Ruttoepidemian torjuminen Turussa vuonna 1657

Veli Pekka Toropainen

Epidemioita on esiintynyt kautta vuosituhansien ja niihin on puututtu esivallan puolelta voimakkaasti. Ruton lähtöalue sijaitsee Aasian vuoristoissa, joissa sen alkulähteenä on ollut turkiksensa takia metsästetty siperianmurmeli (tarbagani). Aika ajoin tauti on siirtynyt metsästäjiin ja levinnyt edelleen. Jo aikaisessa vaiheessa huomattiin, että rutto levisi paikkakunnalta toiselle suuria kulkureittejä myöten, ensin satamakaupunkeihin ja niistä sisämaahan. Tähän toteamukseen perustuivat osittain myös ne keinot, joilla Turussa voitiin torjua taudin etenemistä. Viranomaiset tekivät kaikkensa, että vuonna 1657 Turkuun levinneen ruttoepidemian vaikutukset olisivat jääneet mahdollisimman rajatulle alueelle ja vähäisiksi. Vuoden 1657 rutto ei ollut ankarimpia niistä epidemioista, jotka ennättivät koetella kaupunkia ennen kuin tauti katosi Pohjolasta. Esimerkiksi vuosien 1710─11 epidemian laskettiin tappaneen Turun 6 700 asukkaasta noin kaksituhatta. Yleensä epidemiasta mainittiin vain uhrit, eikä taudin torjumiskeinoja kirjattu tarkkaan. Siksi vuoden 1657 rutto on harvinainen, sillä sitä vastaan taistelusta on asiakirjamerkintöjä.

Ryssänmäen sairaat

Turussa pyrittiin estämään käytettävissä olevin keinoin ruton leviäminen muualta Ruotsin valtakunnasta. Ruton jo tultua kaupunkiin raati lähetti 27. heinäkuuta 1657 sinetillään vahvistetun kirjeen Paimion nimismiehenkartanolle. Sen mukaan Tallinnasta tulevat matkustavaiset piti pysäyttää siellä, eikä heitä saanut päästää lähemmäs kaupunkia. Samana päivänä kaupunginvouti Jakob Erikinpoika lähetettiin ilmoittamaan Ryssänmäellä (nykyisin Yliopistonmäki) ruton saastuttamien talojen läheisyydessä asuville, että heidän tuli muuttaa muualle kunnes tauti laantuisi. Ryssänmäellä pidettiin vartiota päivin ja öin, etteivät sairaat liikkuisi talojensa ulkopuolella.

Syyskuussa maaherra ilmoitti raadille, että niitä, jotka olivat tulleet Tallinnasta ja Tukholmasta, eivätkä olleet kiellosta huolimatta jääneet laivoihinsa vaan olivat tulleet kaupunkiin, rangaistaisiin. Lisäksi kaupunkilaiset määrättiin viemään kaikki sikansa hospitaaliin köyhien ravinnoksi. Asia kuulutettiin rummuttamalla ja määrättiin tapahtuvaksi heti seuraavana päivänä. Vastustelijoiden siat vietäisiin pakolla. Vielä saman kuun alussa maaherran määräyksestä annettiin porvaristolle kielto purjehtia Tukholmaan, Riikaan ja Tallinnaan. Näiden paikkakuntien saastumisesta ruttoon ei ollut varmuutta. Jos joku kuitenkin halusi rikkoa tätä kieltoa, hänen tuli jäädä määräsatamaan talveksi laivansa menettämisen uhalla.

Niiden, jotka olivat nyt saapumassa laivoillaan kotiin Turkuun, tuli jäädä kolmeksi viikoksi laivaansa eikä astua maihin kaupungissa tai missään muussakaan satamassa. Laivat tuli ankkuroida saarten rantaan neljännespeninkulman päähän kaupungista. Maaherran ja raadin luvalla sallittiin kuitenkin muutamia viikkoja aiemmin Tallinnasta saapuneiden raatimies Erik Johaninpojan ja Jöran Krydman laivakuntien purkaa suolalastinsa veneisiin ja lotjiin. Muu lasti piti jättää koskemattomaksi. Koska Berndt Hansinpoika aikoi purjehtia Tukholmaan, asetettiin hänelle 10. lokakuuta 150 hopeataalarin uhkasakko, ettei hän saisi mennä kaupunkia lähemmäksi kuin Waxholmin linnoitukselle. Mainittu raatimies Erik Johaninpoika sai varustaa 20. lokakuuta laivansa linnan luo, jotta siihen voitaisiin lastata maaherran Viipuriin lähetettäväksi määräämä vilja.

