkäynnit olivat Suomessa melko harvinaisia, ja vasta vuosisadan jälkipuolella sekä niiden, että niiden tuloksena annettujen kuolemantuomioiden määrä lähti kasvuun. (Heikkinen & Kervinen 1987: 276–280.) Mats ja Erik kokeilivat onnekseen taikakonsteja aikana, jolloin niistä ei vielä saanut yleensä kovin ankaraa rangaistusta.
Rakennuskätköt ja erilaiset tekstimaininnat – kuten Matsin ja Erikin tapaus – osoittavat, että taiat kuuluivat kiinteästi 1600-luvun arkipäivään. Vaikka Mats ja Erik välttivätkin kuolemantuomion, täysin ilman rangaistusta miehet eivät välttämättä selvinneet siitä huolimatta, että maallinen tuomioistuin vapautti heidät. Miesten oikeudenkäyntiä käsittelevän pöytäkirjan loppuun on merkitty, että asia siirtyi seuraavaksi hengellisen oikeuden käsittelyyn. Miehiä saattoi siis vielä odottaa kirkon määräämä sakko tai muu rangaistus. Taikuus olikin erityisesti kirkon näkökulmasta paheksuttavaa ja rangaistavaa toimintaa. Silti lähteet osoittavat, että uuden ajan alku ei ollut ensisijaisesti veristen noitavainojen, vaan ennemminkin arkipäiväisen taikuuden aikaa.
Lähteet:
Ankarloo, Bengt 1987: Sverige: det stora oväsendet 1668-1676. Teoksessa Ankarloo, B. & Henningsen, G. (toim.): Häxornas Europa 1400–1700. Institutet för Rättshistorisk Forskning, Tukholma. 248–275.
Heikkinen, Antero & Kervinen, Timo 1987: Finland: den manliga dominansen. Teoksessa Ankarloo, B. & Henningsen, G. (toim.): Häxornas Europa 1400–1700. Institutet för Rättshistorisk Forskning, Tukholma. 276–291.
Hukantaival, Sonja 2016: For a Witch Cannot Cross Such a Threshold. Building concealment traditions in Finland c. 1200-1950. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae 23. Turku.
Kuningas Kristofferin maalaki. Herra Martin suomentamana. 1987. Helsinki.
Porvoon läänin renovoidut tuomiokirjat
KALMISTOPIIRI 