Muinais-DNA-tutkimuksen ajankohtaisia uutisia Vapriikissa – kooste tapahtumasta

Ulla Moilanen

Tampereen Museokeskus Vapriikissa järjestettiin lauantaina 19.1.2019 muinais-DNA:ta käsittelevä seminaari Muinaissuomalaisten DNA:ta metsästämässä. Seminaari veti auditorion täyteen yleisöä ja jopa satakunta ihmistä jäi oven ulkopuolelle, kun istumapaikkoja ei riittänyt kaikille halukkaille kuulijoille.

Tilaisuuden aloitti geneetikko FT Elina Salmela, joka kertoi yleisesti siitä, mitä muinais-DNA on, mitä sen avulla voidaan saada selville, ja miten muinais-DNA:ta käsitellään. Ihmisistä tehtävien muinais-DNA-tutkimusten avulla voidaan selvittää esimerkiksi yksilöiden välisiä sukulaisuussuhteita, yksilön ulkonäköä ja ominaisuuksia sekä tämän kantamia geneettisiä sairauksia. Muinais-DNA kertoo myös väestöjen liikkeistä ja sekoittumisista pitkällä aikavälillä, ja juuri tätä tutkitaan Suomen ja Koillis-Euroopan osalta SUGRIGE-projektissa. Salmela myös muistutti, että arkeologisissa näytteissä DNA on pilkkoutunutta, eikä luiden säilyneisyyskään aina korreloi DNA:n säilymisen kanssa. Hyväkuntoisissa luissa ei välttämättä ole enää lainkaan jäljellä DNA:ta, minkä lisäksi näytteet ovat voineet kontaminoitua esimerkiksi maaperän bakteereilla tai aikaisemmin luita käsitelleiden ihmisten perimällä. Kontaminaation välttämiseksi näytteiden pintakerros puhdistetaan huolellisesti ja näyte pyritään poraamaan luun sisältä, jonne kontaminaatio ei ulotu. Salmela kertoi myös Nature Communications -sarjassa ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa oli mukana Levänluhdan vesikalmiston rautakautisia vainajia sekä Kuolan niemimaalta kaivettuja pronssikautisia ja historiallisen ajan saamelaiskalmiston vainajia. Tutkimuksen mukaan Levänluhdasta löydettiin sekä nykysaamelaisia että nykypohjoismaalaisia muistuttavaa perimää. (Aiheesta aikaisemmin Kalmistopiirissä artikkelin ollessa vielä esijulkaisuvaiheessa: Muinais-DNA:ta Isonkyrön Levänluhdan rautakautisista vainajista: Osa muistuttaa saamelaisia, yksi pohjoismaalaisia).

Simo Vanhatalo kertoi puolestaan ”Janakkalan miekkamiehen” tutkimuksista ja siitä, miten hauta löytyi metallinetsinnän yhteydessä. Hän myös muisteli, minkälaista hautaa oli kaivaa marraskuun olosuhteissa – kylmää ja märkää. Vanhatalo kertoi myös, kuinka hauras kallo nostettiin yhtenä paakkuna, jotta se säilyisi ehjänä ja kuinka paakku kuvattiin tietokonetomografian avulla. ”Miekkamiehen” DNA-näyte oli ollut tutkittavana Ruotsissa, josta osteologian professori Jan Storå oli saapunut paikalle kertomaan paitsi Skandinavian esihistoriallisia väestörakenteita tutkivan Atlas-projektin viimeisimmistä kuulumisista myös ”miekkamiehen” DNA-tuloksista. Storå puhui siitä, miten muinais-DNA-tutkimus on muuttanut arkeologiaa ja miten monipuolisesti erilaisiin kysymyksiin voidaan luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien ansiosta nykyisin vastata. Yksi tällainen aihepiiri on lapset. Osteologisin menetelmin ei voida selvittää lapsivainajien sukupuolta, mutta DNA-tutkimuksella se onnistuu. Näin avautuu uudenlainen mahdollisuus lapsuuden sekä tyttöjen ja poikien elinolosuhteiden tutkimukseen. Hän mainitsi myös Atlas-projektin tähänastisista julkaisuista rautakautisen Sigtunan kaupungin väestöstä sekä Birkan soturihaudan naisvainajasta kertovat artikkelit. Storån kertoman mukaan Janakkalan miekkamiehen perimä erosi ainakin sigtunalaisista, ja lehdistöllekin kerrotun varovaisen arvion mukaan kyseessä on ollut paikallinen henkilö.

Storån puheenvuorossa muistutettiin myös, että tutkittava vainaja on aina ollut joskus elävä ihminen. Arkeologinen yksilö ei myöskään ole ollut tietoinen omasta geeniperimästään. Sen sijaan hän on ollut sosiaalinen olento, jolla on luultavasti ollut muunlainen tietoisuus taustastaan. Hän on luultavasti tuntenut ainakin oman äitinsä, ja hänen yhteisöllään on voinut olla tarina kyseisen ihmisryhmän alkuperästä. Siksi tutkijan tulee aina ottaa huomioon eettiset seikat ja pohtia sitä, mikä on soveliain tapa toteuttaa tutkimusta, johon muinoin eläneiden ihmisten konkreettiset jäännökset liittyvät.