Kaupungissa taudin torjumiseksi käytettiin jo aiemmin hyväksi koettuja keinoja. Elokuun 4. kaupunginvouti määrättiin ostamaan puoli tynnyriä tervaa ja polttamaan sitä katajanoksien kanssa ruttoon saastuneella Ryssänmäellä. Kaupunginpalvelijat puolestaan lähetettiin sanomaan kaikille kaupungin asukkaille, että he tekisivät samoin. Jälleen 18. elokuuta kuulutettiin rummutuksella, että kaikkien kaupungin asukkaiden tuli polttaa porteillaan katajaa ja muuta sellaista, mikä tunnetusti toi helpotusta tilanteeseen

Samaan aikaan kaupunkiin saapunut medicus operator Georgius Allertus Gerhardus saattoi lääkärinä puuttua ruton raivoamiseen. Kämneri Bertil Jöraninpoika määrättiin huolehtimaan siitä, että kaikkien niiden talojen portteihin ja laivakuntien aluksiin tehtäisiin risti, jotka olivat tuoneet ruton tullessaan Tukholmasta. Lisäksi kuulutettiin rummuttamalla kaikille, ettei kukaan saisi matkustaa Tukholmaan ilman maaherran antamaa laillista passia. Ne, jotka olivat tuoneet taudin Tukholmasta, määrättiin pysymään talossaan. Muita kiellettiin olemasta tekemisissä heidän kanssaan 20 hopeataalarin sakon uhalla. Linnan tullipuomille lähetettiin kirje, että ne jotka olivat kuninkaallisesta kiellosta huolimatta matkustaneet Tukholmaan, eivät saisi tuoda palatessaan aluksiaan puomin ohi. Heidän tuli itsekin jäädä sinne lain rangaistuksen uhalla.

Kaupunki hiljenee

Ruton leviämisen estäminen ei aina ollut yhtä lähellä kaupunkilaisten kuin viranomaisten sydäntä. Liikkumaan pyrittiin kielloista ja tartuntariskistä huolimatta. Raati joutui määräämään kaupunkilaisia arestiin koteihinsa. Filip Spelemanille, jonka talon huhuttiin saaneen ruton, lähetettiin 20. lokakuuta kirje, jossa häntä ja hänen talonväkeään kiellettiin tulemasta ulos ja seurustelemasta kenenkään ulkopuolisen kanssa. Kasper Hörnigk, jonka oli pitänyt pysytellä jonkin aikaa talossaan, sai jälleen 26. lokakuuta luvan liikkua vapaasti, sillä hänessä ei ollut todettu ruttoa. Vielä joulukuun 7. päivänä Sveno Kallianderille lähetettiin kirje, ettei hän saanut poistua talostaan. Sama kirje lähetettiin kolme päivää myöhemmin Ernst Augustin Skinnaren tyttärelle Magdalenalle.

Sairaiden hoitajia näyttää olleen vaikea saada. Oletettavasti suurin osa siihen kykenevistä pakeni kaupungista tai rajoitti kanssakäymistään muiden kanssa. Esimerkiksi ylioppilas Ericus Marci sai porvari Anders Wächteriltä testamenttilahjana hopeavyön, sillä ylioppilas oli ainoana hoitanut porvaria ruton raivotessa. Turun akatemian konsistori piti viimeisen istuntonsa ennen ruton puhkeamista 11. toukokuuta 1657. Seuraavan kerran professorit kokoontuivat yhteen vasta 20. tammikuuta 1658 taudin helpotettua. Esimerkiksi ylioppilas Johannes Caroli oli matkustanut ruton alta kotiinsa ja palannut takaisin kaupunkiin vasta vuonna 1658.

Kaikkia hallinnollisia toimia ei voitu hoitaa aiotulla tavalla. Ruton aikana raastuvassa käsiteltiin tavallista vähemmän juttuja, vain pari kappaletta kerrallaan. Esimerkiksi vaimo Kirsti Hulsin ja Mårten Kränän vaimon välistä asiaa ei voitu käsitellä, sillä he asuivat ruton saastuttamalla alueella. Tuomiokapitulin lähettämä kappalainen Jöran Hörnigk puolestaan kertoi raastuvassa 2. joulukuuta, etteivät ruttoon sairastuneet halunneet tulla heille järjestettyyn jumalanpalvelukseen. He halusivat sitä lykättäväksi jouluun saakka, jolloin he voisivat tulla kirkkoon yhdessä muiden kanssa. Kämneri Bertil Jöraninpoika lähetettiin sanomaan heille, ettei heidän tullut halveksia Jumalan sanaa, kun heidän oli sitä muutenkin vaikea kuulla.

Ruttohaudat

Kaupunginvouti ja kämneri määrättiin syyskuun lopussa sakon uhalla vihdoin aitaamaan ne paikat, jotka oli määrätty ruttoon kuolleiden hautapaikoiksi. Lisäksi heidän tuli toimittaa saman päivän iltaan mennessä kaikki tautiin kuolleet, jotka vielä lojuivat hautaamatta, maan poveen. Lokakuun ensimmäinen päivä kuulutettiin rummuttamalla, että tauti levisi edelleen. Tehtävään määrätyt kantajat eivät ennättäneet päivittäin toimittaa siihen kuolleita hautoihinsa. Maaherran määräyksessä ruttoon sairastuneiden talojen asukkaat määrättiin auttamaan tässä tehtävässä toisiaan.

Ruumiit tuli kantaa pois iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä varoituskelloilla varustettuina. Kunkin tuli tällöin varoa parhaansa mukaan ulkona liikkumista. Vainajien saattajat määrättiin heti palaamaan asuntoihinsa kuolemanrangaistuksen uhalla. Jos joku salaisi taudin leviämisen taloonsa ja hautasi vainajansa salaa ja siten tartutti muita ajattelematta kristillistä rakkautta, hänet tuomittaisiin samaan rangaistukseen. Koska kaupungin ulkopuolella sijainneet eläinten teurastuspaikat kävivät ahtaiksi, saivat asukkaat teurastaa joen rannalla Katinhännässä (Kaskenkadun alkupää) ja Multavierussa. Jätteet tuli heittää jokeen. Lokakuun lopussa kaupunginpalvelija Klemet Sigfridinpoika lähetettiin ilmoittamaan ruumiiden kantajille, etteivät nämä saisi liikkua kaduilla väliaikoina, vaan heidän tuli pysyä sisällä. Mikäli joku rikkoisi kieltoa, häntä rangaistaisiin ankarimman mukaan.

Marraskuun loppupuolella inspehtori Per Erikinpoika Broberg valitti, että ruttoon kuolleiden hautausmaa olisi siirrettävä pois Hämeentullin portin ja maantien vierestä. Portti oli ollut kaksi kuukautta autiona kun maalaiset eivät uskaltaneet kulkea sitä kautta. Raadin mielestä portin autioitumiseen oli kuitenkin syynä se, että lähes kaikki talot Hämeenkadun varrella olivat ruton saastuttamia. Suurin osa ruttoruumiista oli haudattu kaupunkiin ja vain joku harva Hämeentullin portille. Siellä ruumiit oli haudattu yhtä syvälle kuin kirkon luonakin. Raati ei katsonut hautausmaan siirtoa tarpeelliseksi, sillä tauti oli Jumalan armosta alkanut laantua.

Jumalalle kiitos!

Tammikuun alussa 1658 raastuvanoikeus lähetti kirjeen niille, joiden talon rutto oli saastuttanut. Siinä raati saattoi vihdoin puolen vuoden jälkeen kiittää Jumalaa siitä, ettei ketään ollut enää vähään aikaan kuollut kaupungissa tautiin. Koska taudin puhkeamisesta uudelleen ei voitu vieläkään olla varmoja, niin maaherra ja kaupungin pormestari sekä raati määräsivät leipuri Anders Bakaren pysymään väkineen saastuneessa talossaan, kunnes parhaillaan pidettävät markkinat olisivat ohi. Lisäksi heidän tuli polttaa katajanoksia ja savustaa vaatteensa. Määräystä vahvistettiin vielä 20 hopeataalarin uhkasakolla. Sama kirje lähetettiin myös Sigfrid Erikinpojalle, Knut Guldsmedille, Mickel Eskolalle, Henrik Turskalle ja Henrik Arkapojalle.

Jo vuoden viimeisessä raastuvanoikeuden kokouksessa 23. joulukuuta 1657 tehtiin tiliä ruton tuhoista. Kaikkiaan kaupunkilaisia oli kuollut 240 ja mahdollisesti salaa haudatut. Taloista tartunnan oli saanut 78. Kaupungin henkikirjaväkiluku oli ollut vuoden 1657 alussa ennen ruttoa noin 2 600 henkeä, mikä muodosti noin 45 % kaupungin koko väestöstä. Tällä kertaa ruton leviäminen Ryssänmäeltä muualle kaupunkiin onnistuttiin estämään tehokkaasti.

Lopuksi voisi mainita, ettei ruton pelko Turussakaan ole kovin kaukainen asia. Turun rahatoimikamarin pöytäkirjojen mukaan kaupungissa aloitettiin vielä 7. huhtikuuta 1911 ”rottasota”, sillä itse keisarikunnan puolella Odessassa oli todettu paiseruttoa ja sen pelättiin leviävän kaupunkiin. Vuoden 1913 loppuun mennessä Turussa oli tapettu yhteensä 25 084 rottaa ja 701 pulua varotoimenpiteenä. Tuolla kertaa tauti ei kuitenkaan enää levinnyt kaupunkiin.

———

Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian oppiaineissa. Hän on erikoistunut Turun 1600-luvun kaupunkilaisten tutkimiseen.

Lähteet:

Turun kaupunginarkisto (TKA), Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 1657─58, BIa 27─28.

TKA, Turun Rahatoimikamarin pöytäkirjaliitteet 1911, Ea 38.

Consistorii Academici Aboensis äldre protocoller. Utgifna af Finska Historiska Samfundet. II. Tryckt med anslag ur Längmanska testamentsfonden. Helsingfors 1887.

Tryckt med anslag ur Längmanska testamentsfonden. Helsingfors 1887.

Oma maa. Tietokirja Suomen kodeille II. Porvoo 1921.

Kuvat: British Library, Wikimedia Commons & Wellcome Collection.