Kahvitauon jälkeen suomalaisesta tautihistoriasta väitellyt FT Kati Salo esitteli osteologista tutkimusta ja sitä, mitä kaikkea voidaan saada selville pelkästään luita ulkoisesti tarkastelemalla. Luut kertovat muun muassa vainajan pituudesta ja iästä kuolinhetkellä sekä terveydentilasta ja elintavoista pitkällä aikavälillä. Aikuisten naisten ja miesten luustossa on eroja, joiden avulla sukupuolet voidaan erottaa toisistaan. Tietyt sairaudet, kuten kuppa tai tuberkuloosi, jättävät luihin selvästi tunnistettavia merkkejä. Vainajan hampaissa näkyvät kulumat tai lihaskiinnikkeiden koko voivat jopa antaa viitteitä siitä, minkälaisia fyysisiä töitä henkilö on eläessään tehnyt tai minkälaisia tapoja tällä on ollut. Esimerkiksi liitupiipun polttaminen on jättänyt monien historiallisten vainajien hampaisiin selvästi tunnistettavan kolon. SUGRIGE-projektissa työskentelevä Salo on lähdössä pian Sveitsiin harjoittelemaan DNA:n eristämistä ja on kiinnostunut muun muassa taudinaiheuttajien perimästä. Hän mainitsi, että esimerkiksi tuberkuloosi aiheuttaa maailmassa edelleen ongelmia taudinaiheuttajan nopean muuntautumiskyvyn vuoksi. Jos bakteerin muinaisista mutaatioista saadaan tietoa arkeologisia näytteitä tutkimalla, voi tutkimus auttaa nykylääketiedettä kehittämään tautiin uusia hoitokeinoja.

FT Mikael A. Manninen kertoi tilaisuudessa aivan uudesta tavasta päästä käsiksi kivikautisten ihmisten perimään purupihkaa tutkimalla. Hän on ollut mukana tutkimuksessa, jossa menetelmää testattiin ruotsalaisen Huseby Klevin asuinpaikan purupihka-aineistoon (ks. Muinais-DNA:ta kivikautisesta purupihkasta). Manninen kertoi, kuinka idea sinänsä ei ole uusi, mutta kuinka nykymenetelmät mahdollistavat tutkimuksen, josta pitkään on puhuttu. Hän muistutti myös, ettei kivikautisilta asuinpaikoilta löytyvä purupihkaksi kutsuttu aine ole lainkaan pihkaa vaan koivuntuohitervasta valmistettua tököttiä, jota on löytöjen perusteella käytetty ainakin kiviterien liimaamiseen. Monissa purupihkan paloissa näkyy hampaan jälkiä, mikä kertoo yksilöiden pureskelleen kappaleita mahdollisesti aineen pehmittämiseksi. Manner-Suomen aineistossa kivikautiset luut eivät ole säilyneet maan happamuuden vuoksi, joten purupihkojen tutkimus tulee avaamaan uusia ovia Suomenkin alueen kivikautisen väestön tutkimukseen. Manninen mainitsi myös, että purupihkan tutkimus ei sisällä aivan samanlaisia eettisiä ongelmia kuin vainajien luiden tutkimus. Purupihkahan on ollut elävien ihmisten käyttämää ja asuinpaikalle jättämää. Tutkittavana eivät siis ole vainajat sinänsä, vaan elävien ihmisten roska.

Itse kerroin tapahtumassa Valkeakosken Toppolanmäen rautakautisen kalmiston viimeisimmistä tutkimuksista. Kalmistosta alun perin vuonna 1937 löytynyt hauta nro 3 avattiin vuonna 2017 uudelleen ja tutkittiin nykyaikaisin menetelmin. Siitepölyanalyysin perusteella vainaja on aikanaan laskettu hautakuoppaan ikivihreälle pehmusteelle. Haudan vainaja on myös mukana SUGRIGE-projektissa, jonka yhteydessä luista on tehty DNA-tutkimuksia. Koska Toppolanmäen vainaja päätyi SUGRIGE-projektista kertovan Helsingin Sanomien kuukausiliitteen jutun esimerkiksi, on kyseisen vainajan tutkimustuloksista poikkeuksellisesti paljastettu jo hieman tietoja etukäteen, ennen varsinaisen tutkimusjulkaisun ilmestymistä. Vainaja on geneettisesti mies, mitä osattiin odottaa jo luuanalyysin perusteella. Vainaja on myös ollut todennäköisesti vaaleahiuksinen ja hänellä on suomalaisten tapaan ollut taipumusta korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliarvoihin. Toppolanmäen vainajan tutkimukset jatkuvat edelleen ja muitakin tuloksia on tulevaisuudessa odotettavissa. Tein Toppolanmäessä kaivauksia myös kesällä 2018 Jalmari Finnen säätiön avustuksella, joten aineistoa paikalta on vertaileviinkin tutkimuksiin. Itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten hautojen luonnontieteellisillä tutkimuksilla päästään lähemmäs muinaisia yksilöitä ja mitä kaikkea uudet analyysit kertovat siitä, minkälainen paikka rautakauden Häme oli asua.

———

Kirjoittaja Ulla Moilanen on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava. Hänen väitöskirjansa käsittelee rautakauden hautaustapoja ja niiden variaatioon vaikuttaneita seikkoja.